 |
 |
|
1 Lähtökohtia Tiivistelmä
Kolme erilaista filosofista lähtökohtaa Yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on viime vuosina asetettu vastakkain tietoteoreettinen realismi ja sosiaalinen konstruktivismi. Realismi korostaa esitysten, tekstien, uutisjuttujen suhdetta todellisuuteen. Kysytään: tapahtuiko todellisuudessa se mitä uutisessa kerrottiin vai onko uutinen epätarkka tai peräti aivan paikkansa pitämätön. Konstruktivismi puolestaan kysyy aivan eri asioita: Millä tavoin esitys on rakennettu? Minkälaista kulttuurista rakennelmaa (konstruktiota) esityksessä uusinnettiin ja vahvistettiin? Keiden näkökulmasta, keiden etujen mukaisesti ja mihin tarpeisiin esitys on rakennettu? Konstruktivismi kysyy usein niitä jäävuorimetaforan "pinnanalaisia asioita", kulttuurisia rakenteita, joilla me huomaamattamme ajattelemme. Vanhempi yhteiskuntatiede asennoitui yleensä luonnontieteen tavoin realistisesti, mutta sitten alkoi voimakas uudistusliike, joka nosti konstruktivistiset näkemykset keskeiseksi erityisesti nuoremman tutkijapolven keskuudessa. Samanlainen kehitys on tapahtunut tiedotusopissakin: objektiivisen joukkotiedotuksen tutkimus on saanut väistyä konstruktivismia edustavien diskurssianalyysien tieltä. Realismin ja konstruktivismin lisäksi tässä esitetään vielä kolmaskin näkökulma, joka asettuu osittain sekä realismin että konstruktivismin standarditulkintojen ulkopuolelle. Tämä näkökulma on vasta ehdotus ja sitä voisi nimittää vaikkapa relationaaliseksi lähtökohdaksi, perspektiiviseksi realismiksi, praktiseksi materialismiksi, konstekstualismiksi jne. Konstruktivismi ja realismi on usein käsitetty kerta kaikkiaan yhteensopimattomiksi keskenään. Relationaalisista lähtökohdista voidaan kuitenkin katsoa sekä realismin että konstruktivismin perustuvan liian rajoittuneisiin alkuoletuksiin. Kun näistä rajoittuneista alkuoletuksista luovutaan, tullaan näkemykseen jossa voidaan tehdä sekä realistisia että konstruktivistisia kysymyksenasetteluja. Realistinen lähtökohta Realismi on lähimpänä arkipäivän intuitiotamme: totta kai todellisuus on olemassa "tuolla ulkona" ja me saamme siitä tietoa aisteillamme. Jokin todellisuutta koskeva väittämä on tämän mukaan testattavissa tarkastelemalla miten asia todellisuudessa on. Jos väittämä pitää yhtä todellisuuden kanssa tai "vastaa" todellisuutta, niin silloin se on tosi; jos taas väittämä ei pidä paikkaansa, niin silloin se on epätosi. Myös toimittajat uutisia laatiessaan pyrkivät kertomaan asiat tarkasti niin kuin ne todella ovat ja jäljelle jääneet epätarkkuudet oikaistaan myöhemmin. Uutistoimittaja soittaa rutiinikierroksen eri paikkakuntien poliisipäivystäjille ja saa tietoja, joiden perusteella hän laatii uutisen: Kello 21.15 Helsingin suunnasta tietä numero 3 Tamperetta kohden matkannut Saab -merkkinen henkilöauto ajautui jostain syystä ojaan ja yksin autossa ollut kuljettaja loukkaantui vakavasti. Potilas kuljetettiin sairaalaan ja hänen tilansa on vakaa. Poliisin tietojen mukaan alkoholilla on osuutta asiaan. Nämä ovat faktoja, tosiasioita ja näin todella tapahtui. Siitähän me sanomalehteä tilaavat maksamme, että saamme oikeita tietoja maailmasta, eikä mitä sattuu mielikuvituksen tuotteita. Perusrealismi on osa luontaista intuitiotamme. Totta kai tiellä liikkuvat autot ovat siellä todella ja aistiemme kautta saamme niistä likipitäen oikeanlaisen kuvan. Autot ovat todellisia ja niiden eteen meneminen merkitsisi todellista vahingoittumista. Kun saamme maailmasta tietoa, osaamme toimia oikein: esimerkiksi välttää ajoradalle menemistä. Varsin harvan mieleen tulisi ajatella, että autot ovat vain kuvajaisia, joista ei tarvitse välittää. Kuvajaisteoria tulee hyvinkin äkkiä osoitetuksi vääräksi arkipäivän elämässä. Tässä esitetty realistinen asetelma on niin itsestäänselvä ja vakuuttava, että on hyvin vaikea nähdä sitä vain eräänä mahdollisena näkökulmana asiaan. Kuitenkin myös realismilla on tietynlaiset alkuoletukset, jotka on syytä tiedostaa ja myös tietyssä määrin kyseenalaistaa. Arkipäivän realistiseen asennoitumiseemme kuuluu ajatus että "minä" olen tässä ja maailma "tuolla ulkona". Minä olen ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija maailmassa, katselen tuota "ulkomaailmaa" jostakin "sisältä" kuin kodin ikkunoista katsellaan ulos kadulle. Tämä on metafora ja niin vangitseva, että sen otteesta on vaikea päästä irti. Voidaan kuitenkin kysyä: miten niin minä olen maailman ulkopuolinen tarkkailija, enkö päinvastoin ole keskellä maailmaa ja osa sitä? Maailma vaikuttaa minuun ja minä vaikutan toimillani maailmaan. Olen myös sosiaalinen olento, joka on perinyt toisilta ihmisiltä kaiken olennaisen. Ihmisinä olemme vastavuoroisesti jatkuvasti riippuvaisia toinen toisistamme. Miten niin olemme siis jotenkin ulkopuolisia? Emmekö paremminkin ole perusteellisesti maailmaan kietoutuneita? Ajatus ulkopuolisen tarkkailijan asemasta perustuu aivan ilmeisesti siihen oletukseen, että ihmismieli ja maailma ovat kaksi aivan erillistä asiaa. Tämä oletus kuuluu ontologiaan eli olemassaolo-oppiin. Oletuksella on kuitenkin vaikutuksensa myös epistemologiaan eli tieto-oppiin eli siihen miten käsitämme maailmasta saatavan tietoa. Saadaksemme lisää selkoa ihmismielestä maailman ulkopuolisena tarkkailijana, meidän on hyvä perehtyä ranskalaisen filosofin ja matemaatikon René Descartesin (1596–1650) edustamaan ajattelutapaan. Descartes ei toki ollut ensimmäinen eikä ainoa ihmismielen ja maailman eroa korostanut ajattelija, mutta häntä pidetään uuden ajan filosofian yhtenä keskeisenä perustanlaskijana, jonka ajattelutavat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä keskuudessamme. Descartes eli aikana jolloin kirkon opettamat uskonkappaleet joutuivat yksi toisensa jälkeen kyseenalaiseksi. Niinpä Descartes päätti kysyä, että onko olemassa ylipäänsä mitään mitä ei voi kyseenalaistaa tai epäillä. Tämän selvittääkseen Descartes kohdisti epäilyksensä systemaattisesti kaikkeen mahdolliseen ja huomasi, että on vain yksi asia jonka olemassaoloa ei voi epäillä – epäileminen itsessään. Epäileminen puolestaan on ajattelutoimintaa, joten ajattelemisen ilmiö ainakin on väkisinkin olemassa. Epäilen, siis ajattelen. Ajattelen, siis olen (cogito ergo sum) oli Descartesin kuuluisa päätelmä. Res cogitans (ajattelukykyinen substanssi; tajunta, tietoisuus, ihmismieli) muodostui kartesiolaisen ajattelun perustaksi. Kartesiolaisen ontologian eli olemassaolo-opin mukaan maailma jakautuu jyrkästi kahteen erilaiseen "aineeseen": tajuntaan ja ulottuvaiseen maailmaan johon kuuluu myös keho. Kartesiolainen epistemologia eli tieto-oppi perustuu tälle kaksijakoiselle käsitykselle olevaisesta: yhtäällä on ihmismieli ja toisaalla on ulkoinen maailma, josta saadaan tietoa ja muodostetaan. Kartesiolaiselta pohjalta operoivassa realismissa tajunta on eräänlainen ihmispään sisäinen olio, joka ikkunoistaan katselee ulos ”ulkoiseen todellisuuteen”. Sisäisen ja ulkoisen erottaminen on tässä olennaista. Asetelma on kuin kameralaitteessa, camera obscurassa (sananmukaisesti "hämärä huone"), joka muodostaa kuvia ulkomaailmasta mielen valkokankaalle. Perusmetafora voikin tässä olla kamera, valokuvauskoje. Mielen kuva (mielikuva) on tämän mukaan enemmän tai vähemmän tarkka kuvaus todellisuudesta.
Kielen tehtävä on tässä mallissa siirtotekninen: sen avulla mielen kuva muunnetaan ulkoiseen muotoon, jotta se voitaisiin saada siirrettyä yhdestä yksilötajunnasta toisen yksilötajunnan ulottuville. Huomataan, että kartesiolainen lähtökohta käy hyvin yksiin aiemmin mainitun viestinnän siirtomallin kanssa. Yllä esitetty on tietysti vain karkea pelkistys siitä ontologisesta ja tietoteoreettisesta asetelmasta, josta nykyaikainen realismikin kumpuaa. Realismia kehittäneiden filosofien esittämät varaukset ja tarkennukset ovat tehneet realistisesta tietoteoriasta hienostuneen ja monimutkaisen rakennelman. Naivilla arkipäivän realismilla ja tieteellisellä realismilla on merkittävä ero. Pelkistykset ovat kuitenkin tarpeen, jotta erilaisten lähestymistapojen erot saataisiin paremmin esiin. Kartesiolaiseen malliin on kohdistettu paljonkin arvostelua. Eräs kritiikki kohdistuu itse Descartesin filosofiseen tutkimusmenetelmään. Descartes tutkiskeli asioita ajattelemalla; hän mietti, että "onko ajateltavissa, että tuoli ei olekaan oikeasti olemassa". Ajattelu voi pureutua kaikkeen muuhun, mutta ei ajatteluun itseensä; ajattelun itsensä edellytysten selvittäminen on tämän menetelmän sokea piste. Näiden edellytysten selvittäminen on keskeistä seuraavassa, konstruktivistisessa mallissa. Konstruktivistinen asennoituminen on perustavasti erilaista kuin realistinen asennoituminen. Realistisen suuntauksen sisällä tunnettu
filosofi Karl Popper (1902–1994) on erottanut kolme todellisuuden
piiriä tai "maailmaa". Maailma 1 käsittää
ajassa ja avaruudessa esiintyvät fysikaaliset objektit, tapahtumat
ja prosessit, aineen ja energian, epäorgaanisen ja orgaanisen
luonnon. Maailma 2 käsittää yksilöllisen tajunnan
tilat, mentaaliset tapahtumat, psyyken. Maailma 3 puolestaan käsittää
ihmisen sosiaalisen toiminnan kautta syntyneet kulttuuriesineet,
artefaktit ja abstraktiot, kulttuurin ja yhteiskunnan. Konstruktivisti ajattelee, että meillä ei voi olla välitöntä ymmärrystä todellisuudesta, vaan että kaikki ymmärryksemme on maailmaan 2 ja 3 kuuluvien ymmärtämisen välineiden välityksellä tuotettua. Erilaisten ymmärtämisen välineistöjen läpi nähtynä maailma näyttää erilaiselta ja tietomme siitä rakentuu erilaiseksi. Tämän mukaan myös maailmaa yksi koskeva tietomme on sosiaalisesti konstruoitua eikä siis ilmausta puhtaasta todellisuudesta sellaisena kuin se on. Realisti voisi myöntää tämän, mutta samalla todeta, että kuitenkin tietomme on peräisin todellisuudesta eikä esimerkiksi havaintojamme määrää vain mielen rakenteet vaan yhtä hyvin todellisuuden rakenne. Konstruktivistinen lähtökohta Konstruktivismin taustalla voidaan nähdä saksalaisen filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) ajattelu. Kant kuvasi tietoteoreettista ajatteluaan "kopernikaaniseksi kumoukseksi", jossa tietoisuus ei olekaan enää kaiken keskipisteenä, vaan jossa tietoisuus selitetään joidenkin ymmärtämistä mahdollistavien rakenteiden toiminnan tuotteeksi. Maasta katsoen näyttää että muu universumi kiertää meitä ja me pysymme vankkumatta paikallamme. Mutta kopernikaaninen tiede pystyi osoittamaan, että me itse liikumme ja auringon liike selittyy meidän itsemme liikkeellä. Tietoisuuskaan ei ole vankkumaton keskipiste, vaan jotkin voimat liikuttavat sitä. Tietoisuus (cogito) ei ole täysivaltainen herra talossaan, vaan sitä komentavat jotkin perustavammat tekijät. Ihmismielen ilmiöt ovat seuraamuksia näiden perustavampien seikkojen toiminnasta. Kantilaisen ajattelutavan mukaan ihmismielen toiminnan mahdollistavat kognitiiviset tai käsitteelliset edellytykset muodostavatkin todellisemman tai syvällisemmän tutkimuskohteen kuin tajuntailmiöiden pintakuohut. Edellä esitetty kartesiolainen malli oli kaksijakoinen: maailma ja tajunta. Kant sen sijaan kehitti kolmijäsenisen mallin, jossa maailman ja tajunnan väliin astuu kolmas, välittävä tekijä. Kantilla itsellään tämä kolmas väliin tuleva tekijä koostui ikuisista ja universaaleista kategorioista tai käsitteistä; myöhemmille tutkijoille ne ovat kielen ja kulttuurin historiallisesti muuttuvia käsitteellisiä rakenteita. Maailma nähdään ikään kuin käsitteiden läpi tai kautta. Maailman suunnasta tulee suuri määrä jäsentymätöntä aistimusvirtaa, josta poimitaan esiin merkittäviä hahmoja, mutta suuri osa aistimusvirran "sense datasta" menee "harakoille". Maailma tai sen seikat sinänsä (das Ding an sich) eivät sellaisenaan kuvaudu mieleen, vaan maailmasta poimitaan esiin se mitä käsitteellisillä rakenteilla irti saadaan. Tietoisuudelle ilmenevä maailma on konstruktio, rakennelma. Tämä maailma on todellisuutta niin kuin se meille ilmenee (für Uns). Suoraa pääsyä todellisuuteen sinänsä ei olekaan, vaan maailman ja tietoisuutemme välissä ovat aina nuo ymmärtämisen rakenteet. Tätä kuvaa seuraava kaavio:
Ymmärtämistä mahdollistavia ja tietoisuusilmiöitä tuottavia rakenteita voi verrata tietokoneohjelman kymmeniin tuhansiin käskyriveihin, joita ohjelman käyttäjä ei suinkaan normaalisti havaitse. Näemme vain toimivan ohjelman toiminnat tulokset, emme ohjelmaa itsessään. Me näemme vain sen mitä tietokoneen näytöllä (tajunnassa) ilmenee, vaikka todellinen syy näytön tapahtumiin on ohjelmarakenne. Kant nimittäisi tällaista ohjelmarakennetta transsendentaaliseksi subjektiksi, kun sijaan ilmenevä ”näyttö” (cogito, tajunta) on empiirinen subjekti tai minä. Kantilaisuuden kohdalla tietokoneohjelman metafora tuntuu sopivalta.
Kantin jälkeen hänen perusideoitaan on kehitelty hyvin laajalti eri tutkimusperinteiden piirissä. Edmund Husserlin (1859–1938) fenomenologia on eräs versio kantilaisuudesta. Myös kognitiivinen psykologia ja kognitiotiede jatkavat Kantin perintöä; tätä suuntaa voi kutsua konstruktionismiksi erotuksena nyt puheena olevasta konstruktivismista. Kognitiivisen näkemyksen mukaan maailman havainnointi ja sen ajatteleminen pohjautuvat kokemusperäisesti muodostuviin tietorakenteisiin, skeemoihin. Skeema on eräänlainen aiemmassa kokemuksessa muodostunut teoria siitä, mitä nyt kohdattava asia yleispiirteissään ja tyypillisesti on. Miten se tulee käyttäytymään? Mitä siltä on odotettavissa? (Tästä lisää luennossa 2.). On olemassa myös biologista kantilaisuutta, joka tarkastelee evoluution myötä rakentuneita eläinten ja ihmisten "maailman tiedostamisen laitteistoja" (esim. Kondrad Lorenz: Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhimillisen tiedon luonnonhistoriasta. 1977) Versioita kantilaisuudesta ovat myös Ferdinand de Saussuren (1857–1913) strukturalistinen semiotiikka, Claude Lévi-Straussin (s. 1908) strukturaaliantropologia ja osin myös ns. jälkistrukturalismi. 1960-luvun Ranskassa strukturalismi nähtiin fenomenologian vastakohtana, mutta näillä on yhteistäkin: nimittäin kantilaiset lähtökohdat. Strukturalistista linjaa voi nimittää sosiaaliseksi konstruktivismiksi. Aluksi tässä suuntauksessa oletettiin yksi kulttuurinen tai jopa yleismaailmallinen ymmärtämistä tuottava "syvärakenne". Sittemmin on korjattu näkemystä niin, että yhteiskunnassa on jatkuvasti monia erilaisia puhe/ajattelutapoja (diskursseja), jotka hahmottavat maailmaa eri tavoin. Tietty diskurssi voi palvella yhden ihmisryhmän intressejä, määritellen todellisuuden heidän kannaltaan sopivasti; samalla tuo diskurssi voi määritellä todellisuuden toisen ihmisryhmän kannalta peräti sopimattomasti tai intressien vastaisesti. Yhteiskunnassa vallitseekin jatkuva kamppailu siitä, kenen diskurssien kautta maailmaa tarkastellaan ja kenen käsittein siitä puhutaan. Tätä kulttuurista kamppailua pitää lähtökohtanaan myös brittiläinen kulttuuritutkimus, jonka tunnetuin edustaja on Stuart Hall. Käsitteellisen rakenteen tai kielen merkitys on konstruktivistisessa näkemyksessä hyvin suuri: se määrää sen mitä ikinä voimme maailmasta huomata ja käsittää. Tietokone ilman käyttöjärjestelmää ja ohjelmia olisi pelkkä fyysinen esine; samoin ihminenkään ei olisi ihminen ilman kulttuurisena perintönään saamaansa "käsitteellistä käyttöjärjestelmää". Käsitteelliset rakenteet eivät ole yksilöllistä alkuperää, vaan ne ovat luonteeltaan yliyksilöllisiä, yhteisöllisiä. (Tästä lisää luennossa 3.) Tämän pohjalta muodostetussa viestintäkäsityksessä ei korostu viestien siirtäminen, vaan pikemminkin se millaisia yhteisiä, tietoisuutta tuottavia ”ohjelmia” eli käsitteellisiä rakenteita ylläpidetään ja tuotetaan. Viestinnän rituaalimalli (viestintä yhteisöllisyyden tuottajana) istuisi siis hyvin tähän käsitykseen. Mutta ennen kaikkea konstruktivistinen lähtökohta sopii yhteen viestintä merkityksen tuottamisena -mallin kanssa. Alempana relationaalisen lähtökohdan yhteydessä on kuitenkin todettu, että merkitys on paljon enemmän kuin vain konstruktivistinen kielen tason ilmiö. Konstruktivistisen näkemyksen mukaan kaikki maailmaa koskevat esitykset (puhe, kirjoitukset, mielikuvat, piirrokset, valokuvat, elokuvat, näytelmät jne.) ovat eräitä mahdollisia rakennelmia, konstruktioita, todellisuudesta. Asiat olisivat kuvattavissa toisinkin, voitaisiin nostaa esiin eri asioita kuin nyt nostettiin. Jokainen esitys muodostuu lukemattomista valinnoista ja jokaisen valinnan kohdalla astuu kuvaan ns. representaation politiikka. Miten maailma määritellään ja merkityksellistetään? Kenen kannalta ja kenen kannalta maailmaa määritellään? Jopa kolariuutisessa tuotetaan valinnoista koostuva konstruktio maailmasta, joka tuo esiin joitakin asioita, jättää esiin tuomatta toisia; hahmottaa tapahtuman poliisin näkökulmasta, ei ajajan, ei sosiaalityöntekijän. Ojaan ajoa ja siihen johtaneita tapahtumia voitaisiin esimerkiksi kuvata kirjallisesti kymmenistä eri näkökulmista. Konstruktivismi väistää kysymyksen esitysten totuudesta. Se ei kysy: mitä maailmassa todella tapahtui ja esitettiinkö tästä tapahtumisesta oikea kuvaus? Konstruktivismi kysyy: miten se esitettiin, kuvattiin? Mistä syystä maailma kuvattiin juuri näin eikä toisella tapaa? Kysymys totuudesta on hankala, sillä suoraa pääsyä todellisuuteen ei konstruktivismin mukaan ole. Totuuden selvittämiseksi ei voida verrata todellisuutta sinänsä ja sen kuvausta kuten totuuden korrespondenssiteorian eli vastaavuusteorian mukaan pitäisi tehdä. Ainoa mitä voidaan tehdä on verrata erilaisia kuvauksia keskenään. Näin kallistuttaisiin totuuden koherenssiteorian kannalle, jonka mukaan selvitettäisiin, miten eri käsitykset ovat yhteensopivia tai ristiriitaisia keskenään. Jos useimmat todistajanlausunnot tukevat tiettyä käsitystä tapahtumien kulusta, sitä pidetään lähimpänä totuutta olevana. Yhteensopivuus on kuitenkin ongelmallinen totuuden selvittämisen kannalta; voihan olla, että kaikilla on sama harhaluulo asiasta. Konstruktivistisen asennoitumisen ongelma on se, että puhe todellisuudesta muuttuu siinä puheeksi siitä miten todellisuus on esitetty. Kaikki tahtoo palautua kieleen, käsitteisiin, ideoihin. Esimerkiksi realismin yhteydessä esitetyn kolariuutisen tapauksessa ei puhtaassa konstruktivismissa kysyttäisi tietojen todenperäisyyttä, vaan juttua tarkasteltaisiin lukuisista eri valinnoista koostuvana esityksenä (esim. sanavalinnat, kertojan rooli, näkökulmat). Miten kolari on uutisessa rakennettu? Konstruktivistinen lähestymistapa olisi kolariuutista hedelmällisempi esim. liikennettä koskevissa esityksissä: miten liikenne rakennetaan vaikkapa kaupallisissa diskursseissa ja luonnonsuojeludiskursseissa. Kantilaistyyppistä ratkaisua voidaan moittia siitä, että se ei pääse eroon kartesiolaisuuden olettamasta jyrkästä erosta maailman ja tietävän subjektin välillä, vaan ainoastaan muuntaa tämän eron toiseen muotoon. Kartesiolaisuudessa erillisiä olivat maailma ja tajunta, kantilaisuudessa erillisiä ovat maailma ja sille hahmoa antavat ymmärtämisen rakenteet. Kant näki oman filosofiansa mullistavana kuin kopernikaaninen kumous tähtitieteessä, mutta silti häntäkin voidaan arvostella siitä, ettei hän mennyt kumouksessaan tarpeeksi syvälle. Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin (1889–1976) tapaan voidaan katsoa, että kartesiolaisen realismin ja konstruktivistisen ajattelun vaikeudet nousevat siitä, että tietävä subjekti käsitetään niissä suotta muusta todellisuudesta jyrkästi erotetuksi. Tällainen jyrkkä subjektin ja objektin erottelu on Heideggerin mukaan keinotekoinen ja ainoa mitä tilanteen korjaamiseksi tarvitsee tehdä on palauttaa tietävä subjekti maailmansa osaksi ja osapuoleksi. Kun näin tehdään tullaan malliin jota nimitän tässä relationaaliseksi. Tällä lähestymistavalla on juurensa jo ennen Heideggeria mm. Spinozan (1632–1677), Hegelin (1770–1831), Marxin (1818–1883) ajattelussa. Huomautettakoon, että tämä näkemys on tavallaan edelleen kehitettyä konstruktivismia. Esimerkiksi jälkistrukturalismista vaikutteensa ammentava diskurssien tutkimus saattaa tulla varsin lähelle seuraavassa esitettyä. Seuraavaa voidaan lukea konstruktivismin syventämisenä ja sen ongelmakohtien hoitona. Relationaalinen lähtökohta Aloittakaamme relationaalisuuden ideaan perehtyminen tarkastelemalla tavallisen järven esimerkkiä. Olkoon meillä siis järvi. Kalastaja kohtaa järven oman toimintansa ja elämänmuotonsa puitteissa: hänelle järvi merkitsee ”elinehtoa”. Maanviljelijälle sen sijaan järvi voi olla ”peltoalaa turhaan rajoittava haittatekijä” joka siis tulee pyrkiä kuivaamaan. Voimalaitoksen insinöörille järvi puolestaan on ”säännöstelyallas” johon runsaiden sateiden aikana säilötään vettä, niin ettei se mene ”hukkaan”. Lämpöpumpputaloudelle järvi on ”lämmönlähde”. Biologille järvi on ennen kaikkea ”ekosysteemi”. Veneettömille järvi voi olla ”este”, veneellisille ”kätevä kulkutie”. Jollekin järvi on ”ihana maisema”, toiselle ”uimapaikka”. Esimerkki korostaa sitä miten ”järven” ominaislaatu tai merkitys riippuvat paljolti siitä käytännöllisestä toiminnasta, jonka puitteissa sitä lähestytään ja jonka puitteissa se kohdataan (jotkut fenomenologiset filosofit puhuvat "kohtaamisen ontologiasta", ontology of encounter). Kaikki nämä eri tavoin järveen suhteutuvat ihmiset elävät erilaisessa relationaalisessa todellisuudessa, jossa järven todellisuusvaikutukset ja merkitys vaihtelevat. Eri ihmisille järvi merkitsee eri asioita. Tätä ”omaa todellisuuttaan” kuvaamaan he ovat kehittäneet sanoja, kenties kokonaisen kielellisen käytännön, diskurssin. Ne, jotka kohtaavat maailman samassa suhteessa kuin tämän diskurssin kehittäjät, ymmärtävät luultavasti toisiaan, sillä heidän relationaaliset todellisuutensa ovat samankaltaiset. Sitä vastoin aivan erilaisesta, oudosta kohtaamisen tavasta tuleva kieli ymmärretään luultavasti ”väärin”. Tässä voidaan puhua myös perspektiivisestä realismista. Sen mukaan olioiden luonne riippuu niiden suhteista toisiin olioihin. Esimerkiksi veden kanssa tekemisissä ollessaan sokeripala liukenee, mutta kivien joukossa se vain kuluu. Vesi on tappavan "kovaa" jos sen pintaan pudotaan vaikkapa 50 metrin korkeudesta, mutta "pehmeää" jos siihen liu'utaan rauhallisesti rannalta. Myös ihmiset ovat olioita suhteissa toisiin olioihin: toisten olioiden luonne riippuu minusta ja minun toimintani luonteesta; vastaavasti minun laatuni riippuu siitä ympäristöstä jonka kanssa olen tekemisissä. Tätä ontologista oppia voidaan soveltaa myös tietoteoriassa: se millaisena ihminen tulee kohteet tuntemaan (tietämään) riippuu varsin olennaisesti myös hänen omasta ontologiastaan ja toiminnastaan. Tämän näkemyksen mukaan kielikään ei ole yhtenäinen ja kaikille sama, vaan pikemminkin eri käytäntöjen piirissä kehitetään omanlaista kieltään, joka soveltuu käytettäväksi heidän relationaalisesta todellisuudestaan. Vesivoimainsinööri käsitteistää ja määrittelee järven aivan eri tavoin kuin kalastaja tai maisemien ihailija. Diskurssit ovat sosiaalisia kielen käytänteitä, eräänlaisia kielipelejä, jotka kumpuavat erilaisista toiminnoista ja olosuhteista. Tietenkään ihmiset eivät aloita luomaan diskurssiaan tyhjästä, vaan käyttävät olemassa olevaa kieltä muokaten sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Diskursseihin lainataan sanoja tai kielikuvia toisista diskursseista, jolloin niiden merkitys voi muuttua paljonkin. Myös ammatti- tai erikoiskielet ovat diskursseja. Ihmiset ovat asemoituneet maailmaan eri tavoin, he kohtaavat maailman eri suhteessa, heillä on erilaisia intressejä maailman suhteen. Ihmisten kesken syntyy valtataistelua siitä kenen intressien tai etujen mukaisesti kaikille yhteinen todellisuus pitäisi tuottaa. Tämä kamppailu ilmenee paitsi käytännön toimintana, myös todellisuuden määrittelemisen tasolla kulttuurisena kamppailuna. Yhtä ihmisryhmää (maanviljelijät) hyödyttävä valinta (järven kuivatus) voikin olla peräti haitallista toisen ihmisryhmän (kalastajat) kannalta. Miten siis olisi meneteltävä? Tässä tullaan yhteiskuntaelämän perustavaan poliittisuuteen: koko ajan on tehtävä poliittisia valintoja yhteisen todellisuuden tuottamiseksi. Yhteiskuntaelämään liittyy myös ideologian ulottuvuus. On aina mahdollista, että kalastajat omaksuvat vastoin omia etujaan voimainsinöörin puhe- ja ajattelutavan "säätelyaltaasta". Jos kalastajat ja kaikki muutkin mieltävät järven säätelyaltaaksi, niin silloin tuskin kukaan nousee vastustamaan voimateollisuuden etuja. Niin kartesiolaisuutta kuin perinteistä kantilaisuuttakin luonnehti se, että subjekti käsitettiin niissä "ruumiittomaksi". Nyt relationaalisessa mallissa subjekti on kehollinen, maailmassa käytännöllisesti toimiva olento. Tavallaan kartesiolaisuuden ja kantilaisuuden subjektikäsitykset olivat liian abstrakteja (irti vedettyjä): ensin mainitussa tajunta oli vedetty irti maailmasta omaksi erilliseksi asiakseen, toisessa taas kielirakenteet oli irrotettu maailmallisista yhteyksistään. Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on palauttaa subjektin täysi, maailmallinen konkreettius, niin sen seurauksena monet aiemmat vastakkainasettelutkin ratkeavat. Relationaalinen lähestymistapa voidaan käsittää myös pitkälle viedyksi kantilaisuudeksi: kohdattu todellisuus ei ole maailma sellaisenaan ("Das Ding an sich"), vaan todellisuutta sellaisena kuin se meidän kohtaamisellemme näyttäytyy (für Uns). Mutta maailmaa ei saa näyttäytymään tietynlaisena vain kielelliset ymmärtämisen rakenteemme, vaan vielä perustavammin oma kehomme ja se toiminta jonka puitteissa maailmaa kohtaamme. Relationaalisessa ajattelussa voidaan puhua todellisuudesta, mutta se on relationaalista eli suhteessa asettuvaa todellisuutta joka syntyy kun tietyllä tapaa toimiva tietynlainen kehollinen olento kohtaa tietynlaista muuta olevaista. Tieto ja kielelliset esitykset nousevat tietynlaisista maailman kohtaamisen tavoista, ne on kehitetty tiettyihin tarpeisiin, tiettyjen intressien mukaisesti. Tieto on esitystä joka palvelee tietynlaista maailman kohtaamista. Esitysten totuus määräytyy pragmaattisen totuusteorian mukaisesti sen mukaan missä määrin se edesauttaa tietyn toiminnan onnistumista. Tieto on teoria tai kartta siitä mitä maastossa on odotettavissa: mistä löytyy juomavettä, missä on ylitsepääsemätön kuilu jne. Hyvä kartta auttaa selviytymään hengissä ja pääsemään perille. Mutta maanviljelijän karttaan on ehkä merkitty vain maanviljelyksen kannalta merkittävät asiat, taidemaalarin kartassa taas on ehkä huomioitu vain kauniiden maisemien sijainti, veneilijän kartassa vain vesireitit jne. Lyhyesti sanoen: kaikki esitykset ovat perspektiivisiä, ne ovat kiinnostuneita maailmasta omalta kannaltaan. Myöskään joukkoviestinnän esitykset eivät ole todellisuuden sinänsä kuvauksia, vaan relationaalisen todellisuuden kuvauksia. Ne ovat erilaisia toimintoja harjoittavien erilaisten ihmisten erilaisesta maailman kohtaamisen tavoista nousevia, tältä kannalta merkittävien (relevanttien) seikkojen kuvauksia. Minkä tahansa esityksen tai representaation kohdalla voidaan kysyä: kenen esitys se on? Kenelle se on tarkoitettu? Kenen relationaalista todellisuutta se ilmentää? Millainen perspektiivi todellisuuteen on avattu? Mitä todellisuuden puolia on korostettu ja mitä taas häivytetty (vrt. metaforateorian highlighting and hiding). Nämä kysymykset voidaan esittää myös esimerkinä olleen kolariuutisen kohdalla. |
|||||||||||||
