 |
 |
|
6 Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Johdanto Tässä osiossa perehdytään viestinnän tutkimuksen oppihistoriaan. Edellä esiteltiin viestinän muotojen historiaa, nyt on vuorossa historiallinen katsaus siihen miten viestintää on tutkittu. Tämäkin osio sisältää runsaasti yksityiskohtia, nimiä ja vuosilukuja. Niiden kaikkien oppiminen ulkoa ei ole tarkoituksenmukaista. Muodosta mieluiten kokonaiskuvaa viestinnän tutkimuksen kehityksestä. Viestinnän tutkimuksen juuria voidaan etsiä antiikin Kreikasta, jossa harjoitettiin erityisesti retoriikan (vakuuttamisen, suostuttelun) tutkimusta ja opetusta. Antiikissa retoriikan opinnot koskivat puheviestintää, mutta myöhemmin retoriikkaa on sovellettu muuhunkin viestintään. Myös hermeneutiikkaa eli tekstien ja ennusmerkkien tulkintataitoa harjoitettiin antiikin aikana. Myös nykyaikaisen semiotiikan eli merkkiopin alaan kuuluvia pohdintoja esiintyi niinikään jo antiikin ajattelijoilla. Joukkoviestinnän tutkimus alkoi kuitenkin kehkeytyä varsinaisesti vasta 1800-luvun loppupuolella. Sanalla "historia" on kaksi merkitystä. Yhtäältä se tarkoittaa sitä mitä menneisyydessä todella tapahtui ja toisaalta se tarkoittaa kertomusta, jossa menneisyyden kehityskulkuja on kuvattu. Kaikkien kertomusten tapaan myös historia nostaa esiin joitakin asioita ja jättää vähemmälle huomiolle toiset. Eri aikoina ja erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa voidaan kokea eri asiat kiinnostaviksi, minkä vuoksi historian kertomukset ovat erilaisia. Eräällä tapaa historiankirjoitus on "voittajien historiaa" eli nykyisin vallitsevaan asemaan päässeen kulttuurin näkökulmasta tehtyä. Feministiset tutkijat ovatkin kirjoittaneet englannin kielen sanan "history" erikseen kahdeksi sanaksi "his story" viitaten tällä siihen, että historia on ollut kertomus nimenomaan miesten aikaansaannoksista, kun taas naiset on tyystin unohdettu. Myös tieteen oppihistoriassa kunakin ajankohtana vallassa olevien näkemysten edustajat kirjoittavat niistä askelmista, jotka ovat johtaneet nykyiseen "edistyneeseen asiantilaan". Vanhempia tieteellisiä perinteitä tulkitaan karrikoiden ja väheksyen. Samoin historiasta unohtuvat kokonaan pois sellaiset seikat, jotka eivät ole merkitseviä vallitsevan opin kannalta. Kulttuurintutkija Raymond Williams (1988) onkin puhunut "valikoivasta traditiosta", jossa historiasta nostetaan esiin nykyisen intressin mukaisesti joitakin tapauksia samalla kun tarkoituksiin huonosti istuvat tapaukset jätetään huomiotta. Viestinnän tutkimuksessa on eri aikoina ollut hallitsevassa asemassa erilaisia suuntauksia ja kukin näistä on kirjoittanut oman versionsa alan oppihistoriasta. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhn julkaisi 1962 teoksen "The Structure of Scientific Revolutions" (suom. Tieteellisten vallankumousten rakenne, 1994). Siinä Kuhn esitti että (luonnon)tiede ei kehity tasaisesti tiedon kasautumisen myötä, vaan että tieteessä tapahtuu ajoittain mullistuksia, vallankumouksia. Tuollaisessa vallankumouksessa aiemmin noudatettu tieteellinen paradigma (kreik. paradeigma = malli, esikuva) korvautuu uudella. Mullistusten väliaikoina tiede vakiintuu itsestäänselvyytenä otetuksi lähtökohdaksi, "normaalitieteeksi". Viestinnän tutkimuksen suhteen on erimielisyyttä siitä, onko siinä erotettavissa selviä paradigman vaihdoksia. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset Shearon Lowery ja Melvin DeFleur (1983) ovat kuitenkin esittäneet, että angloamerikkalaisessa joukkoviestinnän tutkimuksessa olisi erotettavissa seuraavat kolme paradigmaa:
Toisaalta esim. ruotsalainen Karl Erik Rosengren (1989) on todennut, ettei yhteiskuntatieteessä ole sanan vahvassa mielessä paradigmoja. Hänen mukaansa tutkimusta ovat hallinneet lähinnä kaksi toisistaan poikkeavaa suuntausta: positivistinen ja kriittinen suuntaus. Positivismi ottaa vallitsevan yhteiskunnan annettuna, selittää siinä ilmeneviä lainalaisuuksia ja asettuu palvelemaan kulloisenkin yhteiskunnan toimintaa ja hallintaa. Kriittinen tutkimus taas kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja etsii emansipaatiota eli vapautusta, pyrkien luomaan parempaa uutta maailmaa (esim. uusvasemmistolainen tai feministinen tutkimus). Näitä suuntauksia voi verrata amerikkalaisen Paul F. Lazarsfeldin vuonna 1941 tekemään erotteluun hallinnolliseen (administrative) ja kriittiseen (critical) tutkimukseen. Positivismi ja kriittinen tutkimus rinnastuvat filosofi Jürgen Habermasin tekniseen tiedonintressiin ja emansipatoriseen tiedonintressiin. Näiden lisäksi Habermasilla on vielä kolmaskin tiedonintressi, nimittäin hermeneuttinen tiedonintressi, joka pyrkii ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmisten merkityksellistä toimintaa sekä edistämään yhteisymmärryksen syntymistä. Rosengren mainitsi, että kriittisten ja positivististen suuntausten sisällä on monia leirejä tai erillisiä "sammakkolammikoita" joissa oleskelee eritavoin suuntautuneita tutkijoita. On ollut erimielisyyttä siitä, onko sellaista tutkimusalaa kuin "viestintä" ollenkaan olemassa. Toisten mukaan sellainen on olemassa. Toiset taas ovat valmiit Wilbur Schrammin tavoin puhumaan viestinnästä "tienristeyksenä", jossa eri suunnilta (kuten psykologiasta, sosiologiasta, filosofiasta, antropologiasta, kielitieteestä, valtio-opista ja historian tutkimuksesta) tulevat tutkijat ovat kohdanneet. Nykypäivänäkin tilanne lienee se, että viestinnän oppiaineilla ei ole yksinoikeutta viestinnän ilmiöiden tutkimiseen vaan, esimerkiksi sosiologit ja kielitieteilijät ovat tutkineet median esityksiä. Viestinnän tutkimuksella on pitkä historia. Veikko Pietilä erottaa joukkoviestinnän tutkimuksessa neljä vaihetta: 1) Esivaihe (– 1900 saakka) Tässä osiossa on hyödynnetty Veikko Pietilän teosta "Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä" (1997), Terhi Rantasen teosta "Maailman ihmeellisin asia. Johdatus viestinnän oppihistoriaan" (1997) sekä Shearon Loweryn ja Melvin DeFleurin teosta Milestones in Mass Communication Research (1983). Näistä teoksista poiketen tässä käsitellään aluksi vanhimpia viestinnän tutkimuksen perinteitä, nimittäin retoriikan ja hermeneutiikan tutkimusta. Semiotiikka ja strukturalistinen traditio jäävät esittelemättä tässä, mutta niitä on käsitelty edellä aikaisemmin. Tiivistelmä: Retoriikka -osiossa perehdytään retoriseen tutkimukseen, jota harjoitettiin jo antiikin aikoina. Retoriikan taito on taitoa vedota ihmisiin, suostutella heitä, vakuuttaa heidät jostakin. Retoriikka on perustelun taitoa. Retoriikan tutkimus analysoi keinoja joilla vakuuttavuus tuotetaan. Markkinoijan täytyy hallita retoriset keinot, mutta myös kuluttajan täytyisi kyetä huomaamaan ne keinot joilla häneen yritetään vaikuttaa. Osiossa Hermeneutiikka käsitellään toista hyvin vanhaa viestinnän tutkimuksen perinnettä. Hermeneutiikka on tulkintataitoa. Aluksi tulkittiin jumalallisia enteitä, sittemmin teologisia ja klassisia tekstejä. Hermeneutiikka tähtää tekstin tekstin syvälliseen ja monipuoliseen ymmärtämiseen. Tämä saavutetaan vuoropuhelussa tekstin kanssa aivan kuten oudosta ihmisestäkin voidaan päästä perille keskustelemalla hänen kanssaan. Aluksi on vain omat kuvitelmamme (luulomme) ihmisestä, mutta keskustelun myötä opitaan käsittämään toisen oma laatu. Tunnettuja hermeneutikkoja ovat saksalaisen kielialueen Friedrich Schleiermacher, Wilhelm Dilthey, Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer. Osiossa Varhaisia saksalaisia mediatutkijoita tarkastellaan 1800-luvun lopulla alkanutta sanomalehtitieteen (Zeitungswissenschaft) perinnettä. Albert Schäfle piti mediaa yhteiskunnan hermoverkkona, minkä ajatuksen on toistanut myöhemmin mm. McLuhan. Ferdinand Tönnies erotti "kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen yleisen mielipiteen". Otto Groth esitti sanomalehden olemusmääreet: periodisuus, universaalisuus, ajankohtaisuus, julkisuus. Osiossa Chicagon koulu luodaan katsaus varhaiseen amerikkalaiseen viestinnän tutkimukseen, jonka pesäpaikkana oli erityisesti Chicagon yliopisto. Tämän koulukunnan ajattelijat näkivät viestinnän yhteisyytenä. He katsoivat myös, että yhteiskunta on vuorovaikutusta: että yhteiskunta on olemassa ja toteutuu viestinnässä. Chicagolaiset ajattelivat, että viestintää parantamalla yhteiskuntiin on palautettavissa pikkukaupunkimainen demokratia. Tunnetuimpia Chicagon koulun edustajia ovat John Dewey, Robert E. Park, George H. Mead ja Erving Goffman. Osiossa Mass communication research aiheena on amerikkalainen joukkoviestinnän tutkimus. Tämän suuntauksen valtakausi kesti 1930-luvulta 1960-luvun loppuun. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen Saksan tieteellinen asema romahti ja Yhdysvaltalainen MCR-perinne alkoi hallita maailmaa. MCR-perinteen tutkimus oli luonteeltaan empiiristä ja mittaavaa. Siinä noudatettiin viestinnän siirtojäsennystä. Erityisenä kiinnostuksen kohteena oli viestien vaikutus ihmisiin. Tässä luvussa on myös tiivistelmä viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun kehityksestä. Luvussa esitellään miksi kuunnelma "Maailmojen sota" aiheutti v. 1938 hysterian. Tunnettuja edustajia ovat mm. Harold Lasswell, Paul F. Lasarsfeld, Carl I. Hovland, Leon Festinger ja Wilbur Schramm. Osiossa Suuntauksia MCR-perinteen liepeillä esitellään ensinnäkin käyttötarkoitus- tai käyttösyytutkimusta. Tässä ei kysytä mitä viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät viestinnällä: mihin he tarvitsevat vaikkapa uutisia tai viihdettä. Toiseksi esitellään agendatutkimusta, jonka mukaan joukkoviestintä ei määrää mitä ihmiset ajattelevat, mutta kylläkin sen mihin aiheeseen heidän ajattelunsa ja puheensa kohdistuu. Kolmanneksi käsitellään tulkintakehysten (frame) tutkimusta. Ihmiset ymmärtävät sosiaaliset tilanteet tulkintakehysten avulla. Myös yleisö ja toimittajatkin hahmottavat maailmaa kehysten avulla. Maailman tapaukset näyttävät erilaisilta kun niitä katsotaan eri kehysten läpi. Osiossa Frankfurtin koulukunta ja kriittinen tutkimus käsitellään suuntausta, joka jo varhain kritisoi MCR-perinnettä. Frankfurtilaisten mukaan tutkimus ei saisi jäädä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ajatusmuotojen vangiksi, vaan tutkimuksen pitäisi ravistautua niistä irti voidakseen nähdä uusia paremman maailman mahdollisuuksia. Kulttuurikritiikissään frankfurtilaiset olivat kuitenkin liian yksioikoisia ja pessimistisiä. Edustajia olivat mm. Theodor Adorno ja Max Horkheimer. Luvussa käsitellään myös myöhempiä uusvasemmistolaisia kriitikoita ja viestinnän poliittisen taloustieteen suuntausta. Osiossa Mediateknologian teoreetikot esitellään Kanadan Torontosta alkunsa saanutta suuntausta, johon lukeutuvat mm. Harold Innis ja Marshall McLuhan. Nämä korostivat, että kulloisetkin viestinnän välineet vaikuttavat keskeisesti kulttuurien ja yhteiskunnan luonteeseen, jopa siihen mitä aisteja ensisijaisesti käytetään. Näitä ajattelijoita käsiteltiin myös kohdassa 4. Osiossa Kulttuurintutkimuksen suuntauksia esitellään lyhyesti nykyään suosituksi tulleen kultuurintutkimuksen ideoita. Yhdysvalloissa suunnan edelläkävijä on ollut viestinnän rituaalista luonnetta korostanut James Carey. Brittiläisistä kulttuurintutkijoista tunnetuin on Stuart Hall. Brittiläisessä muodossaan kulttuurintutkimus on kriittistä. Se näkee kulttuurin kamppailuna siitä kuinka todellisuus merkityksellistetään tai määritellään. Vallassa olijat määrittelevät maailman omalta kannaltaan edullisesti ja yrittävät saada muutkin ajattelemaan samalla tavoin. Toisille ryhmille määrittelyt voivat kuitenkin merkitä alistumista ja aseman huonontumista. Siksi nämä saattavat nousta vastarintaan torjumaan valtakulttuurin rajoittavia määrityksiä ja luomaan itse omalta kannaltaan parempia tapoja määritellä todellisuus. Sivulla käyntejä 1.9.2005 lähtien: |
|||||||||||||
