 |
 |
|
3 Merkitykset ja kulttuuri Tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Diskurssianalyysin lähtökohtia Diskurssin käsitettä on käytetty hyvin kirjavasti. Sen voidaan katsoa perustuvan semiootikko Saussuren stukturaalikielitieteeseen. Tästä on kehittynyt strukturalistisia ja jälkistrukturalistisia kulttuuria ja kielenkäyttöä tutkivia suuntauksia. Diskurssin käsite on tullut tunnetuksi erityisesti jälkistrukturalistien, kuten Michel Foucault'n teksteistä. Saussuren semiotiikasta diskurssianalyysi on perinyt näkemyksen merkkijärjestelmästä, tuon järjestelmän pohjautumisesta eroihin ja järjestelmän yliyksilöllisestä, sosiaalisesti pakottavasta luonteesta. Silti pesäeroakin Saussuren suuntaan on tehty. Saussuren kohdalla tuli esiin, että hän asennoituu varsin kantilaisesti. Tämä pätee aika yleisesti semiotiikkaan ja strukturalismiin. Ns. diskurssianalyysi tekee kuitenkin pesäeroa kantilaisiin lähtökohtiin ottamalla rakenteiden sijasta lähtökohdaksi toiminnan, inhimilliset käytännöt. Esimerkiksi kriittistä diskurssianalyysia edustava Norman Fairclough määrittelee diskurssin "yhteiskunnallisiksi käytännöiksi" (discourse as social praxis). Kielen ja merkkien käyttäminen on toimintaa, joka vaihtelee historiallisesti ja sosiaalisesti. (Fairclough 1997) Diskurssianalyysin taustalla vaikuttaa mm. filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) myöhäisfilosofian käsite "kielipeli". Wittgenstein oli varhaisfilosofiansa kehitettyään vetäytynyt kotimaahansa Itävaltaan ala-asteen opettajaksi. Hän katseli välitunnilla lasten leikkejä ja sai siitä oivalluksen, että kielihän on eräänlaista peliä. Pelin vaihtuessa toimintamuoto vaihtuu. Vastaavasti kielipelin vaihtuminen merkitsee toisenlaisen toiminnan aloittamista. Wittgenstein ajatteli, että kielipelit kuuluvat tietynlaisiin elämänmuotoihin tai sosiaalisiin käytäntöihin. Muurarit esimerkiksi ovat kehittäneet omanlaisensa kielipelin, joka palvelee muuraamisen käytäntöä. Kun muurari murahtaa apulaiselleen "kivi" se tarkoittaa kokonaisen tiilen ojentamista hänelle, "puolikas" taas tiilen puolikasta jne. Kirurgin sanasto leikkauksessa on vielä monipuolisempi ja ainakin aluksi maallikolle käsittämätön. Mutta sivusta seuraava maallikkokin voi oppia kielipelin niin että hän osaa "pelata" sitä suvereenisti. Saussuren semiotiikassa on yhtäältä institutionaalinen ja yhteiskunnallinen kielijärjestelmän (langue) taso ja sitten yksilöiden yksittäiset puhunnat (parole), jotka perustuvat kielijärjestelmän käyttöön. Kielijärjestelmä on esimerkiksi suomen kielen rakenne, joka on yliyksilöllinen sosiaalinen instituutio. Saussure katsoi merkkitieteen kohteeksi kelpaavan vain kielijärjestelmän, ihmisten kielen käyttö eli puhunnat eivät häntä kiinnostaneet. Kielijärjestelmä on erottelujen järjestelmä, se on tapa pilkkoa maailma merkitseviin yksiköihin. Diskurssin käsite romuttaa saussurelaisen erottelun yhteen suureen järkkymättömään kielijärjestelmään ja alati muuntelevaan yksilölliseen puheeseen. Diskurssin sijoittuu kielijärjestelmän ja puhunnan välimaastoon. Diskursseja on kielessä paljon, ne muuntuvat, kehittyvät, kukoistavat ja kuolevat poiskin. Diskurssit elävät käyttötavoissa, jotka voivat olla hyvinkin vakiintuneita sosiaalisia instituutioita. Toisaalta käyttötapaa voidaan muuttaa milloin tahansa ja niin vakiintuukin uudenlainen käytäntö. Ihmiset sukkuloivat arkielämässään monien diskurssien välillä – diskurssi voi vaihtua aivan lennosta, melkein kesken lausetta: samalla uudenlaiset pelinsäännöt astuvat voimaan. Diskurssi on kuitenkin erottelujen järjestelmä, se on kehitetty tietynlaisen maailman kohtaamisen tarpeisiin aivan kuten eskimoiden lumen laatuja koskevat erottelut. Eri käytännöissä tarvitaan erilaisia tapoja erotella asioita maailmassa. Diskurssin käsitekin on eräällä tavalla perusviritykseltään kantilainen tai transsendentaalinen. Tajunta tai tietoisuus ei ole suvereeni herra talossaan, vaan diskurssit määräävät, miten asioista ajatellaan, koskapa ajattelu tapahtuu diskurssien tarjoamalla välineistöllä. On esitetty äärimmäisiä kantoja, joiden mukaan ihmisellä ei ole mitään päätösvaltaa asioissaan, vaan hän on kuin sätkynukke joka tanssii kulttuuristen ohjelmien määräämällä tavalla. Lévi-Strauss totesi aikoinaan myyteistä tähän tapaan: emme me puhu myyttejä, vaan myytit puhuvat meissä. Oikeampaa on kuitenkin sanoa, että me tuotamme diskursseja, mutta myös diskurssit tuottavat meitä. Norman Fairclough on todennut, että kielenkäyttö: Esittää (representoi) maailmaa jollakin tapaa (jossakin suhteessa) ja luo näin tieto- ja uskomusjärjestelmiä. Luo tietynlaisia sosiaalisia identiteettejä (rooleja) tuottajalle, yleisölle, tekstin kohdehenkilöille. Luo tietynlaisia sosiaalisia suhteita viestintään osallistuvien välille (onko esim. ohjelmassa esiintyvän asiantuntijan ja yleisön välillä epäsymmetrinen, alistava suhde?) Valinta on keskeinen asia esittämisessä myös diskurssianalyytikko Faircloughin mukaan: ”Representoinnissa [esittämisessä]
valitaan aina se, mitä kuvaukseen sisällytetään
ja mitä jätetään pois, mikä asetetaan ensisijaiseksi
ja mikä toissijaiseksi”. Esitysten kohdalla on syytä
kysyä: Ranskalaisen jälkistrukturalistin Michel Foucault'n tapaan voidaan korostaa diskursseissa vallan ulottuvuutta. Kussakin diskurssissa maailma määritellään jonkin tai joidenkuiden intressien mukaisesti. Siksi yksi diskurssi määrittelee maailman ehkä jotakin ihmisryhmää ja heidän käytäntöjään hyödyttävällä tavalla, mutta jonkin toisen ihmisryhmän kannalta hyvinkin epäsuotuisasti. Se, jonka diskurssi omaksutaan yleiseen käyttöön saa valtaa määritellä todellisuutta itselleen edullisella tavalla ehkä muiden etujen kustannuksella. Diskurssien käytöstä onkin olemassa jatkuvaa yhteiskunnallista kamppailua ja kädenvääntöä, valtataistelua. Vielä sananen dekonstruktiosta. Filosofi Heidegger
toteutti destruktioksi nimittämäänsä ohjelmaa
ja myöhempi jälkistrukturalismiin liittyvä filosofi
Jacques Derrida on puolestaan kehittänyt dekonstruktiivista
menetelmää. Ihmiset rakentavat käsitteellisiä
rakennelmia (konstruktioita), joilla on taipumus luonnollistua ja
muuttua vankkumattomaksi itsestäänselvyydeksi. Ja kuitenkin
kyseessä ovat ihmisten joihinkin tarpeisiin luomat rakennelmat,
joiden kohdalla voidaan kysyä: onko niistä enemmän
haittaa kuin hyötyä ajattelulle ja elämälle?
Käsitejärjestelmät tai diskurssit ovat erottelujen
järjestelmiä. Erityisesti tutkijat rakastavat erottelujen
tekemistä: he vetävät milloin milläkin perusteella
"rajan railona" kulkemaan keskelle todellisuutta. Siksi
on hyödyllistä suhtautua dekonstruktiivisesti epäillen
erotteluihin. Aina on syytä miettiä ovatko olemassaolevat
erottelut turhanpäiväisiä ja jostain rajoittuneesta
näkökulmasta tehtyjä. Pitäisikö niistä
luopua vai pitäisikö niiden tilalle kehittää
uusia, parempia erotteluja? |
|||||||||||||
