 |
 |
|
2 Tieto ja informaatio Tiivistelmä Informaation luonnonhistoriaa Tiedon hankinta on elämän peruspiirre Tämä oppimateriaali koskee inhimillistä viestintää. Viestintä ja informaation prosessointi eivät kuitenkaan ilmaannu maailmaan vasta ihmisen myötä, vaan niillä on pitkä luonnonhistoria. Ihmisten ja eläinten viestinnässä sekä kyvyssä tuottaa ja ymmärtää merkityksiä on suuri laadullinen ero. Mutta siitä huolimatta ihmisen kyvyt eivät ilmaannu tyhjästä, vaan niillä on pohjansa eläinmaailmassa. Tarkastelu voidaan aloittaa olemassaolomme perustavimmista piirteistä, elämän peruspiirteistä. Maailmankaikkeudessa kaikki on enemmän tai vähemmän järjestynyttä. Termodynamiikan ns. toinen pääsääntö väittää, että epäjärjestyksen määrä maailmankaikkeudessa pääsääntöisesti lisääntyy eli että korkean järjestyneisyyden tilat ovat epätodennäköisiä ja niistä vaivutaan todennäköisemmille matalan järjestyneisyyden asteille. Esimerkiksi uimarannalle rakennettu hiekkalinna on varsin epätodennäköinen järjestely: yhdessä tapauksesta miljardeista hiekka asettuisi sattumalta linnan muotoon. Sitä vastoin on hyvin todennäköistä, että hiekka jakautuu sikin sokin sattumanvaraisesti pitkin maanpintaa. Ennemmin tai myöhemmin hiekkalinna on murentunut takaisin todennäköisemmälle matalan järjestyksen asteelle, eikä siitä jää jälkeäkään. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on yksi merkittävä poikkeus: elämä. Elämä on evoluution kuluessa "oppinut" pitämään yllä tiettyä järjestyneisyyttään hajottavia voimia vastaan. Tämän kykynsä ansiosta elävät olennot eivät ole vain säilyneet olemassa olevina vuosimiljoonasta toiseen, vaan ne ovat onnistuneet myös kehittymään yhä mutkikkaammiksi, siis korkeamman järjestyneisyyden omaaviksi. Tavalliselle materialle on aivan yhdentekevää (eli indifferenttiä) millainen sen järjestyneisyyden tila on: kivelle on se ja sama murskataanko se vai ei. Elävälle oliolle sen sijaan ei ole lainkaan yhdentekevää millaiseksi sen järjestyneisyys muodostuu. Elävä olio on sitoutunut pitämään kiinni tietystä omasta järjestyksestään ja vaalimaan sitä. Elävä olento astuu "tehtävänsä" vuoksi yhdentekevyyden maailmasta arvojen, arvostuksen, preferenssien, merkittävyyden maailmaan. Todellakin, jo hyvin yksinkertaiset eliöt elävät merkitsevässä maailmassa. Merkityksen ongelma ei tule maailmaan vasta ihmisen myötä. Elämän jatkuminen on etusijalle asetettu vaihtoehto ja elämän loppuminen pyritään välttämään. Tavalliselle materialle myös ympäristö on yhdentekevä, sen yksi tila ei ole sen parempi kuin toinenkaan. Mutta elämälle ympäristön tilat eivät suinkaan ole yhdentekeviä, vaan eliö arvostaa ympäristön seikkoja joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ne seikat joilla ei ole organismin perustehtävään vaikutusta, jäävät indifferenteiksi, merkityksettömiksi. Elämän perustehtävä, olemassa olevana säilyminen, edellyttää, että ympäristöstä saadaan tietoa. Jo ameeba selvittää missä päin on sille suotuisaa ympäristöä, jossa on ravintoa; samoin se "tiedostaa" vihamielisen, sille vaarallisen ympäristön. Ympäristön havainnoinnilla on välitön yhteys ameeban toimintaan: plus-merkkistä ympäristöä kohti edetään, miinus-merkkisestä pyritään vetäytymään pois. Havaitseminen on intentionaalista eli maailmaan tietyllä tavalla suuntautunutta, tarkkaavaisuus kohdistuu vain tiettyihin ympäristön puoliin kerrallaan. Yksinkertaisellakin organismilla on tavallaan aina "informaation haku" päällä: se käy läpi saatavaa informaatiota ja tunnistaa siitä hyvää tai pahaa merkitseviä asioita, suuri osa informaatiosta on yhdentekevää ja menee informaation käsittelyn järjestelmästä läpi jälkiä jättämättä. Jo tällä tasolla havaitseminen on eräänlaista tulkintaa, jossa ympäristön merkeistä ja vihjeistä "päätellään" jotakin. Hieman kehittyneemmät eliöt ovat kehittäneet kyvyn tunnistaa vihollisiaan ja lisääntymiskumppaneita kaukaakin. Tunnistamisen edellytyksenä on jonkinlainen muisti, johon on säilötty merkittävien kohteiden hahmoja: niitä koskevia tietorakenteita, skeemoja, yleispiirteisiä kaavioita. Ympäristöstä saadusta informaatiosta jokin osa vastaa rakenteeltaan tiettyä muistiin säilöttyä kaaviota, jolloin koko tietorakenne aktivoituu. Pieni ympäristöstä saatu vihje voi aktivoida koko tietorakenteen, johon sisältyy ties miten paljon aikaisempaa tietämystä tästä kohteesta. Onko kohde vaarallinen vai hyödyllinen? Mitä siltä on tyypillisesti odotettavissa? Miten tulee toimia: käydäkö kiinni, vaiko sännätä pakoon? Mitä paremmat hoksottimet eliöllä on, sitä varmemmin se säilyy hengissä ja siirtää geeninsä seuraaville sukupolville. Merkkien tulkintaa on jo ennen viestintää Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että havaitseminen on olemassa ennen viestintää (tavanomaisessa viestien lähettämisen mielessä). Ympäristön kohteista saadaan informaatiota, ne havaitaan ja tulkitaan aivan riippumatta siitä ovat nuo kohteet aikoneet lähettää viestejä vaiko eivät. Merkkien tulkinnan problematiikka on olemassa jo ennen viestin tarkoituksellisen lähettämisen problematiikkaa. Autiomaassa rehottavaa kasvillisuutta voidaan tulkita merkiksi vedestä. Eläimen tassuista jääneestä jäljestä voidaan lukea mistä eläimestä on kyse ja mihin suuntaan se on matkalla. Saaliseläimen tai lajitoverin jähmettyminen paikalleen on tulkittavissa varuillaan olon merkiksi jne. Normaali toiminta on samalla myös viestinnällistä eli kommunikatiivista toimintaa, viestin "lähettämistä". Jos yksi parven linnuista lähtee lentämään pakoon, toimii se samalla "varoitushuutona" jostakin lähestyvästä vaarasta. Asia erikseen on sitten varsinainen viestintätoiminta, jossa tarkoituksella halutaan saattaa toisten tietoon tai huomioon jotakin. Kaikilla sosiaalisilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna, tällainen viestien lähettäminen on kehittynyttä. Esimerkiksi lokit eivät näköjään millään voi olla kiljaisematta kalanperkeitä nähdessään. Signaalin kuultuaan toiset lokit rientävät paikalle ja usein vievät suupalan ensimmäiseksi ehtineen nokan edestä. Eikö olisi ollut parempi vaieta ja syödä ruoka hiljaisuudessa itse? Ilmeisesti viestinnällä on tässäkin tapauksessa lajia säilyttävä vaikutus. Monta partioivaa lokkia löytää kalaparven todennäköisesti paremmin kuin yksi, ja pitemmän päälle kukin yksilö hyötyy sosiaalisesta kutsuviestistään. Jo kasvimaailmassa esiintyy tietynlaista viestien lähettämistä. Värikkäät kukat viestittävät pölyttäville hyönteisille minne päin tulee suunnistaa. Onpa sellaisiakin kukkia, jotka haisevat mädälle raadolle ja houkuttelevat raatokärpäset luokseen pölytystoimeen. Muuan kasvi taas on evoluution kuluessa kehittänyt muodon, joka erehdyttävästi muistuttaa erään hyönteislajin naarasta: niinpä parittelunhaluisia hyönteiskoiraita piipahtaa ahertamassa kukan päällä tuon tuostakin. Tietyt lehtisammakot ovat myrkyllisiä ja tästä varoitukseksi niiden väritys on räikeä. Jotkut myrkyttömätkin sammakot säästyvät syödyksi tulemiselta räikeän värinsä vuoksi. Samoin harmiton raidallinen "kukkakärpänen" tunnistetaan väärin vaaralliseksi ampiaiseksi ja niin se säästyy. Näissä tapauksissa on kyse eräänlaisesta semioottisesta petoksesta. Organismit ovat kehittäneet merkkejä, joista ne saavat hyötyä muiden kustannuksella. Semiootikko Umberto Eco onkin sanonut, että merkkejä ovat kaikki ne asiat, joilla voi myös valehdella. Luonnosta löytyy siis runsaasti esimerkkejä viestinnästä ja merkkien tuotannosta sekä näiden tulkinnasta. Tulkitsijalla täytyy olla edellytykset tunnistaa merkki, yleensä eläimille on kehittynyt edellytyksiä tunnistaa vain itselleen merkittäviä seikkoja. Tulkitsija joutuu päättelemään ja päättämään, onko näköpiirissä oleva merkki otettava todesta vaiko ei, ja miten siihen on reagoitava. Tämä sama problematiikka on olemassa ihmisyhteiskunnissakin, joskin tietysti verrattomasti mutkikkaampana ilmiönä. |
|||||||||||||
