1 Lähtökohtia

Tässä jaksossa perehdytään alustavasti viestinnän tutkimuksessa käytettyihin peruskäsitteisiin, määritelmiin ja malleihin.

Alkukuvat -osiossa esitetään kaksi konkreettista viestinnän tapausta. Ensimmäisessä tapauksessa mietitään, mitä edellytyksiä on oltava olemassa, jotta viestintä voi toteutua. Tämän tapauksen yhteydessä huomataan, että miltei millä tahansa materiaalilla voidaan viestiä. Toisessa tapauksessa tuodaan esiin, kuinka valtamerilaiva Titanic upposi oikeastaan viestinnän epäonnistumisen vuoksi.

Viestinnän käsite ja malleja -osiossa kerrotaan, että viestinnästä on helpointa havaita merkkien siirron tapahtumat. Viestintä ei ole kuitenkaan vain siirtoa ja kuljetusta, vaan olennaisinta siinä on viestien ymmärtäminen ja tulkitseminen jotakin merkitseviksi. Jotta ymmärtäminen voisi toteutua, täytyy viestinnän osapuolilla on yhteinen kieli tai sovittu merkkijärjestelmä. Viestintää käsitellään kolmen tasoisilla malleilla: siirtomalleilla, merkityksen tuottamisen malleilla ja yhteisyyden tuottamisen malleilla. Malleja havainnollistetaan jäävuori -kuviolla.

Kohdassa Näkökulmien rajallisuus ja Tieteen metaforat esitetään, että kukin viestinnän teoria avaa aiheeseen omanlaisensa näkökulman. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa lähestyä viestintää, vaan monet erilaiset lähestymistavat voivat olla perusteltuja. Esitetään että oikeastaan teoriat ovat eräänlaisia metaforia, vertauskuvia. Metaforassa jokin kohde tehdään ymmärrettäväksi tuomalla sen vertauskohdaksi jokin tutumpi kohde tai ilmiö. Metaforassa kohde tulee ymmärretyksi tuon tutumman ilmiön kautta, jolloin kohteen jotkut puolet nousevat silmiinpistävinä esiin ja toiset puolet jäävät unohduksiin. Viestinnän käsittäminen siirroksi on eräs metafora: siinä viestintäilmiö pyritään tekemään ymmärrettäväksi vertaamalla sitä tavaroiden kuljetukseen paikasta toiseen. Mutta on muitakin metaforia: viestintäilmiötä voidaan lähestyä mm. rituaalin, kaupankäynnin, kansankokouksen ja peilillä heijastamisen vertauskuvilla.

Kolme erilaista filosofista lähtökohtaa on syventävä osuus. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on tapahtunut 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tieteellinen vallankumous, on tapahtunut ns. kielellinen käänne (linguistic turn) ja on alettu ajatella ns. sosiaalisen konstruktivismin mukaisesti. Sosiaaliseen konstruktivismiin nojaava tutkimus poikkeaa melkoisesti tavanomaisesta arkisesta ajattelutavasta. Silti opiskelija saattaa jo opintojensa alkuvaiheissa törmätä tähän lähestymistapaan ja kokea vaikeuksia ymmärtää esim. diskurssianalyysiä. Tässä luvussa asiaa selvitetään porautumalla syvälle niihin alkuoletuksiin, jotka vaikuttavat erilaisten tieteen tekemisen tapojen taustalla. Esitellään jokapäiväistä ajatteluamme lähinnä oleva realistinen lähtökohta, esitellään konstruktivistisen ajattelun perusteet ja lopuksi esitellään relationaalinen lähtökohta. Tässä esityksessä katsotaan, että sekä realismi että konstruktivismi perustuvat liian rajoittuneisiin alkuoletuksiin. Relationaalinen lähtökohta pyrkii lähtemään liikkeelle sellaisista oletuksista, että realismin ja konstruktivismin jyrkkä vastakkaisuus purkautuu ja tullaan ajattelutapaan, jossa on piirteitä näistä molemmista lähestymistavoista.

Alkukuvat

Otettakoon aluksi esimerkki viestinnästä. On vuolaasti virtaava joki, jonka ala- ja ylävirralla oleskelee ihmisiä. Ylävirran väki huomaa että vaarallinen leijona on menossa kohti alavirran ihmisiä. Miten he voisivat varoittaa näitä, kun huuto ei kuulu ja käytettävissä on vain virta ja siinä kulkevia tukkeja? Eipä hätää: virta muodostaa väliaineen tai kanavan joka pitkin saadaan viesti kulkemaan. Ennalta tehdyn viestintäsopimuksen, koodin, mukaisesti lähetetään ensin kaksi tukkia ja sitten väliajan jälkeen vielä kolme tukkia alavirtaan, niin alavirran väki osaa lukea tästä varoituksen. Tukit eivät ole vain puuta, vaan ne palvelevat tässä merkkeinä. Viestinnän onnistumiseksi on voitava taata, etteivät tukit kulje virrassa omia aikojaan tai jää matkan varrelle, mikä merkitsisi häiriötä. Olisi tietysti voitu myös sopia, että hätätilanteessa jokeen kumotaan astiallinen punaista väriainetta, mistä alajuoksun väki sitten osaa lukea varoituksen.

Esimerkistä ilmenee monia viestinnän edellytyksiä. Ensinnäkin tarvitaan jotakin sellaista materiaa tai energiaa, johon voidaan tuottaa halutunlaisia eroja, jotka palvelevat merkkeinä. On periaatteessa aivan sama mistä aineksesta tai minkälaisista eroista on kyse. Mikä tahansa kelpaa merkin raaka-aineeksi. Esimerkissä materiaalina käytetään tukkeja ja väriainetta, mutta yhtä hyvin merkkinä voi toimia vaikkapa jaksoittain tuprahteleva savu, välähtelevä valo, värähtelemään saatettu ilma, jaksotetut radioaallot, mustekuviot paperilla, vaalean ja tumman erot näytöllä. Yleensä materiaaliin tuotetut erot täytyy saada kulkemaan maantieteellisen välimatkan yli eli viesti pitää saada siirtymään yhdestä pisteestä toiseen. Kovatkaan äänet eivät kantaudu kovin montaa kymmentä kilometriä ilmassa, merkkitulen lähettämät valoaallot saattavat hyvissä oloissa kantaa kauemmaksikin, sähkömagneettiset radioaallot kiirivät tuhansien kilometrien päähän silmänräpäyksessä.

Nämä ovat kuitenkin vasta viestinnän teknisiä edellytyksiä. Lisäksi tarvitaan henkisiä edellytyksiä: viestinnän osapuolten täytyy olla ymmärtämiskykyisiä. Jopa koneiden viestiessä keskenään niiden pitää olla kykeneviä tulkitsemaan toistensa sanomia. Hyvin keskeinen viestinnän edellytys on koodi, se että ihmiset ovat sopineet keskenään tai oppineet ymmärtämään mitä tietynlainen erojen joukko merkitsee, miten se viittaa itsensä ulkopuoliseen maailmaan. Koodi perustaa merkkijärjestelmän: esim. kielelliset merkit, liikennemerkit jne. Koodit voivat olla millaisia tahansa, merkitystä on vain sillä, että viestinnän eri osapuolet jakavat saman koodin. Luonnolliset kielet ovat koodeja, sähkötyksen pisteet ja viivat perustuvat koodiin, korvan raaputus huutokaupassa voi olla koodin tuntevalla merkki korottaa tarjousta vielä jne. Koodi on osapuolten yhteinen, sen avulla osallisista muodostuu yhteydenpitoon kykenevä ryhmä. Koodia tuntemattomat ulkopuoliset kuulevat vain merkityksetöntä siansaksaa tai kenties he näkevät tukkien kulkevan virrassa, mutta eivät tajua niitä merkeiksi jostakin asiasta.

Sana viestintäsopimus antaa koodista hieman liian tietoisen ja harkinnanvaraisen kuvan. Aivan niin kuin ihmiset täysin kirkkaasti tiedostaen ja järkevästi keskenään sopien loisivat koodit. Tosiassa ihmiset syntyvät jo olemassaolevien koodien mutkikkaan ja hämärän verkon keskelle. He omaksuvat koodit jo varhain itsestäänselvyyksinä, joita ei tulla sen kummemmin pohdiskelleeksi.

Viestinnän epäonnistuminen johti Titanicin tuhoon

Toinen alkukuva on Osmo A. Wiion kirjasta "Johdatus viestintään" (1994, 15–16). (Tämän kirjan 1960-luvun puolivälissä ilmestynyt varhaisin versio oli muuten ensimmäinen suomalainen viestinnän oppikirja).

Valtamerilaiva Titanicin tuho 1912 tarjoaa monia esimerkkejä viestinnän merkityksestä ja sen vaikeudesta. On huhtikuun 14. päivän ilta Pohjoisella Atlantilla. Maailman suurin matkustaja-alus höyryää kohti New Yorkia edellään toinen alus, Caledonia. Äkkiä Caledonialla tehdään havainto: jäätä edessä! Laiva tekee paniikkijarrutuksen ja onnistuu välttämään törmäyksen jäävuoreen. Caledonialta sähkötetään takana seuraavalle Titanicille jäävuoresta. Radiosanoma siirtyykin onnistuneesti Caledonialta Titanicin radiohyttiin. Mutta samanaikaisesti loistoalukselle tulvii muitakin, tärkeille asiakkaille tulevia viestejä; näin varoitussanoma hautautuu sähköttäjän pöydälle muiden sanomien alle. Sanoma ei mene perille Titanicin kapteenille.

Niinpä Titanic törmää kohtalokkaasti jäävuoreen ja sen kylki repeytyy auki pitkälti. Törmäyksen jälkeen Titanicin kapteeni määrää sähköttäjänsä kutsumaan Caledonian avuksi. Alus on niin lähellä, että sen valot saattoi heikosti erottaa. Sähköttäjä kutsuu Caledoniaa, mutta mitään ei tapahdu. Caledonian ainoa sähköttäjä on mennyt nukkumaan. Perämies tosin kulkee radiohytin ohi ja kuulee piipityksen. Hetken kuunneltuaan hän lähtee päätään pudistellen pois; hän ei ymmärtänyt sanomaa.

Kun radioyhteyttä ei saatu, Titanicin kapteeni käski ampua hätäraketit. Punaisia raketteja ei kuitenkaan löytynyt ja niin lähetettiin valkoisia ilotulitusraketteja. Caledoniasta nähtiin raketit ja hymyiltiin ymmärtäväisesti; taas siellä juhlitaan ja iloitaan. Sanoma ymmärrettiin väärin. Caledonia höyrysi pois ja Titanicin mukana hyisiin aaltoihin vaipui 1685 matkustajaa.

Wiion mukaan vastaavia tapauksia sattuu pienemmässä mittakaavassa joka päivä ja kaikkialla. Me lähetämme sanomia toisillemme, mutta sanomat eivät aina saavu perille, niitä ei ymmärretä tai ne ymmärretään väärin. Wiio onkin ironisesti esittänyt ns. Wiion lait, jotka ovat muunnoksia Murphyn laista: jos viestintä vain voi epäonnistua, se epäonnistuu; jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan varmasti tavalla josta on eniten vahinkoa. Näitä lakeja ei pidä ottaa liian vakavasti: ne syntyivät Wiion ollessa kansanedustajana ja hänen turhauduttuaan viestinnän vaikeuksiin parlamentissa.

Wiio kuitenkin toteaa että koko inhimillinen elämä on yhtämittaista tietojen vaihtamista, tietojen ottamista ja antamista, ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista eli viestintää. Viestintä on kaiken järjestyneen yhteiselämän edellytys ja keino, jonka avulla yhteisöjen pyrkimyksiä toteutetaan. Ihmisyhteisöt eivät yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman viestintää.

Viestinnän käsite ja malleja

Suomen kielen sana "viestintä" juontuu venäjän kielen sanasta "vest" (sanoma, viesti). Nykysuomen Sanakirjan mukaan viesti on "muulla tavoin kuin välittömästi, henkilökohtaisesti perille toimitettava tai leviävä sanoma, sana, tiedotus, ilmoitus, uutinen tms." Vanhastaan viestin toi matkojen takaa mukanaan joku viestintuoja. Viestiä kuljettivat ratsumiehet, jotka saivat määrävälein alleen levänneen ratsun. Vielä tänäänkin puhutaan esim. viestijuoksusta, jossa viestikapula siirtyy määrävälin jälkeen uuden juoksijan vietäväksi. Yleensä viestintä ymmärretään kaksisuuntaiseksi toiminnaksi, vuoropuheluksi, jossa toisen puhuessa toinen kuuntelee ja päinvastoin.

Viestintää lähellä on sana "tiedotus", joka esiintyy myös sanassa tiedotusoppi. Tiedottaminen merkitsee tiedolla varustamista, tiedon jakelua, tiedoksi antamista. Lähtökohtana ovat siis sanat tieto ja tietäminen, joista jälkimmäinen on alun alkaen merkinnyt "tien tuntemista". Alkuperäisessä mielessä tiedottaminen olisi siis käytännöllistä opastamista siitä kuinka löytää perille tai päästä tavoitteeseen. Sanalla "tiedotus" on myös virallisen tiedoksiannon sivumerkitys: esimerkiksi tiedotus merenkulkijoille. Näin ollen sana ilmaisee ehkä paremmin yksisuuntaista viranomaisilta kansalaisille suuntautuvaa tiedonjakelua. "Tiedottaja" on oikeastaan yrityksen tai julkisen sektorin toimihenkilö, joka lähettää tiedotusvälineille (sanomalehdet, radio, tv jne.) tiedotteita tai pitää tiedotustilaisuuksia, jossa asia julkistetaan. Joukkotiedotus on sitä, että tieto jaetaan suurelle joukolle, "massalle" (vrt. mass communication).

Entäpä sitten englannin kielen "communication" -sanan merkitys? Sanan pohjana on latinan teonsana communicare (tehdä yhteiseksi monille, jakaa, osallistua). Kommunikaatiolla on kaksoismerkitys. Yhtäältä se on merkinnyt "kommuuniota" (communion) eli yhteisyyttä, yhteyttä, jakamista, yhteistä tekemistä, kanssakäymistä, uskonveljeyttä, ehtoollisella käymistä. Toisaalta se on merkinnyt siirtämistä, välittämistä, yhteydessä olemista ja yhteyteen asettumista. Nämä merkitykset oikeastaan yhdistyvät sanonnassa "pitää yhteyttä" (oletko pitänyt yhteyttä vanhempiisi?).

Viestinnän määritelmiä

Seuraavassa muutamia alustavia määritelmiä viestinnälle tai kommunikaatiolle:

Viestintä on sanomien siirtämistä A:sta B:hen. (John Fiske: Merkkien kieli 1992; 'prosessikoulukunta')
Viestintä on sanomien vaihdantaa ihmisten kesken erilaisten merkkijärjestelmien avulla. (Kaarle Nordenstreng: Tiedotusoppi, 1975)
Viestintä on tietojen vaihdantaa ihmisten kesken. Viestintä on käyttäytymistä: ihmisen toimintaa. (Osmo A Wiio: Johdatus viestintään,1994).
Viestintä on merkitysten tuottamista ja vaihtoa (John Fiske: Merkkien kieli 1992; 'semioottinen koulukunta')
Viestintä on inhimillistä symbolien käsittelyä merkitysten synnyttämiseksi toisissa ihmisissä. (Infante, D., A. Rancer & D. Womack: Building Communication Theory, 1997)
Viestintä on symboliprosessi, joka tuottaa, ylläpitää ja muuntaa yhteistä sosiaalista todellisuutta; Viestintä on yhteisyyden ylläpitämistä ja tuottamista. Viestintä on enemmän "konfirmaatiota" (vahvistamista, vakiinnuttamista) kuin informaatiota. (James Carey: Viestintä kulttuurisesta näkökulmasta, 1994).

Viestinnän malleja

Edellä esitettyjen viestinnän määritelmien taustalla voidaan nähdä kolme erilaista viestinnän mallia:

1) viestintä informaation siirtona
2) viestintä merkitysten tuottamisena, sekä
3) viestintä yhteisyyden tuottamisena.

Näitä malleja on saatettu pitää toisilleen vastakkaisina, mutta yhtä hyvin ne voidaan käsittää toisiaan täydentäviksi. Voidaan ajatella että kukin malli kuvaa viestintäilmiössä eri tasoja, jolloin ne eivät ole toisiaan poissulkevia (ks. Ridell 1993). Vertaaminen jäävuoreen havainnollistaa näitä viestintäilmiön tasoja. Jäävuoresta vain huippu on vedenpinnan yläpuolella nähtävissä ja suurin osa vuoresta on pinnan alla. Aivan pohjimmaisena on sosiaalisen yhteisyyden taso (esim. yhteinen kulttuuri, kieli, koodit). Tämän varaan rakentuu merkitysten tuottamisen taso (yhteisesti jaetulla suomen kielellä voidaan antaa vaikkapa valoisa tai synkkä kuva tilanteesta). Jäävuoren huippuna viestinnän ilmeisimpänä ja näkyvimpänä osana on sitten viestintä informaation siirtona. Esimerkiksi toisille puhuttaessa merkitystä siirtyy ääniaaltojen kantamana toisten korviin ja tietoisuuteen. Vaikka siirtotapahtuma on helpoiten havaittava puoli viestinnästä, ei silti pidä unohtaa että "pinnan alla" täytyy olla olemassa viestinnän edellytyksiä, jotka eivät useinkaan ole helposti tiedostettavissa.

Viestintä informaation siirtona

Tavanomaisinta on käsittää viestintä siirtomallin eli lineaarisen mallin mukaisesti. Siinä ajatellaan viestin siirtyvän lähettäjältä kanavaa pitkin vastaanottajalle. Mallin kehittäjät Claude Shannon ja Warren Weaver esittävät sen seuraavasti:

Shannon ja Weaver erottavat viestinnän tutkimuksessa kolme ongelmatasoa:

1) Tekniset ongelmat: miten tarkoin ja tehokkaasti viestittävät symbolit voidaan siirtää?
2) Merkityksen ongelmat: miten tarkoin siirretyt symbolit vievät halutun merkityksen perille?
3) Vaikutuksen ongelmat: miten tehokkaasti vastaanotettu merkitys ohjaa toimintaa haluttuun suuntaan?

Shannon oli puhelininsinööri ja hän kehitti viestintämalliaan nimenomaan teknisten ongelmien ratkaisemiseksi; kahden muun tason ongelmat hän jätti suosiolla muiden ratkottavaksi. Puhelininsinööriä kiinnostaa viestinnässä tietysti vain se, että ihmisten puhe siirtyy häiriöttä paikasta toiseen. Insinööriä ei kiinnosta mitä ihmiset katsovat tarpeelliseksi lörpötellä puhelimeensa; olipa se mitä tahansa insinöörin asiana on siirtää se mukisematta. Insinöörin kannalta ei ole kiinnostavaa mitä merkityksiä puheilla on ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat vastaanottajaan:

"Viestinnän perustava ongelma on, kuinka tuottaa yhdessä pisteessä uudestaan mahdollisimman tarkasti se mitä on valittu jossakin toisessa pisteessä lähetettäväksi. Usein viesteillä on merkitys, ts. ne viittaavat tai ovat vastaavuussuhteessa järjestelmällisellä tavalla tiettyihin fyysisiin tai käsitteellisiin seikkoihin. Nämä viestinnän semanttiset puolet ovat kuitenkin epäolennaisia insinööriongelman kannalta." (Shannon ja Weaver: The Mathematical Theory of Communication. Urbana: The University of Illinois Press. 1963, 3; alkuperäinen julkaisu v. 1948).

Shannonin ja Weaverin sulkeistamat merkityksen ongelmat otetaan lähtökohdaksi alempana esiteltävässä "viestintä merkitysten tuottamisena" -kohdassa. Niin ikään Shannonin ja Weaverin sulkeistama vaikutuksen problematiikka on kuitenkin ollut hyvin vahvasti edustettuna siirtomalliin nojautuvassa viestinnän tutkimuksen valtavirrassa, ns. mass communication research -perinteessä (ks. tästä lähemmin luku 8). Tähän perinteeseen lukeutuvan amerikkalaisen viestintätutkija Harold Laswellin (1948 ) klassinen kaava kiteyttää siirtomallin seuraavasti:

Kuka sanoo mitä kenelle mitä kanavaa käyttäen ja millä vaikutuksella?
(Who says what to whom, through what channel and with what effect?)

Viestinnän tutkimus on kohdistunut kaikkiin näihin viestintäprosessin osatekijöihin. Niinpä esimerkiksi kaavan "mitä" -kohta on toteutunut tutkimuksessa vaikkapa sanomien sisällön erittelynä. Kaavan kohta "millä vaikutuksella" puolestaan on ollut keskeinen kiinnostuksen kohde perinteisessä viestinnän tutkimuksessa.

Miten viestintä vaikuttaa vai vaikuttaako se ollenkaan?
Ks. tästä viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun vaiheita.
Lasswellin kaava hahmottaa viestintäilmiön lähettäjän kannalta kuten siirtomallit yleensäkin. Yhtä hyvin viestintää voitaisiin kuitenkin tarkastella vastaanottajankin suunnasta ja kääntää siis kaava seuraavaan muotoon:

Kuka etsii / mitä tietoa / mihin tarpeeseen / mistä / ja mitä kanavia, välineitä käyttäen/ millä seurauksella?

Siirtomallia on myös kehitetty eteenpäin.Tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Wilbur Schramm otti lähtökohdakseen Shannonin ja Weaverin yksisuuntaisen viestintämallin ja muokkasi sen kaksisuuntaiseksi:

Tämän kuvion lukeminen voidaan aloittaa vaikkapa vasemmalta lähettäjästä, joka tulkitsee ja ymmärtää asian jollakin tapaa ja lähettää siitä sanoman oikeanpuoleiselle vastaanottajalle. Tämä tulkitsee/ ymmärtää viestin ja muotoilee sitten lähettäjän roolissa sanoman, jonka lähettää vastauksena takaisin ensimmäiselle viestijälle. Tämä vastaanottaa viestin ja tulkitsee sen muodostaen tietynlaisen ymmärryksen. Tämä malli on siis olennaisesti vuorovaikutteinen. Viestijä, esimerkiksi puhuja, saa yleensä aina jonkinlaista palautetta viestintäänsä; jos ei muuta niin nyökkäyksiä ja muuta ei-kielellistä viestintää, joka kertoo kuulijan ymmärtävän mistä puhutaan.

Viestintä merkitysten tuottamisena

Tässä mallissa painopiste ei ole sanomien siirrossa, vaan siinä kuinka merkityksiä tuotetaan merkkejä esitykseen valitsemalla ja kuinka näitä merkkikoosteita tulkitaan. Oikeastaan esimerkiksi kirjoittaja ja kirjoituksen lukija ovat molemmat tuottajia: kirjoittaja kokoaa joukon sanoja lauseiksi ja virkkeiksi, joista lukija tuottaa itselleen ymmärryksen, mikä ei välttämättä ole sama kuin kirjoittajan tarkoittama. Tällaista lukijoiden tuottamaa ymmärrystä tai luentaa sanotaan reseptioksi.

Voi olla että lukijalle sanat merkitsevät hieman eri asioita kuin kirjoittajalle, niillä on erilaisia konnotaatioita eli sivumerkityksiä. Saattaa myös olla, että lukija kohtaa tekstin aivan erilaisessa tilanteessa tai asiayhteydessä (kontekstissa), mikä saa aikaan erilaisia tulkintoja. Jossakin yhteydessä nuoren naisen nimittäminen "tytöksi" voi tuntua vähättelevältä, mutta toisessa yhteydessä "tyttö" ei sitä ole ("Sitten me tytöt lähdettiin baariin!"). Lukijan tulkintaan vaikuttaa myös se, missä tarkoituksessa ja mitä päämäärää tavoitellen hän lukee tekstiä. Myös lukijan mielentilat ohjaavat tulkintaa tiettyyn suuntaan.

Merkitysten tuottamisessa keskeinen käsite on merkki. Merkkeinä voi käyttää käytännössä mikä tahansa, kuten luennon alun tukkiesimerkki osoitti. Voidaan erottaa kielellisiä eli verbaalisia merkkejä, sanattomia (non-verbaalisia) eleitä ja ilmeitä, kuvallisia merkkejä jne. Merkeistä ja merkityksistä lähemmin luennossa 3.

Viestintä yhteisyyden tuottamisena

Edellä jo todettiin, että viestintä on paitsi siirtoa myös yhteisyyttä. Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija James Carey ehdottaa siirtomallin rinnalle yhteisyyttä korostavaa rituaalista näkökulmaa viestintään, josta hän lausuu näin:

"Rituaaliseksi määriteltynä viestintä tai kommunikaatio kytkeytyy sellaisiin termeihin kuten yhdessä jakaminen, osallistuminen, yhteenliittyminen, kumppanuus ja yhteisen uskon omistaminen. Kun viestintä ymmärretään rituaaliseksi, keskeistä ei ole sanomien levittäminen tilassa vaan yhteiskunnan ylläpito ajassa, ei informaation siirtotoimi vaan yhteisten uskomusten esittäminen." (Tiedotustutkimus 2/1994)

Carey ei kiellä viestintää siirtoprosessina, mutta hän tahtoo kiinnittää huomion viestinnän toiseen puoleen, jota ei tavallisesti huomata. Kun sanomme "päivää" tuttavalle, niin tietysti jotakin siirtyy ääniaaltojen välittämänä meiltä hänelle. Mutta samalla tulee uusinnetuksi sosiaalista yhteisyyttä, tuttavuussuhteemme. Myös suomen kieli tulee kaikessa käytössään ja siis myös tässä puheaktissa uusinnetuksi, niin että se säilyy elävänä kielenä maailmassa.

Jos esimerkiksi uutisia tarkastellaan rituaalisen näkökulman pohjalta, niin huomataan, ettei niissäkään kaikki ole uutta ja ennen tuntematonta. Pikemminkin uutisjuttu on ikään kuin vanha, jo tuntemamme kaava johon on sijoitettu jälleen kerran uusia sisältöjä. Jokainen uutinen vahvistaa ja uusintaa tiettyä vakiintunutta uutismuotoa, samalla kun myös uutta informaatiota tulee välitetyksi. Uuden informaation osuus on ehkä vain jäävuoren huippu ja suurin osa on "pinnan alle jäävää", vanhastaan tuttua, jälleen kerran rituaalisesti toistuvaa kulttuurista rakennetta.

Näkökulmien rajallisuus

Mitä viestintä on? Tähän kysymykseen jokainen arvelee osaavansa vastata, sillä viestintähän on jokaiselle tuttu asia. Mutta ehkä viestintäkin on samalla tapaa vaikeasta selitettävä kuin ajan käsite oli filosofi ja kirkkoisä Augustinukselle (354–430): "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä." Augustinus viittaa tässä siihen, että jokainen meistä tuntee ajan intuitiivisesti ja käytännöllisesti, mutta selittäkääpä selvin sanoin ja tieteellisesti kestävällä tavalla mistä ajassa on kysymys! Onko aika sitä, että kellon viisarit pyörivät eteenpäin? Tuskin. Entä "kuluuko" aika kuten hiekka tiimalasissa? Ajan olemuksen selvittäminen ei ole helppoa.

Viestintä on kaikesta tuttuudestaan huolimatta myöskin vaativa selitettävä. Viestintää on pyritty selittämään lukuisin erilaisin määritelmin, ja useimmiten on tavoitettukin osuvasti ainakin jokin puoli viestinnästä. Viestinnän määritelmistä ei ole pulaa, pahempi ongelma on valita siitä paljoudesta se näkemys jota kannattaa. Erilaiset määritelmät heijastelevat erilaisia teorioita ja ajatteluperinteitä, jotka kukin tarkastelevat maailmaa ja ihmiselämää omasta perspektiivistään. Eri teoriat kysyvät eri asioita maailmalta ja saavat myöskin erilaiset vastaukset kysymyksiinsä. Viestinnästäkään ei ole olemassa vain yhtä totuutta. On erilaisia rajallisia perspektiivejä ja niistä käsin hahmotettuja näkemyksiä.

Eri tutkimusperinteiden perspektiivisyyttä kuvaa hyvin vanha intialainen satu seitsemästä sokeasta miehestä, jotka kukin tunnustelivat norsua jostakin kohtaa. Se joka tunnusteli kärsää, vakuuttui pian norsun olevan letkumainen olento. Se taas joka syleili töppöjalkaa, piti norsua ilman muuta pylväsmäisenä ilmestyksenä. Se mies joka taputteli norsun kylkeä oli valmis vannomaan, että norsu on kuin seinä jne. Sadun ideaa soveltaen voidaan ajatella, että kun joku katselisi norsun ihoa suurennuslasilla, hän pitäisi sitä valtavien railojen ja halkeamien tyyssijana. Kilometrien korkeudesta lentokoneesta taas hahmottuisi harmaiden neliömäisten otusten lauma.

Yhden tieteellisen ajattelutavan edustajat saattavat syyttää toisen ajattelutavan edustajien olevan väärässä. Mutta ehkäpä tuon toisen ajattelutavan edustajat katsovatkin asiaa eri näkökulmasta, jolloin kritiikin pitäisikin kuulua: "Katsotte asiaa väärästä perspektiivistä, ette näe sitä mitä me näemme omastamme". Voi kuitenkin olla niin, että tuosta kritisoidusta perspektiivistä saadaan esiin jotakin sellaista mitä muualta ei nähdä. Hermeneuttisessa filosofiassa tutkimisen mallina on vuoropuhelu, dialogi, tutkimuskohteen kanssa. Tutkijalla on jo alusta alkaen tietyt ennakko-oletukset kohteesta, jotka ohjaavat hänen kysymistään ja myös vastausten saamista. Oikein itsepintainen tutkija löytää kaikista tutkimuskohteistaan sen mitä oletti jo alun alkaenkin kohteen olevan. Samoin härkäpäinen toimittaja haluaa vain vahvistuksen omille ennakko-oletuksilleen eikä suostu muuttamaan käsitystään vaikka hänelle kerrottaisiin mitä tahansa.

Parempi tutkijanote on sellainen, ettei kohteen olemusta etukäteen lyödä lukkoon, vaan sitä tarkastellaan monipuolisesti, siihen perehdytään kaikinpuolisesti, siis useista näkökulmista. Tällainen perehtyvä tutkiminen tuottaa monipuolisen kuvan. Kuvasta tulee tällöin konkreetti eli kohde näyttäytyy monissa määreissään ja suhteissaan. Abstrakti kuva taas olisi joten "irti revitty" (lat. ab-strahere – vetää irti), yksipuolinen, yhdessä suhteessa nähty.

Tätä teorioiden perspektiivisyyttä auttaa ymmärtämään metaforan käsite, johon tutustutaan seuraavassa. Metaforien eli vertauskuvien kognitiivisesta teoriasta on apua pitkin matkaa viestinnän olemusta selvitettäessä.

Tieteen metaforat

George Lakoffin ja Mark Johnsonin mukaan:

Olennaista metaforassa on se, että siinä yksi seikka tulee ymmärretyksi ja koetuksi toisen seikan käsittein ja kautta.
”The essense of metaphor is understanding and experiencing one kind of thing in terms of another.” (Lakoff & Johnson: Metaphors We Live By, 1980, 5).

Metafora eli vertauskuva kehottaa vertaamaan yhtä seikkaa toiseen ja näkemään näissä kahdessa seikassa samanlaisuutta. Metafora voidaan käsittää merkityksen siirroksi lähtöalueelta kohdealueelle, jolloin kehotetaan ymmärtämään kohdealue lähtöalueen tarjoaman mallin mukaisesti. Yleensä metaforilla pyritään tekemään jotakin outoa ja vaikeasti käsitettävää ymmärrettäväksi tutulla ja konkreettisella asialla. Kun sanotaan "hän on leijona", halutaan ihmisen (kohdealue) tulevan käsitetyksi "leijonamaisuuden" (lähtöalue) kautta; ihmisen tulevan rinnastetuksi leijonaan. Ihmisessä halutaan korostaa leijonamaisia (rohkeus, uljaus, voima) piirteitä ja unohtaa muut puolet. Jos sanottaisiin "hän on hyeena" haluttaisiin kiinnittää huomio henkilössä aivan eri piirteisiin (raadonsyöjä, pelkuri).

Jokainen metafora korostaa joitakin puolia ja häivyttää toisia puolia (engl. "highlighting and hiding") kuvattavassa kohteessa. Metaforat ovat osittaisia, rajallisia ja yksipuolisiakin. Metaforisessa kuvaamisessa kohdealueesta nostetaan esiin asioita lähtöalueen määräämällä tavalla. Valitsemalla sopivia metaforia voidaan kohteesta nostaa esiin tietyt, halutut puolet, samalla kun joitakin puolia jää pimentoon. Metaforia voidaan käyttää tietoisesti valikoiden, niin että kohde saadaan esitetyksi halutussa valossa. Olennaisempaa on kuitenkin se, että ajattelemme jatkuvasti metaforilla ilman, että tiedostaisimme ne. Olemme oppineet jo lapsena kuhunkin asiaam kuuluvat metaforat ja ne vaikuttavat meissä itsestäänselvyyksinä. Olemme esimerkiksi tottuneet ajattelemaan ja puhumaan "korkeasta sosiaalisesta asemasta". Tämä metafora istuu niin lujassa, että sosiaalista statusta on vaikea ilmaista muulla tavoin kuin tilaan sijoittuvalla korkea vs. matala vertauskuvalla.

Tieteellisen tekstin tuottaminen voidaan ymmärtää ainakin kahden erilaisen metaforan kautta. Ensinnäkin se voitaisiin käsittää rakentamiseksi, mikä korostaisi pitävien perustusten merkitystä, vahvan tukirakenteen tekemistä, alhaalta ylös nousemista. Jos teoria on huteralla pohjalla, se sortuu helposti. Mutta tieteellisen tekstin tekeminen voitaisiin käsittää myös tanssimiseksi. Tällöin korostuisi keveys, eleganttius, sulava liike jne.

Viestinnän metaforia

Viestintää tutkivat lähestymistavatkin voidaan käsittää metaforiksi. Teorialla on jokin juurimetafora, perustava oletus kohteen luonteesta. Kun tämä metafora sitten asetetaan kuvaamaan viestintäilmiöitä, niistä nousee esiin metaforan edellyttämiä puolia, mutta toiset puolet jäävät tulematta esiin. Kun tiedetään, että jokainen metafora on rajallinen, niin silloin viestintääkin on hyvä lähestyä monien erilaisten metaforien kautta. Itsestään selviksi muuttuneet metaforat on syytä tunnistaa, jotta ne eivät sanelisi yksipuolisesti ymmärrystämme viestinnästä.

Eräs keskeisin viestinnän ymmärtämisen metaforista on edellä jo esillä ollut siirtäminen. Viestintä on tämän mukaan ikään kuin fyysistä tavaran siirtämistä paikasta A paikkaan B jotakin väylää pitkin. Kielen sanat ovat kuin laatikoita tai säiliöitä, joihin ajatukset pakataan kuljetuksen ajaksi lähettäjän puoleisessa päässä. Sitten nuo paketit kulkevat välimatkan yli vastaanottajalle, joka avaa paketit ja ottaa esiin ajatukset.

Siirtoajatukseen liittyy niin tutkimuksen piirissä kuin arkiajattelussakin usein oletus viestinnän vaikutuksesta kohteisiin. Epäilemättä viestintä vaikuttaa jotenkin, mutta onko kyse samanlaisesta kausaalisesta vaikutuksesta kuin biljardipallon osuessa toiseen ja sysätessä sen liikkeelle? Tällaisen kausaalinen, yksinkertaisen syy-seuraus -ketjun olettava metafora ei kuitenkaan sovi selittämään ihmisen käyttäytymistä. Ihminen on niin monimutkainen ja kehittynyt olento, ettei mekanistinen malli tee hänelle oikeutta. Vaikutuksesta puhuttaessa lähtökohtana on viestin lähettäjä ja se, saako hän viestin avulla ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla. Varovatko he kaatuvaa puuta? Lopettavatko he tupakan polton? Ostavatko he tietynmerkkistä virvoitusjuomaa? Liittyvätkö he armeijaan taistelemaan pahaa vihollista vastaan?

Mutta tämän vaikutusajattelunkin voi kääntää myös toisinpäin ja lähteä liikkeelle ihmisten ("vastaanottajien") tarpeista, haluista, intresseistä, päämääristä. Tällaisen kuluttaja-ajattelun ideana ei olekaan kysyä mitä viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät viestinnällä. Tästä voitaisiin tulla tavarantuotannon ja kaupankäynnin metaforiin: mediatuote on suunniteltu tyydyttämään ostokykyisten asiakkaiden tarpeita. Hieman yleisemmällä tasolla toimii vaihdon metafora. Viestintä on kuin vaihtokauppaa, jossa annetaan vuorotellen toiselle jotakin ja tämä antaa vastineeksi jotakin.

Yleisiä ovat ikkunan tai peilin optiset metaforat. Erityisesti televisio on helppo ajatella ikkunaksi, jonka kautta pääsemme itse omin silmin näkemään mitä maailmassa tapahtuu. Televisio- ja elokuvatutkimukset ovat kritisoineet ikkunametaforaa: tosiasiassa televisiokuva on tuottajien lukemattomin valinnoin konstruoitu tietynlaiseksi, joten on vaarallista tuudittautua pitämään tv-kuvaa ikkunana maailmaan. Peilimetafora on usein pohjimmiltaan toimittajien raportointia ohjaamassa. Toimittaja ja media on kuin peili joka heijastaa maailmaa yleisölle sellaisena kuin se on. Tämä metafora antaa ymmärtää, että media on vain passiivinen, neutraali pinta, joka heijastelee muiden aktiivista toimintaa yhteiskunnassa. Kuitenkin media on aktiivinen uutisten hankkija, jolla on omat intressinsä nostaa esiin joitakin asioita ja jättää toisia huomiotta. Mediaväki korostaa ja häivyttää, katsoo asioita tietystä näkökulmasta eikä toisesta. Media tulkitsee tapahtumia usein liiaksi yksinkertaistaen ja esitystavassaan media usein dramatisoi ja mustavalkoistaa asioita.

Media on myös ymmärretty portinvartijaksi (gatekeeper) tai suodattimeksi. Portinvartija voi määrätä, mitkä asiat pääsevät julkisuuteen ja mitkä taas eivät. Suodattimena toimittaja siivilöi informaation virrasta omasta mielestään merkittävät ja uutisarvoiset asiat, loput joutuvat roskapönttöön. Mediaa on myös pidetty vallan vahtikoirana tai neljäntenä valtiomahtina (fourth estate), jonka tehtävänä on riippumattoman oikeuslaitoksen tavoin pitää silmällä vallan käyttöä yhteiskunnassa ja nostaa tarvittaessa väärinkäytöksistä meteli. On nostettu esiin kysymys: kuka sitten vahtii mediaa, jos se vahtikoirana käy liian verenhimoiseksi tai terrorisoi kulmakuntaa jatkuvalla räksytyksellään?

On vielä muitakin metaforia. Siirtomalliin nähden melkoisen erilainen näkemys on edellä esitelty viestinnän rituaali- tai yhteisyysmalli, jossa korostuu se, että viestintä ei olekaan välttämättä uuden informaation levittämistä tilassa, vaan paremminkin jo olemassa olevan kertomuksen kertomista jälleen uudestaan. Näin viestintä olisikin kulttuurin ja yhteiskunnan perustavien merkitysrakenteiden ylläpitämistä ajassa; viestintä olisikin enimmäkseen kulttuurin ja yhteisöllisyyden rituaalista uusintamista. Erityisesti viihde muistuttaa heimon leirinuotiolla ilta toisensa jälkeen kerrottuja peruskertomuksia meistä ja maailmasta. Rituaalimalli ja siirtomalli voidaan käsittää metaforiksi jotka nostavat esiin aivan eri puolet viestinnästä.

Jakaminen (share) on eräs viestintään liitetty metafora. Kommunikaatiossa ihmiset jakavat keskenään yhteisen kielen ja merkitykset. Viestintä voi olla myös neuvottelua (negotiation), jossa merkitykset eivät ole lukkoonlyötyjä, vaan kulloisetkin merkitykset ja toisen tarkoitukset selviävät vasta keskustelussa.

Kun puhutaan julkisuudesta tai mediajulkisuudesta on perustavana metaforana usein tori tai foorumi, avoin yleinen tila, jossa kukin voi tuoda vapaasti esiin näkemyksiään yhteisten asioiden hoitamisesta. Historiallisena esimerkkinä on antiikin Ateenan tori, agora, jossa vapaat kansalaiset kokoontuivat päättämään kansanvaltaisesti (demokraattisesti) asioistaan. Kaupallisempi versio tori -metaforasta on markkinapaikka. John Miltonista (1600-luku) lähtien on julkisuus nähty aatteiden vapaana markkinatorina (marketplace of ideas), jossa itse kukin kauppias tarjoaa ajatuksiaan ja ne "menevät kaupaksi" jos niille sattuu olemaan kysyntää yhteiskunnassa (ns. sosiaalista tilausta).

Syventävä osuus:

Kolme erilaista filosofista lähtökohtaa

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on viime vuosina asetettu vastakkain tietoteoreettinen realismi ja sosiaalinen konstruktivismi. Realismi korostaa esitysten, tekstien, uutisjuttujen suhdetta todellisuuteen. Kysytään: tapahtuiko todellisuudessa se mitä uutisessa kerrottiin vai onko uutinen epätarkka tai peräti aivan paikkansa pitämätön. Konstruktivismi puolestaan kysyy aivan eri asioita: Millä tavoin esitys on rakennettu? Minkälaista kulttuurista rakennelmaa (konstruktiota) esityksessä uusinnettiin ja vahvistettiin? Keiden näkökulmasta, keiden etujen mukaisesti ja mihin tarpeisiin esitys on rakennettu? Konstruktivismi kysyy usein niitä jäävuorimetaforan "pinnanalaisia asioita", kulttuurisia rakenteita, joilla me huomaamattamme ajattelemme.

Vanhempi yhteiskuntatiede asennoitui yleensä luonnontieteen tavoin realistisesti, mutta sitten alkoi voimakas uudistusliike, joka nosti konstruktivistiset näkemykset keskeiseksi erityisesti nuoremman tutkijapolven keskuudessa. Samanlainen kehitys on tapahtunut tiedotusopissakin: objektiivisen joukkotiedotuksen tutkimus on saanut väistyä konstruktivismia edustavien diskurssianalyysien tieltä.

Realismin ja konstruktivismin lisäksi tässä esitetään vielä kolmaskin näkökulma, joka asettuu osittain sekä realismin että konstruktivismin standarditulkintojen ulkopuolelle. Tämä näkökulma on vasta ehdotus ja sitä voisi nimittää vaikkapa relationaaliseksi lähtökohdaksi, perspektiiviseksi realismiksi, praktiseksi materialismiksi, konstekstualismiksi jne. Konstruktivismi ja realismi on usein käsitetty kerta kaikkiaan yhteensopimattomiksi keskenään. Relationaalisista lähtökohdista voidaan kuitenkin katsoa sekä realismin että konstruktivismin perustuvan liian rajoittuneisiin alkuoletuksiin. Kun näistä rajoittuneista alkuoletuksista luovutaan, tullaan näkemykseen jossa voidaan tehdä sekä realistisia että konstruktivistisia kysymyksenasetteluja.

Realistinen lähtökohta

Realismi on lähimpänä arkipäivän intuitiotamme: totta kai todellisuus on olemassa "tuolla ulkona" ja me saamme siitä tietoa aisteillamme. Jokin todellisuutta koskeva väittämä on tämän mukaan testattavissa tarkastelemalla miten asia todellisuudessa on. Jos väittämä pitää yhtä todellisuuden kanssa tai "vastaa" todellisuutta, niin silloin se on tosi; jos taas väittämä ei pidä paikkaansa, niin silloin se on epätosi. Myös toimittajat uutisia laatiessaan pyrkivät kertomaan asiat tarkasti niin kuin ne todella ovat ja jäljelle jääneet epätarkkuudet oikaistaan myöhemmin.

Uutistoimittaja soittaa rutiinikierroksen eri paikkakuntien poliisipäivystäjille ja saa tietoja, joiden perusteella hän laatii uutisen: Kello 21.15 Helsingin suunnasta tietä numero 3 Tamperetta kohden matkannut Saab -merkkinen henkilöauto ajautui jostain syystä ojaan ja yksin autossa ollut kuljettaja loukkaantui vakavasti. Potilas kuljetettiin sairaalaan ja hänen tilansa on vakaa. Poliisin tietojen mukaan alkoholilla on osuutta asiaan.

Nämä ovat faktoja, tosiasioita ja näin todella tapahtui. Siitähän me sanomalehteä tilaavat maksamme, että saamme oikeita tietoja maailmasta, eikä mitä sattuu mielikuvituksen tuotteita.

Perusrealismi on osa luontaista intuitiotamme. Totta kai tiellä liikkuvat autot ovat siellä todella ja aistiemme kautta saamme niistä likipitäen oikeanlaisen kuvan. Autot ovat todellisia ja niiden eteen meneminen merkitsisi todellista vahingoittumista. Kun saamme maailmasta tietoa, osaamme toimia oikein: esimerkiksi välttää ajoradalle menemistä. Varsin harvan mieleen tulisi ajatella, että autot ovat vain kuvajaisia, joista ei tarvitse välittää. Kuvajaisteoria tulee hyvinkin äkkiä osoitetuksi vääräksi arkipäivän elämässä. Tässä esitetty realistinen asetelma on niin itsestäänselvä ja vakuuttava, että on hyvin vaikea nähdä sitä vain eräänä mahdollisena näkökulmana asiaan. Kuitenkin myös realismilla on tietynlaiset alkuoletukset, jotka on syytä tiedostaa ja myös tietyssä määrin kyseenalaistaa.

Arkipäivän realistiseen asennoitumiseemme kuuluu ajatus että "minä" olen tässä ja maailma "tuolla ulkona". Minä olen ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija maailmassa, katselen tuota "ulkomaailmaa" jostakin "sisältä" kuin kodin ikkunoista katsellaan ulos kadulle. Tämä on metafora ja niin vangitseva, että sen otteesta on vaikea päästä irti. Voidaan kuitenkin kysyä: miten niin minä olen maailman ulkopuolinen tarkkailija, enkö päinvastoin ole keskellä maailmaa ja osa sitä? Maailma vaikuttaa minuun ja minä vaikutan toimillani maailmaan. Olen myös sosiaalinen olento, joka on perinyt toisilta ihmisiltä kaiken olennaisen. Ihmisinä olemme vastavuoroisesti jatkuvasti riippuvaisia toinen toisistamme. Miten niin olemme siis jotenkin ulkopuolisia? Emmekö paremminkin ole perusteellisesti maailmaan kietoutuneita?

Ajatus ulkopuolisen tarkkailijan asemasta perustuu aivan ilmeisesti siihen oletukseen, että ihmismieli ja maailma ovat kaksi aivan erillistä asiaa. Tämä oletus kuuluu ontologiaan eli olemassaolo-oppiin. Oletuksella on kuitenkin vaikutuksensa myös epistemologiaan eli tieto-oppiin eli siihen miten käsitämme maailmasta saatavan tietoa.

Saadaksemme lisää selkoa ihmismielestä maailman ulkopuolisena tarkkailijana, meidän on hyvä perehtyä ranskalaisen filosofin ja matemaatikon René Descartesin (1596–1650) edustamaan ajattelutapaan. Descartes ei toki ollut ensimmäinen eikä ainoa ihmismielen ja maailman eroa korostanut ajattelija, mutta häntä pidetään uuden ajan filosofian yhtenä keskeisenä perustanlaskijana, jonka ajattelutavat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä keskuudessamme.

Descartes eli aikana jolloin kirkon opettamat uskonkappaleet joutuivat yksi toisensa jälkeen kyseenalaiseksi. Niinpä Descartes päätti kysyä, että onko olemassa ylipäänsä mitään mitä ei voi kyseenalaistaa tai epäillä. Tämän selvittääkseen Descartes kohdisti epäilyksensä systemaattisesti kaikkeen mahdolliseen ja huomasi, että on vain yksi asia jonka olemassaoloa ei voi epäillä – epäileminen itsessään. Epäileminen puolestaan on ajattelutoimintaa, joten ajattelemisen ilmiö ainakin on väkisinkin olemassa.

Epäilen, siis ajattelen. Ajattelen, siis olen (cogito ergo sum) oli Descartesin kuuluisa päätelmä. Res cogitans (ajattelukykyinen substanssi; tajunta, tietoisuus, ihmismieli) muodostui kartesiolaisen ajattelun perustaksi.

Kartesiolaisen ontologian eli olemassaolo-opin mukaan maailma jakautuu jyrkästi kahteen erilaiseen "aineeseen": tajuntaan ja ulottuvaiseen maailmaan johon kuuluu myös keho. Kartesiolainen epistemologia eli tieto-oppi perustuu tälle kaksijakoiselle käsitykselle olevaisesta: yhtäällä on ihmismieli ja toisaalla on ulkoinen maailma, josta saadaan tietoa ja muodostetaan. Kartesiolaiselta pohjalta operoivassa realismissa tajunta on eräänlainen ihmispään sisäinen olio, joka ikkunoistaan katselee ulos ”ulkoiseen todellisuuteen”. Sisäisen ja ulkoisen erottaminen on tässä olennaista. Asetelma on kuin kameralaitteessa, camera obscurassa (sananmukaisesti "hämärä huone"), joka muodostaa kuvia ulkomaailmasta mielen valkokankaalle. Perusmetafora voikin tässä olla kamera, valokuvauskoje. Mielen kuva (mielikuva) on tämän mukaan enemmän tai vähemmän tarkka kuvaus todellisuudesta.

Kielen tehtävä on tässä mallissa siirtotekninen: sen avulla mielen kuva muunnetaan ulkoiseen muotoon, jotta se voitaisiin saada siirrettyä yhdestä yksilötajunnasta toisen yksilötajunnan ulottuville. Huomataan, että kartesiolainen lähtökohta käy hyvin yksiin aiemmin mainitun viestinnän siirtomallin kanssa.

Yllä esitetty on tietysti vain karkea pelkistys siitä ontologisesta ja tietoteoreettisesta asetelmasta, josta nykyaikainen realismikin kumpuaa. Realismia kehittäneiden filosofien esittämät varaukset ja tarkennukset ovat tehneet realistisesta tietoteoriasta hienostuneen ja monimutkaisen rakennelman. Naivilla arkipäivän realismilla ja tieteellisellä realismilla on merkittävä ero. Pelkistykset ovat kuitenkin tarpeen, jotta erilaisten lähestymistapojen erot saataisiin paremmin esiin.

Kartesiolaiseen malliin on kohdistettu paljonkin arvostelua. Eräs kritiikki kohdistuu itse Descartesin filosofiseen tutkimusmenetelmään. Descartes tutkiskeli asioita ajattelemalla; hän mietti, että "onko ajateltavissa, että tuoli ei olekaan oikeasti olemassa". Ajattelu voi pureutua kaikkeen muuhun, mutta ei ajatteluun itseensä; ajattelun itsensä edellytysten selvittäminen on tämän menetelmän sokea piste. Näiden edellytysten selvittäminen on keskeistä seuraavassa, konstruktivistisessa mallissa. Konstruktivistinen asennoituminen on perustavasti erilaista kuin realistinen asennoituminen.

Realistisen suuntauksen sisällä tunnettu filosofi Karl Popper (1902–1994) on erottanut kolme todellisuuden piiriä tai "maailmaa". Maailma 1 käsittää ajassa ja avaruudessa esiintyvät fysikaaliset objektit, tapahtumat ja prosessit, aineen ja energian, epäorgaanisen ja orgaanisen luonnon. Maailma 2 käsittää yksilöllisen tajunnan tilat, mentaaliset tapahtumat, psyyken. Maailma 3 puolestaan käsittää ihmisen sosiaalisen toiminnan kautta syntyneet kulttuuriesineet, artefaktit ja abstraktiot, kulttuurin ja yhteiskunnan.
Näitä ontologisia (olemassaolo-opillisia) kategorioita voidaan tarkastella tietoteoriassakin. Tietomme voi koskea maailmaa 1, maailmaa 2 tai maailmaa 3. Meillä voi olla tietoa fyysisistä esineistä ja niiden ominaisuuksista. Samoin meillä voi olla tietoa etenkin omasta psyykkisestä tilastamme ("olen murheissani", "olen onnen kukkuloilla"). Niinikään meillä voi olla tietoa intersubjektiivisista sosiaalisista seikoista, kuten liikennesäännöistä ja merkkien yleisestä merkityksestä.

Konstruktivisti ajattelee, että meillä ei voi olla välitöntä ymmärrystä todellisuudesta, vaan että kaikki ymmärryksemme on maailmaan 2 ja 3 kuuluvien ymmärtämisen välineiden välityksellä tuotettua. Erilaisten ymmärtämisen välineistöjen läpi nähtynä maailma näyttää erilaiselta ja tietomme siitä rakentuu erilaiseksi. Tämän mukaan myös maailmaa yksi koskeva tietomme on sosiaalisesti konstruoitua eikä siis ilmausta puhtaasta todellisuudesta sellaisena kuin se on. Realisti voisi myöntää tämän, mutta samalla todeta, että kuitenkin tietomme on peräisin todellisuudesta eikä esimerkiksi havaintojamme määrää vain mielen rakenteet vaan yhtä hyvin todellisuuden rakenne.

Konstruktivistinen lähtökohta

Konstruktivismin taustalla voidaan nähdä saksalaisen filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) ajattelu. Kant kuvasi tietoteoreettista ajatteluaan "kopernikaaniseksi kumoukseksi", jossa tietoisuus ei olekaan enää kaiken keskipisteenä, vaan jossa tietoisuus selitetään joidenkin ymmärtämistä mahdollistavien rakenteiden toiminnan tuotteeksi. Maasta katsoen näyttää että muu universumi kiertää meitä ja me pysymme vankkumatta paikallamme. Mutta kopernikaaninen tiede pystyi osoittamaan, että me itse liikumme ja auringon liike selittyy meidän itsemme liikkeellä. Tietoisuuskaan ei ole vankkumaton keskipiste, vaan jotkin voimat liikuttavat sitä. Tietoisuus (cogito) ei ole täysivaltainen herra talossaan, vaan sitä komentavat jotkin perustavammat tekijät. Ihmismielen ilmiöt ovat seuraamuksia näiden perustavampien seikkojen toiminnasta. Kantilaisen ajattelutavan mukaan ihmismielen toiminnan mahdollistavat kognitiiviset tai käsitteelliset edellytykset muodostavatkin todellisemman tai syvällisemmän tutkimuskohteen kuin tajuntailmiöiden pintakuohut.

Edellä esitetty kartesiolainen malli oli kaksijakoinen: maailma ja tajunta. Kant sen sijaan kehitti kolmijäsenisen mallin, jossa maailman ja tajunnan väliin astuu kolmas, välittävä tekijä. Kantilla itsellään tämä kolmas väliin tuleva tekijä koostui ikuisista ja universaaleista kategorioista tai käsitteistä; myöhemmille tutkijoille ne ovat kielen ja kulttuurin historiallisesti muuttuvia käsitteellisiä rakenteita. Maailma nähdään ikään kuin käsitteiden läpi tai kautta. Maailman suunnasta tulee suuri määrä jäsentymätöntä aistimusvirtaa, josta poimitaan esiin merkittäviä hahmoja, mutta suuri osa aistimusvirran "sense datasta" menee "harakoille". Maailma tai sen seikat sinänsä (das Ding an sich) eivät sellaisenaan kuvaudu mieleen, vaan maailmasta poimitaan esiin se mitä käsitteellisillä rakenteilla irti saadaan. Tietoisuudelle ilmenevä maailma on konstruktio, rakennelma. Tämä maailma on todellisuutta niin kuin se meille ilmenee (für Uns). Suoraa pääsyä todellisuuteen sinänsä ei olekaan, vaan maailman ja tietoisuutemme välissä ovat aina nuo ymmärtämisen rakenteet. Tätä kuvaa seuraava kaavio:

Ymmärtämistä mahdollistavia ja tietoisuusilmiöitä tuottavia rakenteita voi verrata tietokoneohjelman kymmeniin tuhansiin käskyriveihin, joita ohjelman käyttäjä ei suinkaan normaalisti havaitse. Näemme vain toimivan ohjelman toiminnat tulokset, emme ohjelmaa itsessään. Me näemme vain sen mitä tietokoneen näytöllä (tajunnassa) ilmenee, vaikka todellinen syy näytön tapahtumiin on ohjelmarakenne. Kant nimittäisi tällaista ohjelmarakennetta transsendentaaliseksi subjektiksi, kun sijaan ilmenevä ”näyttö” (cogito, tajunta) on empiirinen subjekti tai minä. Kantilaisuuden kohdalla tietokoneohjelman metafora tuntuu sopivalta.

Kantin jälkeen hänen perusideoitaan on kehitelty hyvin laajalti eri tutkimusperinteiden piirissä. Edmund Husserlin (1859–1938) fenomenologia on eräs versio kantilaisuudesta. Myös kognitiivinen psykologia ja kognitiotiede jatkavat Kantin perintöä; tätä suuntaa voi kutsua konstruktionismiksi erotuksena nyt puheena olevasta konstruktivismista. Kognitiivisen näkemyksen mukaan maailman havainnointi ja sen ajatteleminen pohjautuvat kokemusperäisesti muodostuviin tietorakenteisiin, skeemoihin. Skeema on eräänlainen aiemmassa kokemuksessa muodostunut teoria siitä, mitä nyt kohdattava asia yleispiirteissään ja tyypillisesti on. Miten se tulee käyttäytymään? Mitä siltä on odotettavissa? (Tästä lisää luennossa 2.). On olemassa myös biologista kantilaisuutta, joka tarkastelee evoluution myötä rakentuneita eläinten ja ihmisten "maailman tiedostamisen laitteistoja" (esim. Kondrad Lorenz: Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhimillisen tiedon luonnonhistoriasta. 1977)

Versioita kantilaisuudesta ovat myös Ferdinand de Saussuren (1857–1913) strukturalistinen semiotiikka, Claude Lévi-Straussin (s. 1908) strukturaaliantropologia ja osin myös ns. jälkistrukturalismi. 1960-luvun Ranskassa strukturalismi nähtiin fenomenologian vastakohtana, mutta näillä on yhteistäkin: nimittäin kantilaiset lähtökohdat. Strukturalistista linjaa voi nimittää sosiaaliseksi konstruktivismiksi. Aluksi tässä suuntauksessa oletettiin yksi kulttuurinen tai jopa yleismaailmallinen ymmärtämistä tuottava "syvärakenne". Sittemmin on korjattu näkemystä niin, että yhteiskunnassa on jatkuvasti monia erilaisia puhe/ajattelutapoja (diskursseja), jotka hahmottavat maailmaa eri tavoin. Tietty diskurssi voi palvella yhden ihmisryhmän intressejä, määritellen todellisuuden heidän kannaltaan sopivasti; samalla tuo diskurssi voi määritellä todellisuuden toisen ihmisryhmän kannalta peräti sopimattomasti tai intressien vastaisesti. Yhteiskunnassa vallitseekin jatkuva kamppailu siitä, kenen diskurssien kautta maailmaa tarkastellaan ja kenen käsittein siitä puhutaan. Tätä kulttuurista kamppailua pitää lähtökohtanaan myös brittiläinen kulttuuritutkimus, jonka tunnetuin edustaja on Stuart Hall.

Käsitteellisen rakenteen tai kielen merkitys on konstruktivistisessa näkemyksessä hyvin suuri: se määrää sen mitä ikinä voimme maailmasta huomata ja käsittää. Tietokone ilman käyttöjärjestelmää ja ohjelmia olisi pelkkä fyysinen esine; samoin ihminenkään ei olisi ihminen ilman kulttuurisena perintönään saamaansa "käsitteellistä käyttöjärjestelmää". Käsitteelliset rakenteet eivät ole yksilöllistä alkuperää, vaan ne ovat luonteeltaan yliyksilöllisiä, yhteisöllisiä. (Tästä lisää luennossa 3.) Tämän pohjalta muodostetussa viestintäkäsityksessä ei korostu viestien siirtäminen, vaan pikemminkin se millaisia yhteisiä, tietoisuutta tuottavia ”ohjelmia” eli käsitteellisiä rakenteita ylläpidetään ja tuotetaan. Viestinnän rituaalimalli (viestintä yhteisöllisyyden tuottajana) istuisi siis hyvin tähän käsitykseen. Mutta ennen kaikkea konstruktivistinen lähtökohta sopii yhteen viestintä merkityksen tuottamisena -mallin kanssa. Alempana relationaalisen lähtökohdan yhteydessä on kuitenkin todettu, että merkitys on paljon enemmän kuin vain konstruktivistinen kielen tason ilmiö.

Konstruktivistisen näkemyksen mukaan kaikki maailmaa koskevat esitykset (puhe, kirjoitukset, mielikuvat, piirrokset, valokuvat, elokuvat, näytelmät jne.) ovat eräitä mahdollisia rakennelmia, konstruktioita, todellisuudesta. Asiat olisivat kuvattavissa toisinkin, voitaisiin nostaa esiin eri asioita kuin nyt nostettiin. Jokainen esitys muodostuu lukemattomista valinnoista ja jokaisen valinnan kohdalla astuu kuvaan ns. representaation politiikka. Miten maailma määritellään ja merkityksellistetään? Kenen kannalta ja kenen kannalta maailmaa määritellään? Jopa kolariuutisessa tuotetaan valinnoista koostuva konstruktio maailmasta, joka tuo esiin joitakin asioita, jättää esiin tuomatta toisia; hahmottaa tapahtuman poliisin näkökulmasta, ei ajajan, ei sosiaalityöntekijän. Ojaan ajoa ja siihen johtaneita tapahtumia voitaisiin esimerkiksi kuvata kirjallisesti kymmenistä eri näkökulmista.

Konstruktivismi väistää kysymyksen esitysten totuudesta. Se ei kysy: mitä maailmassa todella tapahtui ja esitettiinkö tästä tapahtumisesta oikea kuvaus? Konstruktivismi kysyy: miten se esitettiin, kuvattiin? Mistä syystä maailma kuvattiin juuri näin eikä toisella tapaa? Kysymys totuudesta on hankala, sillä suoraa pääsyä todellisuuteen ei konstruktivismin mukaan ole. Totuuden selvittämiseksi ei voida verrata todellisuutta sinänsä ja sen kuvausta kuten totuuden korrespondenssiteorian eli vastaavuusteorian mukaan pitäisi tehdä. Ainoa mitä voidaan tehdä on verrata erilaisia kuvauksia keskenään. Näin kallistuttaisiin totuuden koherenssiteorian kannalle, jonka mukaan selvitettäisiin, miten eri käsitykset ovat yhteensopivia tai ristiriitaisia keskenään. Jos useimmat todistajanlausunnot tukevat tiettyä käsitystä tapahtumien kulusta, sitä pidetään lähimpänä totuutta olevana. Yhteensopivuus on kuitenkin ongelmallinen totuuden selvittämisen kannalta; voihan olla, että kaikilla on sama harhaluulo asiasta.

Konstruktivistisen asennoitumisen ongelma on se, että puhe todellisuudesta muuttuu siinä puheeksi siitä miten todellisuus on esitetty. Kaikki tahtoo palautua kieleen, käsitteisiin, ideoihin. Esimerkiksi realismin yhteydessä esitetyn kolariuutisen tapauksessa ei puhtaassa konstruktivismissa kysyttäisi tietojen todenperäisyyttä, vaan juttua tarkasteltaisiin lukuisista eri valinnoista koostuvana esityksenä (esim. sanavalinnat, kertojan rooli, näkökulmat). Miten kolari on uutisessa rakennettu? Konstruktivistinen lähestymistapa olisi kolariuutista hedelmällisempi esim. liikennettä koskevissa esityksissä: miten liikenne rakennetaan vaikkapa kaupallisissa diskursseissa ja luonnonsuojeludiskursseissa.

Kantilaistyyppistä ratkaisua voidaan moittia siitä, että se ei pääse eroon kartesiolaisuuden olettamasta jyrkästä erosta maailman ja tietävän subjektin välillä, vaan ainoastaan muuntaa tämän eron toiseen muotoon. Kartesiolaisuudessa erillisiä olivat maailma ja tajunta, kantilaisuudessa erillisiä ovat maailma ja sille hahmoa antavat ymmärtämisen rakenteet. Kant näki oman filosofiansa mullistavana kuin kopernikaaninen kumous tähtitieteessä, mutta silti häntäkin voidaan arvostella siitä, ettei hän mennyt kumouksessaan tarpeeksi syvälle.

Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin (1889–1976) tapaan voidaan katsoa, että kartesiolaisen realismin ja konstruktivistisen ajattelun vaikeudet nousevat siitä, että tietävä subjekti käsitetään niissä suotta muusta todellisuudesta jyrkästi erotetuksi. Tällainen jyrkkä subjektin ja objektin erottelu on Heideggerin mukaan keinotekoinen ja ainoa mitä tilanteen korjaamiseksi tarvitsee tehdä on palauttaa tietävä subjekti maailmansa osaksi ja osapuoleksi. Kun näin tehdään tullaan malliin jota nimitän tässä relationaaliseksi. Tällä lähestymistavalla on juurensa jo ennen Heideggeria mm. Spinozan (1632–1677), Hegelin (1770–1831), Marxin (1818–1883) ajattelussa. Huomautettakoon, että tämä näkemys on tavallaan edelleen kehitettyä konstruktivismia. Esimerkiksi jälkistrukturalismista vaikutteensa ammentava diskurssien tutkimus saattaa tulla varsin lähelle seuraavassa esitettyä. Seuraavaa voidaan lukea konstruktivismin syventämisenä ja sen ongelmakohtien hoitona.

Relationaalinen lähtökohta

Aloittakaamme relationaalisuuden ideaan perehtyminen tarkastelemalla tavallisen järven esimerkkiä. Olkoon meillä siis järvi. Kalastaja kohtaa järven oman toimintansa ja elämänmuotonsa puitteissa: hänelle järvi merkitsee ”elinehtoa”. Maanviljelijälle sen sijaan järvi voi olla ”peltoalaa turhaan rajoittava haittatekijä” joka siis tulee pyrkiä kuivaamaan. Voimalaitoksen insinöörille järvi puolestaan on ”säännöstelyallas” johon runsaiden sateiden aikana säilötään vettä, niin ettei se mene ”hukkaan”. Lämpöpumpputaloudelle järvi on ”lämmönlähde”. Biologille järvi on ennen kaikkea ”ekosysteemi”. Veneettömille järvi voi olla ”este”, veneellisille ”kätevä kulkutie”. Jollekin järvi on ”ihana maisema”, toiselle ”uimapaikka”.

Esimerkki korostaa sitä miten ”järven” ominaislaatu tai merkitys riippuvat paljolti siitä käytännöllisestä toiminnasta, jonka puitteissa sitä lähestytään ja jonka puitteissa se kohdataan (jotkut fenomenologiset filosofit puhuvat "kohtaamisen ontologiasta", ontology of encounter). Kaikki nämä eri tavoin järveen suhteutuvat ihmiset elävät erilaisessa relationaalisessa todellisuudessa, jossa järven todellisuusvaikutukset ja merkitys vaihtelevat. Eri ihmisille järvi merkitsee eri asioita. Tätä ”omaa todellisuuttaan” kuvaamaan he ovat kehittäneet sanoja, kenties kokonaisen kielellisen käytännön, diskurssin. Ne, jotka kohtaavat maailman samassa suhteessa kuin tämän diskurssin kehittäjät, ymmärtävät luultavasti toisiaan, sillä heidän relationaaliset todellisuutensa ovat samankaltaiset. Sitä vastoin aivan erilaisesta, oudosta kohtaamisen tavasta tuleva kieli ymmärretään luultavasti ”väärin”.

Tässä voidaan puhua myös perspektiivisestä realismista. Sen mukaan olioiden luonne riippuu niiden suhteista toisiin olioihin. Esimerkiksi veden kanssa tekemisissä ollessaan sokeripala liukenee, mutta kivien joukossa se vain kuluu. Vesi on tappavan "kovaa" jos sen pintaan pudotaan vaikkapa 50 metrin korkeudesta, mutta "pehmeää" jos siihen liu'utaan rauhallisesti rannalta. Myös ihmiset ovat olioita suhteissa toisiin olioihin: toisten olioiden luonne riippuu minusta ja minun toimintani luonteesta; vastaavasti minun laatuni riippuu siitä ympäristöstä jonka kanssa olen tekemisissä. Tätä ontologista oppia voidaan soveltaa myös tietoteoriassa: se millaisena ihminen tulee kohteet tuntemaan (tietämään) riippuu varsin olennaisesti myös hänen omasta ontologiastaan ja toiminnastaan.

Tämän näkemyksen mukaan kielikään ei ole yhtenäinen ja kaikille sama, vaan pikemminkin eri käytäntöjen piirissä kehitetään omanlaista kieltään, joka soveltuu käytettäväksi heidän relationaalisesta todellisuudestaan. Vesivoimainsinööri käsitteistää ja määrittelee järven aivan eri tavoin kuin kalastaja tai maisemien ihailija. Diskurssit ovat sosiaalisia kielen käytänteitä, eräänlaisia kielipelejä, jotka kumpuavat erilaisista toiminnoista ja olosuhteista. Tietenkään ihmiset eivät aloita luomaan diskurssiaan tyhjästä, vaan käyttävät olemassa olevaa kieltä muokaten sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Diskursseihin lainataan sanoja tai kielikuvia toisista diskursseista, jolloin niiden merkitys voi muuttua paljonkin. Myös ammatti- tai erikoiskielet ovat diskursseja.

Ihmiset ovat asemoituneet maailmaan eri tavoin, he kohtaavat maailman eri suhteessa, heillä on erilaisia intressejä maailman suhteen. Ihmisten kesken syntyy valtataistelua siitä kenen intressien tai etujen mukaisesti kaikille yhteinen todellisuus pitäisi tuottaa. Tämä kamppailu ilmenee paitsi käytännön toimintana, myös todellisuuden määrittelemisen tasolla kulttuurisena kamppailuna. Yhtä ihmisryhmää (maanviljelijät) hyödyttävä valinta (järven kuivatus) voikin olla peräti haitallista toisen ihmisryhmän (kalastajat) kannalta. Miten siis olisi meneteltävä? Tässä tullaan yhteiskuntaelämän perustavaan poliittisuuteen: koko ajan on tehtävä poliittisia valintoja yhteisen todellisuuden tuottamiseksi. Yhteiskuntaelämään liittyy myös ideologian ulottuvuus. On aina mahdollista, että kalastajat omaksuvat vastoin omia etujaan voimainsinöörin puhe- ja ajattelutavan "säätelyaltaasta". Jos kalastajat ja kaikki muutkin mieltävät järven säätelyaltaaksi, niin silloin tuskin kukaan nousee vastustamaan voimateollisuuden etuja.

Niin kartesiolaisuutta kuin perinteistä kantilaisuuttakin luonnehti se, että subjekti käsitettiin niissä "ruumiittomaksi". Nyt relationaalisessa mallissa subjekti on kehollinen, maailmassa käytännöllisesti toimiva olento. Tavallaan kartesiolaisuuden ja kantilaisuuden subjektikäsitykset olivat liian abstrakteja (irti vedettyjä): ensin mainitussa tajunta oli vedetty irti maailmasta omaksi erilliseksi asiakseen, toisessa taas kielirakenteet oli irrotettu maailmallisista yhteyksistään. Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on palauttaa subjektin täysi, maailmallinen konkreettius, niin sen seurauksena monet aiemmat vastakkainasettelutkin ratkeavat. Relationaalinen lähestymistapa voidaan käsittää myös pitkälle viedyksi kantilaisuudeksi: kohdattu todellisuus ei ole maailma sellaisenaan ("Das Ding an sich"), vaan todellisuutta sellaisena kuin se meidän kohtaamisellemme näyttäytyy (für Uns). Mutta maailmaa ei saa näyttäytymään tietynlaisena vain kielelliset ymmärtämisen rakenteemme, vaan vielä perustavammin oma kehomme ja se toiminta jonka puitteissa maailmaa kohtaamme.

Relationaalisessa ajattelussa voidaan puhua todellisuudesta, mutta se on relationaalista eli suhteessa asettuvaa todellisuutta joka syntyy kun tietyllä tapaa toimiva tietynlainen kehollinen olento kohtaa tietynlaista muuta olevaista. Tieto ja kielelliset esitykset nousevat tietynlaisista maailman kohtaamisen tavoista, ne on kehitetty tiettyihin tarpeisiin, tiettyjen intressien mukaisesti. Tieto on esitystä joka palvelee tietynlaista maailman kohtaamista. Esitysten totuus määräytyy pragmaattisen totuusteorian mukaisesti sen mukaan missä määrin se edesauttaa tietyn toiminnan onnistumista. Tieto on teoria tai kartta siitä mitä maastossa on odotettavissa: mistä löytyy juomavettä, missä on ylitsepääsemätön kuilu jne. Hyvä kartta auttaa selviytymään hengissä ja pääsemään perille. Mutta maanviljelijän karttaan on ehkä merkitty vain maanviljelyksen kannalta merkittävät asiat, taidemaalarin kartassa taas on ehkä huomioitu vain kauniiden maisemien sijainti, veneilijän kartassa vain vesireitit jne. Lyhyesti sanoen: kaikki esitykset ovat perspektiivisiä, ne ovat kiinnostuneita maailmasta omalta kannaltaan.

Myöskään joukkoviestinnän esitykset eivät ole todellisuuden sinänsä kuvauksia, vaan relationaalisen todellisuuden kuvauksia. Ne ovat erilaisia toimintoja harjoittavien erilaisten ihmisten erilaisesta maailman kohtaamisen tavoista nousevia, tältä kannalta merkittävien (relevanttien) seikkojen kuvauksia. Minkä tahansa esityksen tai representaation kohdalla voidaan kysyä: kenen esitys se on? Kenelle se on tarkoitettu? Kenen relationaalista todellisuutta se ilmentää? Millainen perspektiivi todellisuuteen on avattu? Mitä todellisuuden puolia on korostettu ja mitä taas häivytetty (vrt. metaforateorian highlighting and hiding). Nämä kysymykset voidaan esittää myös esimerkinä olleen kolariuutisen kohdalla.

Tehtäviä

Pohdi Titanic -esimerkin valossa miksi vanhaksi käyviä punaisia hätäraketteja ei saa ampua edes uutena vuonna?

Jos tukeillakin voi viestiä, niin varmaan sitten kaikesta voi tehdä merkin. Oletetaan että haluaisit vastustaa kaupallista muotia ja pukeutuisit kirpputorivaatteisiin? Mitä ongelmia viestintäsi tulkinnassa saattaa ilmetä? Ketkä eivät viestintääsi ymmärtäisi? Ja ketkä todennäköisesti parhaiten ymmärtäisivät viestintäsi ja miksi?

Pohdi puhelimenkäyttöäsi. Ovatko puhelusi paremmin tietojen siirtoa kavereille vaiko yhteisyyden vaalimista?

Relationaaliseen malliin liittyen: pohdi miten eri tavoin metsäinsinööri, taiteilija, luonnonsuojelija, marjastaja ja sotilas suhtautuvat metsään. Mistä he ovat metsässä kiinnostuneita? Minkälaisen kielen he luultavasti kehittävät kuvaamaan metsää oman käytännöllisen suhteensa näkökulmasta?

Kirjallisuutta:

Carey, James W. ( 1994).Viestintä kulttuurisesta näkökulmasta. Tiedotustutkimus -lehti 2/1994. Ilmestynyt alun perin v. 1975 otsikolla A Cultural Approach to Communication.

Lakoff, George & Mark Johnson (1980). Metaphors We Live By. Chicago: University of Chicago Press.

Kunelius, Risto (1997) Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin, Helsinki: WSOY.

Nordenstreng, Kaarle (1975) Tiedotusoppi. Johdatus yhteiskunnallisten viestintäprosessien tutkimiseen. Helsinki: Otava.

Wiio, Osmo A. (1994). Johdatus viestintään. Kuudes uudistettu laitos. Helsinki: Weilin + Göös.

Fiske, John (1992). Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Tampere:Vastapaino.

Kirjallisuutta realismista:

Hemánus, Pertti & Tervonen, Ilkka (1986). Totuuksista utopioihin. Journalismin, muun todellisuuden ja yleisön suhteista. Helsinki: Otava.

Kirjallisuutta konstruktivismista:

Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas (1995). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

Fiske, John (1992). Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Tampere. Vastapaino.

Määttänen. Pentti (1995). Filosofia. Johdatus peruskysymyksiin. Helsinki: Gaudeamus.

Kirjallisuutta relationaalisesta lähtökohdasta:

Cherwitz, Richard & James W. Hikins (1986). Communication and Knowledge: An Investigation in Rhetorical Epistemology. South Carolina: University of South Carolina Press.

Karvonen, Erkki. Perspektiivinen realismi – parempi perustus kansalaisjournalismille?

Karvonen, Erkki (1998). Ihminen ja kulttuuri eli robinsonit asfalttiviidakossa. Teoksessa Kivikuru & Kunelius (toim.): Viestinnän jäjillä. Helsinki: WSOY.

Luijpen, William (1981). Existential Phenomenology. Pitsburgh: Duquesne University Press.

Grossberg, Lawrence (1995). Mielihyvän kytkennät. Risteilyjä populaarikulttuurissa. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Mikko (1996). Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

McGilvary, Evander Bradley (1956) Toward A Perspective Realism. La Salle: The Open Court Publishing Company.