|
3 Merkitykset ja kulttuuri Tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Tiivistelmä Tässä osiossa perehdytään merkkeihin, merkitykseen ja merkkejä tutkivaan tieteeseen eli semiotiikkaan. Jo ensimmäisessä luennossa tuli esiin, että merkit ovat viestinnän keskeinen asia. Melkein mikä tahansa voi toimia merkkinä. Kohdassa Maailma käsitteiden läpi esitetään kuinka ymmärrämme maailmaa käsitteellisten, kulttuuristen rakenteiden läpi. Maailman ja tietoisuuden välissä on kolmas tekijä, käsitteet. Ihmiset pystyvät tarkastelemaan samaakin kohdetta monenlaisten eri käsitteiden kautta, niin että kohteesta nousee esiin eri puolia ja kohde näyttäytyy erilaisena. Maailman esittäminen kielen avulla tietystä perspektiivistä on vallankäyttöä ja aika ajoin näistä esittämisen tavoista myös kamppaillaan. Osiossa Semiotiikka ja merkit esitellään semiotiikan perusasiat. Semiotiikan perustajina pidetyt Charles Peirce ja Ferdinand de Saussure edustavat erilaisia näkemyksiä merkeistä. Peircen semiotiikka tutkii päättelyprosesseja, joissa havaituista vihjeistä jalostuu ehkä hyvinkin laaja-alaisia päätelmiä. Saussuren semiotiikka taas tutkii merkkien kulttuurisia järjestelmiä ja rakenteita. Saussuren semiotiikassa merkki muodostuu merkitsijän ja merkityn liitosta. Merkin identiteetti perustuu siihen miten se eroaa muista merkeistä. Sekä Peircen että Saussuren semiotiikkaa on tässä tulkittu myös kognitiivisen tutkimuksen lähtökohdista. Lopussa kerrotaan kuinka kaikki esitykset ja merkitykset tuotetaan lukuisia valintoja tekemällä. Jokaisen yksityiskohdan kohdalla voidaan kysyä: Miksi on valittu tämä eikä jotain muuta? Mitä tarkoitusta valittu osatekijä palvelee? Mitä sillä on haluttu sanoa? Diskurssianalyysin lähtökohtia -osiossa luodaan katsaus suosittuun diskurssin käsitteeseen. Esitellään kuinka diskurssin käsite jatkaa saussurelaisen semiotiikan perinnettä ja kuinka se eroaa tästä perinteestä. Diskurssi on kielellinen käytäntö, institutionalisoitunut puhumisen ja ajattelemisen järjestelmä. Diskurssia voidaan verrata kielipelin käsitteeseen: kun pelaat peliä, se vie sinut mukanaan ja pelaat pelin ehdoilla. Tämän osuuden lopussa puhutaan hieman dekonstruktiosta ja sen tärkeydestä. Erottelujen järjestelmillä on taipumus luonnollistua niin, että niiden luullaan olevan ainoita mahdollisia tapoja ajatella asiaa. Siksi luutuneita järjestelmiä pitää tarvittaessa purkaa ja hajottaa. Retorinen näkökulma viestintään tuodaan esiin siten, että jo antiikin aikoina pohdittiin kuinka kielellä voidaan vaikuttaa ihmisiin, suostutella heitä johonkin, vakuuttaa heidät jostakin. Retoriikka on taitoa vedota viestinnällä yleisöön sopivasti, kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. Retoriikalla ihmiset voidaan aktivoida näkemään asia tietyssä suhteessa, tietystä näkökulmasta. Markkinoijan tulee tietää kuinka vedota kuluttajiin, kuluttajien puolestaan tulee osata tunnistaa ne keinot, joilla heihin pyritään vaikuttamaan. Retoriikkaa esitellään laajemmin Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa -osiossa.
Lähtökohtia -osiossa käsiteltiin viestinnän tutkimuksen filosofisia peruslähtökohtia. Todettiin, että kantilaisissa ratkaisuissa ja konstruktivismissa maailman ja tietoisuuden väliin tulee ”kolmas” välittävä tekijä: kulttuuriset käsitteet, kieli jne. Maailma käsitetään käsitteiden ”läpi” tai "kautta", kulttuurimme on läsnä kaikessa ymmärtämisessä.
Käsitteet ovat abstrakteja, yksipuolisia, ne viittaavat vain johonkin puoleen kohteessa. Eri käsitteitä/sanoja käyttämällä asia saadaan "valaistua" eri puolilta. Juuri tässä piilee mahdollisuus vaikuttaa retorisesti ihmisiin, esittää kohde joiltakin halutuilta puoliltaan samalla kun ei-toivotut puolet jäävät huomiotta. Erästä tapahtumaa voidaan kuvata "kettujen murhaamiseksi" tai "kettujen nahoittamiseksi". Sodassa ei kuolla, vaan kaadutaan. Vainajaa ei polteta, vaan tuhkataan. Selvää on, että tapahtuma tulee käsitetyksi eri tavoin näitä eri ilmaisuja käyttämällä. Jokaisen sanan valinnassa on mahdollisuus valita miltä puoleltaan, missä suhteessa kohde tulee esitetyksi. Tämä valinta on representaation politiikkaa. Perinteisesti käsitteillä on erotettu intensio ja ekstensio. 1) Intensio eli sisältö tarkoittaa niitä kriteereitä, ehtoja tai tunnusmerkistöä joita kulloinkin pidetään voimassa. 2) Ekstensio eli sovellutusala viittaa siihen, mitkä maailman oliot kelpaavat käsitteen mukaisiksi eli täyttävät intensiossa annetut kriteerit. Silloin kun maailmaa katsotaan "punaisuuden" käsitteen läpi, ehtona on vain se, että kappaleiden on oltava punaisia, muodolla tai koolla ei ole mitään väliä. Punainen pallo ja punainen kuutio kelpuutetaan mukaan eli kuuluvat käsitteen ekstensioon. Kun maailmaa ryhdytään tarkastelemaan "pallomaisuuden" läpi, niin silloin ainoastaan muoto ratkaisee eikä värillä ole väliä. Äsken samaan luokkaan kuuluneet punainen pallo ja punainen kuutio joutuvatkin nyt kokonaan eri karsinoihin: raja railona aukeaa maailmaan eri tavoin kuin vielä äsken. Nyt voidaan sanoa täsmällisemmin, että tajunta suuntautuu kohti maailmaa, poimii siitä merkitseviä olioita, intensionaalisten rakenteiden kautta.
Klassinen esimerkki intensiosta ja ekstensiosta on filosofi ja loogikko Gotlob Fregen (1848–1925) iltatähden ja aamutähden tapaus. Ihmiset tunsivat illalla esiintyvän tähden ja nimittivät sitä "iltatähdeksi"; samoin he tunsivat aamulla esiintyvän tähden sanoen sitä "aamutähdeksi". Ihmiset eivät tienneet, että molemmat käsitteet viittasivat samaan maailman objektiin, nimittäin planeetta Venukseen. Näin heidän sosiaalisessa todellisuudessaan oli olemassa kaksi eri tähteä, oli olemassa kaksi kulttuurista yksikköä, kunnes sitten tähtitiede tiesi valistaa että kyseessä on saman planeetan kaksi eri ilmentymään (illalla, aamulla). Vastaavasti voitaisiin ajatella, että yhdet
ihmiset kohtaisivat aina pilkkopimeässä tietyn kohteen,
jonka kirpeää mehua he joisivat. Tämä objektia
he nimittäisivät sanalla "kirpo" joka on kuvaa
kohteen makua. Toiset ihmiset taas näkisivät useinkin
keltaisia, molemmista päistä suippenevia hedelmiä,
ilman että heillä kuitenkaan olisi mahdollisuutta lähemmin
tutustua niihin; nämä kutsuisivat objektia nimellä
"kelto" värin mukaan. Kun ensimmäiset ihmiset
puhuisivat "kirpoista" toisen ryhmän ihmisille, näillä
ei olisi aavistustakaan mistä on kyse; ja päinvastoin.
Kunnes sitten he kävisivät yhdistelemään kokemuksiaan
tai kohde muuten saataisiin kohdatuksi samalla kertaa sekä
visuaalisessa että maullisessa suhteessa. Entisten yksikriteeristen
käsitteiden sijaan syntyisikin "sitruunan" käsite,
jonka intensiossa on kaksi ehtoa: keltainen ja kirpeä. Semiotiikka ja merkit Semiotiikka on merkkejä tutkiva tieteenala; sanan perustana on antiikin Kreikan merkkiä tarkoittava sana "semeion". Semiotiikka tutkii merkkien käyttötapoja yhteiskunnassa, merkityksellistämistä ja merkkijärjestelmiä. Semiotiikan keskeisin käsite on tietenkin merkki. Keskiajan skolastikot määrittelivät merkin latinaksi näin: aliquid stat pro aliquo eli merkki on jokin joka edustaa jotakin muuta (kuin vain itseänsä). Semiotiikan yhdeksi perustajaksi katsottu amerikkalainen Charles S. Peirce (1839–1914) muotoili skolastikkojen määritelmän kuulumaan näin: ”Something which stands to somebody for something in some respect or capacity” (Merkki edustaa jollekulle jotakin jossain suhteessa tai ominaisuudessa) Tämän määritelmän mukaan se mikä edustaa vain itseänsä ei ole merkki: esimerkiksi vasara on vasara eikä merkki. Mutta mistä tahansa voidaan tehdä merkki ja tarkemmin ajatellen jokainen esine kuuluu johonkin asiayhteyteen ja tavallaan edustaa tuota asiayhteyttä. Vasarasta (ja sirpistä) voidaan tehdä työväenaatteen ja sosialistisen valtion tunnusmerkki. Vasara edustaa rakentamisen asiayhteyttä, niin että se tuo mieleen rakentamisen, rakentajat jne. Merkki päättelyprosessina Vasaran esimerkki ilmentää kahta erilaista merkkikäsitystä, jotka olivat esillä jo antiikin Kreikassa. Yhtä käsitystä edusti mm. lääketieteen isäksi mainittu Hippokrates (460-370 e.a.a), joka käytti merkeistä nimityksiä tekmerion tai semeion. Hippokrateen käsityksen mukaan merkki edustaa jotakin, mutta edustamisen suhde perustuu päättelyyn. Jos potilaalla on tietynlaisia pilkkuja ihossa, niin hänellä on tuhkarokko; loogisesti tämä jos-niin suhde on implikaatio (pilkkuja ihossa --> tuhkarokko). Kaikkialla ympärillämme on oireita, vihjeitä, todisteita, joista voi päätellä yhtä ja toista. Tavallaan jokainen osanen edustaa laajempaa kokonaisuutta (pars pro toto). Esimerkiksi savusta voi päätellä, että jossain on tuli, tulesta taas päätellään että siellä todennäköisesti ihmiset istuvat lämmittelemässä. Lumessa olevista jäljistä asiantuntija voi hyvinkin tarkkaan ymmärtää mikä olento siitä on mennyt, millainen se oli, mihin suuntaan ja kauanko sitten se tästä kulki jne. Paljon voidaan päätellä myös kontekstista eli tilanne- asia- tai tekstiyhteydestä. Jos kaupan ikkunassa on teksti "lenkkimakkarat 1.50", päättelemme, että sisällä tuossa kaupassa myydään lenkkimakkarapaketteja 1.50 euron hintaan, eikä niin että ajattelisimme kuumien makkaroiden olevan 1.5 metriä pitkiä. Samoin sanojen merkitys täytyy aina loppujen lopuksi päätellä lauseyhteydessä ja laajemmasta tekstiyhteydestä. Hippokrateen jälkiä on seurannut semiootikoista mm. edellä mainittu Peirce, jolle merkkisuhteet ovat päättelysuhteita. Eräs tavallisimpia päättelyn lajeja on abduktio mikä tarkoittaa oikeastaan perusteltua arvausta. Kun tulen huoneeseen, jossa kymmenen säkkiä mustia papuja ja yksi säkillinen valkoisia papuja, niin päättelen välittömästi, että pöydällä olevat valkoiset pavut ovat peräisin tuosta nimenomaisesta valkoisten papujen säkistä. Tämä käytännöllinen arvaus osuu usein oikeaan, mutta tietystikään mitään takeita ei oikeasti ole. Jokuhan saattoi jostain syystä tuoda valkoiset pavut ulkoa, pyrkien antamaan käsityksen, että ne ovat mainitusta säkistä. Kunnon salapoliisi ei niin vain uskoisi että kaikki on todella niin kuin näyttää. Merkkien päättelysuhteita on tutkinut myös italialainen semiootikko Umberto Eco (s. 1932). Merkkien pitäminen päättelysuhteina sopii hyvin myös kognitiotieteen näkemyksiin, joita esitettiin edellä. Peircen semiotiikka Peircelle semiotiikassa on kyse merkityksen prosesseista, semiosiksesta. Ymmärrys on prosessi, jossa yksi merkki aktivoi mielessä toisen merkin ja tämä taas kolmannen merkin jne. kenties loputtomiin. Mielessä aktivoituvaa toista merkkimuodostumaa Peirce kutsuu interpretantiksi eli tulkitsimeksi, koska se asettuu ensimmäisen merkin selitykseksi. Peircen mukaan aktivoituva tulkitsin voi olla kehittyneempi merkki kuin se, mikä sen herätti. Tätä voitaisiin tulkita kognitiivisesti niin, että jokin vihje aktivoi alemman tason skeemakokonaisuuden ja tämä puolestaan taas laajemman kokonaisuuden. Ymmärryksen eteneminen yhä laajempiin asiayhteyksiin sopii hyvin yhteen myös hermeneutiikan (luennossa 6.) periaatteiden kanssa. Esimerkiksi seuraava laajempiin yhteyksiin asettava prosessi voi toteutua "silmäniskun" merkityksen prosessissa. Sulkeutuva toinen silmä --> kasvot --> ihminen --> sukupuoli --> silmäniskun merkitykset kulttuurissamme --> kyseisen henkilön tyypillistä käytöstä koskevat tiedot --> ympäristöä (tilannetta, kontekstia) koskevat tiedot jne. Silmäniskun merkitys tai tulkinta valkenisi lopullisesti vasta, kun sitä suhteutettaisiin päättelyprosessissa käsillä olevan tilanteen ja tulkitsijan käytettävissä olevien tietojen kokonaisuuteen. Tällainen päättelyprosessi voi ohjautua eri henkilöillä eri suunnille. Ei ole takeita siitä, että silmänisku tulisi ymmärretyksi niin kuin viestijä tarkoitti. Peircen semiotiikalle ominaisia ovat lukuisat kolmijaot. Eräs tunnetuimpia näistä jaoista on merkkien luokittelu ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Ikoni on merkki, joka perustuu samankaltaisuuteen sen edustaman kohteen kanssa; esimerkiksi kuvalliset merkit ovat tyypillisesti kohteensa näköisiä. Ikonisuus ei koske vain näköaistilla havaittuja merkkejä, vaan yhtä hyvin esim. tuotettu ääni voi muistuttaa kohteen ääntä. (esim. englannin sana cuckoo <-- käki-linnun ääni) Indeksinen merkki on suhteessa kohteeseensa jonkinmoisen käytännöllisen läheisyyden kautta. Esimerkiksi savu liittyy tuleen eksistentiaalisesti ja kausaalisesti. Tuli ja savu ovat olemassa yleensä yhdessä (eksistenssi) : tuli tuottaa savua, tuli on savun syy (kausaalisuus). Yhteys kohteeseen on siis olemassa, mutta se ei perustu samankaltaisuuteen. Peircen symboli tarkoittaa merkkiä, jonka suhde kohteeseensa on puhtaasti sopimuksenvarainen. Sanamerkit ovat tyypillisesti symboleja, jotka on vain otettu viittaamaan johonkin ilmiöön. Sanalla "tuli" ei ole mitään luonnollista kytkentää kohteeseensa ja eri kielissä onkin sovittu aivan erilaisia merkkejä tulta tarkoittamaan. Merkki vastaavuutena Toinenkin merkkikäsitys esiintyi jo antiikin aikana, esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen kirjoituksissa. Tässä ei puhutakaan luonnon merkeistä, vaan ihmisten tarkoituksella tuottamista symboleista, sanoista, nimistä (kreik. onoma). Tässä merkin ja sen edustaman kohteen välille ei ajatella päättelysuhdetta, vaan vastaavuus (ekvivalenssi): "Pekka N." = tuo mies tuolla. Sanat vastaavat henkilöitä, kohteita, ajatuksia, tunteita, tekoja, tilanteita jne. "Vastaavuuden" sijasta voitaisiin puhua "korvaavuudesta", "edustamisesta", "esittämisestä" ja "viittaamisesta". Sanat ovat todellisen maailman asioiden "korvikkeita" viestinnässä. Sanat edustavat noita asioita tai viittaavat niihin, reaalimaailman asiat tulevat myös esitetyiksi merkkien kautta. Vastaavuuksien luomisessa on kyse koodista, sopimuksesta jonka mukaan yhteisesti sovitaan että jokin merkki viittaa johonkin asiaan, toinen merkki taas toiseen. Ihmiset syntyvät maailmaan, joka on erilaisia, risteäviä, päällekkäisiä koodeja. Yhden ja saman sanan suhteen on olemassa monia erilaisia sopimuksia, tottumuksia, käyttötapoja. Henkilön on pääteltävä asiayhteydestä minkä käyttötavan mukaisesti sana on kulloinkin ymmärrettävä. Voi olla kielellisiä koodeja: jopa kokonaisten kielten tavattoman laajat merkkijärjestelmät voidaan käsittää koodiksi. Merkityssopimuksia, käytäntöjä, tapoja tai koodeja on yhteiskunnassa runsaasti. Jotkin sopimukset ovat kaiken kansan tiedossa, toiset taas vain rajallisen yhteisön käytössä. Näin koodi voi tuottaa sisäpiirin ja ulos jäävien ryhmän. Sama merkki voi merkitä eri yhteisöissä, eri tilanteissa ja eri aikoina aivan eri asioita. Koodit muuttuvat ja elävät: vanhoja sopimuksia raukenee ja uusia luodaan. Koskaan ei voi olla täysin varma, siitä että käytetty merkki merkitsee kaikille samaa kuin viestijälle. Toiset koodit ovat vahvoja ja luutuneita, toiset taas heikkoja ja harvoin käytettyjä. Esimerkki koodauksesta. Mitä jos mafiapäällikkö lähettäisi tavallisen vasaran paketissa "suojelumaksuista" kieltäytyvälle kauppiaalle? Normaalisti kauppias olisi hämmästynyt ja ihmettelisi vasaran lähettämistä. Mutta saattaisi olla olemassa vakiintunut merkityskäytäntö (koodi), jossa vasaran saaminen olisi "viimeistä varoitusta ennen väkivaltaa" tarkoittava merkki. Muistamme, että Kummisetä -elokuvassa mafiapomo lähetti varoitukseksi kilpahevosen irtileikatun pään. 1500-luvulla Turkin sulttaanilla puolestaan oli tapana lähettää silkkiköysi epäsuosioon joutuneelle virkamiehelleen, mistä tämä heti ymmärsi, että hänen odotettiin viipymättä hirttäytyvän köyteen. Meille silkkiköysi ei olisi mikään viesti, mutta osmanien valtakunnassa oli olemassa siihen liittyvä vakiintunut yhteiskunnallinen merkityskäytäntö. Esimerkin koodauksesta tarjoavat myös Aki Kaurismäen elokuvat. Jos niissä joku yskii, niin se tarkoittaa ilman muuta, että henkilö on keuhkotautinen ja kuolee kohtaa. Jos nainen oksentaa elokuvassa, hän on eittämättä raskaana. Yskimisestä ja oksentamisesta on tehty tiettyä asiaa merkitseviä symboleita, kuten vasara ja sirppi voidaan panna merkitsemään sosialismia. Normaalissa elämässä yskiminen ja oksentaminen eivät useinkaan ilmennä näin dramaattisia asioita. Kaurismäen elokuvat ovat merkitystiheydessään omaa luokkaansa: niissä ei ole yhtään ylimääräistä kuvaa tai esinettä, vaan kaikki yksityiskohdat palvelevat jotakin viestinnällistä tarkoitusta. Kirjailija Anton Tsehov lausui tällaisesta merkityksen ekonomisuudesta: jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä roikkuu kivääri seinällä, sillä on ammuttava ennen kolmannen näytöksen loppua. Mitään turhaa ei hyvässä taiteellisessa esityksessä suvaita. Koodi on yhteiskunnallista todellisuutta. Jos yhteiskunnassa on syntynyt koodaus, jossa musta ihonväri merkitsee ”vähäistä älykkyyttä”, niin silloin mustien ihmisten on hyvin vaikea saada mitään vähänkään vaativampaa työtä. Merkkien vastaavuuden ajattelu johtaa sanakirjamaiseen ajatteluun. Sanakirjassa yksi sana selitetään toisilla sanoilla ja tämä taas toisilla sanoilla. Kieli muodostaa itseensä viittaavan järjestelmän, näin ajattelevat monet strukturalistiset semiootikot, esim. A.J. Greimas. Umberto Eco sen sijaan suosii metaforana tietosanakirjaa: siinä ei viitata vain kieleen itseensäsulkeutuva järjestelmänä, vaan myös avoimeen maailmaa koskevaan, karttuvaan ja muuttuvaan tietämykseen. Saussuren semiotiikka Semiotiikan toisena perustajahahmona pidetään sveitsinranskalaista kielitieteilijää Ferdinand de Saussurea (1857-1913). Hän edustaa strukturaalista kielitiedettä ja hänen myötään merkkejä koskeva ajattelu otti aimo harppauksen eteenpäin. Saussurelle merkissä on kaksi yhteen kytkeytyvää elementtiä: merkitsijä (engl. signifier) ja merkitty (signified). Merkitsijä on merkin materiaalinen puoli, sen aineellinen olomuoto, esim. äänteiden tai kirjaimien joukko. Tämä materiaalinen seikka kytketään johonkin käsitteelliseen ideaan, mielikuvaan eli merkittyyn. Saussure vertaa merkin syntyä vesimolekyylin syntyyn happi- ja vetyatomien yhtyessä. Kun vetykaasun ja happikaasun atomit reagoivat keskenään syntyy kokonaan uudenlainen kiinteä yhdiste, joka ei muistuta sen enempää happea kuin vetyäkään. On syytä huomata, että Saussure ei lähde liikkeelle todellisesta maailmasta, vaan merkitty koskee maailmaa niin kuin se havaitaan, käsitetään tai niin kuin se esiintyy ihmismielessä (mielikuva). Saussuren ajattelutapa on tyypillisesti kantilainen: todellisuutta sinänsä ei koskaan tavoiteta, vaan ainoastaan se, miten se meille ilmenee. Esimerkiksi materiaalisella merkitsijällä ”h-i-i-r-i” merkitään suomen kielessä havaintoa ja mielikuvaa eräästä pikkujyrsijästä, sitä vastoin merkitsijällä ”r-o-t-t-a” merkitään hieman isompaa jyrsijää. Sen sijaan latinan kielessä merkitsijä ”m-u-s” merkitsee sekä pienempää että isompaa jyrsijää (suomen hiirtä ja rottaa). On kieliä ja kulttuureja, joissa erotetaan vain kaksi väriä, esim. Uudessa Guineassa puhutussa danin kielessä on vain värit ”mili” ja ”mola”. Englannin kielessä sen sijaan erotetaan 11 väriä. Venäjän kielessä suomen sinistä vastaa kaksi termiä ”goluboj” ja ”sinij”. Umberto Eco puhuukin siitä kuinka kielet tuottavat erilaisia ”kulttuurisia yksiköitä”, pilkkovat maailmaa eri tavoin palasiksi. Semiotiikassa katsotaan, että yksittäisen ilmaisun tai merkin tunteminen ei riitä, vaan oikean merkityksen selville saamiseksi on tunnettava koko ”maailman pilkkomisen” tai erottelujen järjestelmä (merkkijärjestelmä) josta ilmaus on peräisin. Erottelujen teko riippuu tietysti käytännöllisestä tarpeesta, vaikka Saussure ei sitä voikaan omassa rajatussa ajattelussaan käsitellä. Esimerkiksi eskimoiden elämä ja kuolema voi olla kiinni siitä miten tarkasti ja oikein kielellä pystytään viestimään (semanttinen informaatio). Seuraavassa inuitinkielen lumea ja jäätä tarkoittavia sanoja:
Nykyaikaisempi esimerkki koskee lääketieteen erikoiskieltä. Lääketieteessä on pystyttävä luokittelemaan ihmisruumis hyvin hienojakoisesti, niin että kollega voi viestiä toiselle täsmällisesti. Tässäkin on kyse elämästä ja kuolemasta kuten eskimoilla, sillä liian epämääräinen viesti voi johtaa hoitovirheeseen ja vakaviin seurauksiin. Merkitsijä (signifier) on myös lopulta se tekijä, joka mahdollistaa ihmiselle ominaisen abstraktin ajattelun, jota eläimet eivät siis hallitse. Abstraktio tulee latinan sanasta abs-tractum, joka merkitsee ”irti vedettyä”. Abstraktin vastakohta on konkreetti, jonka pohjana on latinan sana con-cretum eli ”yhteen kasvanut”. Abstraktiossa olevaisen konkreetista moninaisuudesta vedetään irti joitakin puolia. Sanat ovat toisin sanoen yksipuolisia, ne kuvaavat kohteensa joltakin puolelta ja jossakin suhteessa, mutta eivät tavoita kohdetta kaikilta puoliltaan ja kaikissa suhteissaan. Esimerkiksi sana ”punainen” on abstrakti termi, jossa tietty ominaisuus on vedetty irti konkreettisten olioiden monien ominaisuuksien joukosta. Sana ”pyöreä” on toinen abstrakti termi, joka on vetänyt irti aivan eri ominaisuuden kuin ”punainen”. Abstrakti käsite ”pyöreä” on muodostettu hitsaamalla yhteen monissa eri olioissa havaittava piirre (pinnan pyöreys) yhteen tietyn merkitsijöiden joukon kanssa (p-y-ö-r-e-ä, r-o-u-n-d, r-u-n-d). Nyt merkitsijän avulla voidaan kätevästi ajatella abstraktisti pyöreyttä, punaisuutta, painavuutta, vaaleutta tms. ominaisuutta ilman että täytyisi ajatella jotakin tiettyä kappaletta. Ilman merkitsijöiden apua olisimme tuomittuja ajattelemaan aina joitakin konkreetteja maailman olioita. Sanat ovat abstrakteja kuten jo edellä on tuotu esiin. Niiden avulla voidaan hyvin valikoidusti suunnata huomio maailman joihinkin puoliin ja samalla estää huomion kiinnittyminen eräisiin toisiin puoliin. Ilman merkitsijöiden apua ei mitenkään pystyttäisi pitämään mielessä kurinalaisesti tiettyä erityistä abstraktia puolta, jota ollaan hakemassa. Merkitsijöiden käyttöön lopulta pohjautuu sekin, että ihminen voi aktivoida mielessään tahdonvaraisesti sellaisiakin asioita, jotka eivät juuri nyt ole lähipiirissä empiirisesti ja aistimellisesti havaittavissa. Me voimme ”käskeä” mieleemme ilmaantumaan ei-läsnäolevia asioita ja tilanteita. Eläimet sen sijaan ovat paljolti välittömästi annetun tilanteen aiheuttamien mieleenjohtumien armoilla. Toki ihmiselläkin toimii vapaa assosiatiivinen mieleen juolahtaminen. Saussuren mukaan merkitsijät saavat identiteettinsä suhteessa järjestelmän toisiin merkitsijöihin eli erottautumalla toinen toisistaan: ”koti”, ”roti”, ”soti”, ”poti”, ”potti” jne. Yksittäisellä merkitsijällä ei ole itsenäistä ja riippumatonta identiteettiä, vaan se saa identiteettinsä negatiivisesti siitä, mitä se ei ole. Samaa ajatusta Saussure soveltaa myös merkittyihin eli siihen käsitteelliseen puoleen johon merkitsijät yhdistyvät. Eli käsite A on yhtä kuin ei-B, ei-C, ei-D jne. Esimerkiksi ”poika” on ei-tyttö, ei-nainen mutta myös ei-mies ja ei-eläin. Kielellinen ajattelu on kuitenkin luonteeltaan yhteiskunnallista: ihmiset syntyvät jonkin kieliyhteisön keskelle, jossa he omaksuvat tuossa yhteisössä käytetyt erilaiset tavat viitata maailmaan tai tehdä siinä erotteluja. Erilaisissa käytännöllisissä tavoissa kohdata maailmaa tuotetaan eri tavoin kohteeseen viittaavia käsitteitä, samoin eri tilanteissa syntyy omanlaistaan kieltä. Näistä erilaisista kielimuodosteista voidaan puhua diskursseina (näistä lisää tämän luennon kohdassa 3.3.). Esimerkiksi lääketieteellisessä käytännössä tuotetussa diskurssissa tapa viitata sukupuolielimiin on kovasti toisenlainen kuin sanokaamme katukielen viittaukset samaan kohteeseen. Merkitsijä ja merkitty kognitiivisesti selitettynä Kognitiopsykologi Ulric Neisser on todennut, että kun pieni lapsi kuulee jatkuvasti jonkin olennon yhteydessä toistuvan sanan ”koira”, hän alkaa pitää tätä sanaa tuohon olioon erottamattomasti kuuluvana luontaisena ominaisuutena. Pienet lapset hämmentyvät jos heille ehdotetaan, että asioilla voisi olla aivan toisetkin nimet olion silti muuttumatta toiseksi. Vasta vanhempana ajattelukyky on kehittynyt niin pitkälle, että kohteita voidaan kuvitella muunkin nimisiksi kuin mitä ne sattuvat olemaan. Aikuisenakin abstraktien asioiden ajatteleminen on merkitsijöistä riippuvaista. Koiran skeeman aktivoituminen aktivoi myös sen sanan joka tähän skeemaan liittyy: kun nähdään koira on myös asiaankuuluva sana ladattu valmiuteen. Aktivoituminen toimii myös toisinpäin: kun kuulemme sanan ”koira” latautuu valmiuteen koiran skeema mm. visuaalisine piirteineen. Näin tulkiten saussurelainen "merkitty" (mielikuva, idea, käsite) voisikin siis olla kognitiivinen skeema. Merkitsijä puolestaan olisi jokin äänneyhdistelmä tai esimerkiksi visuaalisten erojen kimppu (kuten kirjainyhdistelmä) joka on asettunut skeeman yhteyteen, sen osaksi. Eri merkitsijät ovat kytkeytyneet erilaisten maailman kohtaamisen tapojen kanssa yhteen, niin että tiettyjen sanojen lausuminen aktivoi erilaisen maailmasuhteen. Viesti syntyy valinnoista Kaiken merkityksen tuottamisen perustana on valinta tai oikeastaan valinnanvara (choice): mitä merkkejä tai elementtejä valitaan esityksessä läsnäolevaksi ja mitä jätetään pois. Missä vain on valinnanvaraa eri elementtien välillä, siellä voidaan tuottaa viestejä. Ajatellaanpa metsässä luonnonvaraisesti kasvavaa puuta. Onko mielekästä kysyä: mitä puulla on tahdottu sanoa? Normaalissa mielessä tämä ei ole mielekästä, ellei sitten keskiajan hengellisen kulttuurin tapaan oleteta että kaikki mikä maailmassa tapahtuu on Jumalan tahtomaa. Siispä puukin metsässä kertoisi tämän mukaan jotakin Kaikkivaltiaan tarkoituksista, sille joka sitä eksegeetikkona vain osaa tulkita. Istutetun puun kohdalla ja esimerkiksi puuta esittävän maalauksen kohdalla sen sijaan kysymys "mitä sillä on tahdottu sanoa?" on täysin mielekäs. Ihminen joka istutti puun, saattoi valita monenlaisista pensaista, puista ja monet eri paikat olivat istutukselle mahdollisia: siispä hän hyvinkin saattoi haluta kertoa jotakin itsestään istutuksella. Maalauksessa puolestaan on lukemattomia valinnan mahdollisuuksia: mikä puulaji, yksin vai ryhmässä, missä valaistuksessa, kesällä vai talvella, mistä kulmasta, millainen on tausta ja maanperän muoto jne. Kaikilla näillä valinnoilla voidaan viestiä jotakin, tuottaa merkitystä. Myös saussurelaisessa semiotiikassa valinnoilla on keskeinen asema merkityksen tuottamisessa. Tätä Saussuren semiotiikan piirrettä on kehitellyt erityisesti ranskalainen semiootikko Roland Barthes (1915–1980). Saussurelaisessa semiotiikassa merkkien välillä voi vallita kahdenlaisia suhteita: paradigmaattisia ja syntagmaattisia suhteita. Paradigma viittaa valinnan avaruuteen, josta ilmaisu voidaan poimia. Paradigman kaikilla yksiköillä täytyy olla jotakin yhteistä, joka tekee niistä ryhmän; samalla yksiköiden täytyy erottua jotenkin toisistaan. Paradigman muodostavat esim. lippalakki, pipo, lierihattu, knalli, silinteri, stetson, sombrero, sotilaan koppalakki, baskeri, pillerirasia, kukkahattu, hilkka jne. Vain yksi kerrallaan voidaan panna päähän; jos pannaan useampia, rikotaan kieliopin sääntöjä. Kun yksikkö on valittu paradigmasta, se liitetään yhteen muiden yksiköiden kanssa koosteeksi eli syntagmaksi. Virke on sanoista valittu syntagma. Asukokonaisuus on hattujen, solmioiden, paitojen, takkien, housujen, sukkien, kenkien jne. paradigmoista valitsemalla tuotettu syntagma. Huoneen kalustus on syntagma. Ravintolan ruokalistan alku-, pää- ja jälkiruoat muodostavat paradigman, josta ruokailija valinnoillaan tuottaa syntagman.
Valintamyymälässä asiointi tarjoaa esimerkin valittavissa olevasta paradigmasta ja realisoituneiden valintojen koosteesta eli syntagmasta. Hyllyillä on olemassa useita vaihtoehtoja kustakin tuotteesta: lukuisia shampoita, useita olutlaatuja, monia makkaramerkkejä, laaja kirjo eri aikakausilehtiä. Kussakin tuotteessa tarjolla oleva valinnanvara muodostaa sen paradigman. Se taas, mitä kukin yksilö on eri paradigmoista ostoskärryynsä kerännyt muodostaa syntagman. Joku on esimerkiksi valinnut oluiden paradigmasta
Newcastle Brown Alen, makkaroiden paradigmasta kabanossia, lehtien
paradigmasta Suomen kuvalehden jne. Joku toinen taas on valinnut
Karjalaa, HK:n sinistä ja Seitsemän päivää
-lehden. On selvää, että näillä valinnoilla
kukin henkilö voi ilmaista identiteettiään eli sitä
mikä hän on tai haluaa olla (sosiaalinen asema jne.).
Nämä valinnat voivat olla viestintää itselle
eli oman mielen aktivoimista jossakin suhteessa; ne ovat sitä
myös muille, joiden mielessä toivotaan viriävän
valintojen myötä suotuisa käsitys. Ei ole niin, että
vain toisia pitäisi vakuuttaa jostakin; myös oma minä
täytyy silloin tällöin saada vakuuttuneeksi vaikkapa
siitä että olemme ”kunnon kansalaisia”. Diskurssianalyysin lähtökohtia Diskurssin käsitettä on käytetty hyvin kirjavasti. Sen voidaan katsoa perustuvan semiootikko Saussuren stukturaalikielitieteeseen. Tästä on kehittynyt strukturalistisia ja jälkistrukturalistisia kulttuuria ja kielenkäyttöä tutkivia suuntauksia. Diskurssin käsite on tullut tunnetuksi erityisesti jälkistrukturalistien, kuten Michel Foucault'n teksteistä. Saussuren semiotiikasta diskurssianalyysi on perinyt näkemyksen merkkijärjestelmästä, tuon järjestelmän pohjautumisesta eroihin ja järjestelmän yliyksilöllisestä, sosiaalisesti pakottavasta luonteesta. Silti pesäeroakin Saussuren suuntaan on tehty. Saussuren kohdalla tuli esiin, että hän asennoituu varsin kantilaisesti. Tämä pätee aika yleisesti semiotiikkaan ja strukturalismiin. Ns. diskurssianalyysi tekee kuitenkin pesäeroa kantilaisiin lähtökohtiin ottamalla rakenteiden sijasta lähtökohdaksi toiminnan, inhimilliset käytännöt. Esimerkiksi kriittistä diskurssianalyysia edustava Norman Fairclough määrittelee diskurssin "yhteiskunnallisiksi käytännöiksi" (discourse as social praxis). Kielen ja merkkien käyttäminen on toimintaa, joka vaihtelee historiallisesti ja sosiaalisesti. (Fairclough 1997) Diskurssianalyysin taustalla vaikuttaa mm. filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) myöhäisfilosofian käsite "kielipeli". Wittgenstein oli varhaisfilosofiansa kehitettyään vetäytynyt kotimaahansa Itävaltaan ala-asteen opettajaksi. Hän katseli välitunnilla lasten leikkejä ja sai siitä oivalluksen, että kielihän on eräänlaista peliä. Pelin vaihtuessa toimintamuoto vaihtuu. Vastaavasti kielipelin vaihtuminen merkitsee toisenlaisen toiminnan aloittamista. Wittgenstein ajatteli, että kielipelit kuuluvat tietynlaisiin elämänmuotoihin tai sosiaalisiin käytäntöihin. Muurarit esimerkiksi ovat kehittäneet omanlaisensa kielipelin, joka palvelee muuraamisen käytäntöä. Kun muurari murahtaa apulaiselleen "kivi" se tarkoittaa kokonaisen tiilen ojentamista hänelle, "puolikas" taas tiilen puolikasta jne. Kirurgin sanasto leikkauksessa on vielä monipuolisempi ja ainakin aluksi maallikolle käsittämätön. Mutta sivusta seuraava maallikkokin voi oppia kielipelin niin että hän osaa "pelata" sitä suvereenisti. Saussuren semiotiikassa on yhtäältä institutionaalinen ja yhteiskunnallinen kielijärjestelmän (langue) taso ja sitten yksilöiden yksittäiset puhunnat (parole), jotka perustuvat kielijärjestelmän käyttöön. Kielijärjestelmä on esimerkiksi suomen kielen rakenne, joka on yliyksilöllinen sosiaalinen instituutio. Saussure katsoi merkkitieteen kohteeksi kelpaavan vain kielijärjestelmän, ihmisten kielen käyttö eli puhunnat eivät häntä kiinnostaneet. Kielijärjestelmä on erottelujen järjestelmä, se on tapa pilkkoa maailma merkitseviin yksiköihin. Diskurssin käsite romuttaa saussurelaisen erottelun yhteen suureen järkkymättömään kielijärjestelmään ja alati muuntelevaan yksilölliseen puheeseen. Diskurssin sijoittuu kielijärjestelmän ja puhunnan välimaastoon. Diskursseja on kielessä paljon, ne muuntuvat, kehittyvät, kukoistavat ja kuolevat poiskin. Diskurssit elävät käyttötavoissa, jotka voivat olla hyvinkin vakiintuneita sosiaalisia instituutioita. Toisaalta käyttötapaa voidaan muuttaa milloin tahansa ja niin vakiintuukin uudenlainen käytäntö. Ihmiset sukkuloivat arkielämässään monien diskurssien välillä – diskurssi voi vaihtua aivan lennosta, melkein kesken lausetta: samalla uudenlaiset pelinsäännöt astuvat voimaan. Diskurssi on kuitenkin erottelujen järjestelmä, se on kehitetty tietynlaisen maailman kohtaamisen tarpeisiin aivan kuten eskimoiden lumen laatuja koskevat erottelut. Eri käytännöissä tarvitaan erilaisia tapoja erotella asioita maailmassa. Diskurssin käsitekin on eräällä tavalla perusviritykseltään kantilainen tai transsendentaalinen. Tajunta tai tietoisuus ei ole suvereeni herra talossaan, vaan diskurssit määräävät, miten asioista ajatellaan, koskapa ajattelu tapahtuu diskurssien tarjoamalla välineistöllä. On esitetty äärimmäisiä kantoja, joiden mukaan ihmisellä ei ole mitään päätösvaltaa asioissaan, vaan hän on kuin sätkynukke joka tanssii kulttuuristen ohjelmien määräämällä tavalla. Lévi-Strauss totesi aikoinaan myyteistä tähän tapaan: emme me puhu myyttejä, vaan myytit puhuvat meissä. Oikeampaa on kuitenkin sanoa, että me tuotamme diskursseja, mutta myös diskurssit tuottavat meitä. Norman Fairclough on todennut, että kielenkäyttö: Esittää (representoi) maailmaa jollakin tapaa (jossakin suhteessa) ja luo näin tieto- ja uskomusjärjestelmiä. Luo tietynlaisia sosiaalisia identiteettejä (rooleja) tuottajalle, yleisölle, tekstin kohdehenkilöille. Luo tietynlaisia sosiaalisia suhteita viestintään osallistuvien välille (onko esim. ohjelmassa esiintyvän asiantuntijan ja yleisön välillä epäsymmetrinen, alistava suhde?) Valinta on keskeinen asia esittämisessä myös diskurssianalyytikko Faircloughin mukaan: ”Representoinnissa [esittämisessä]
valitaan aina se, mitä kuvaukseen sisällytetään
ja mitä jätetään pois, mikä asetetaan ensisijaiseksi
ja mikä toissijaiseksi”. Esitysten kohdalla on syytä
kysyä: Ranskalaisen jälkistrukturalistin Michel Foucault'n tapaan voidaan korostaa diskursseissa vallan ulottuvuutta. Kussakin diskurssissa maailma määritellään jonkin tai joidenkuiden intressien mukaisesti. Siksi yksi diskurssi määrittelee maailman ehkä jotakin ihmisryhmää ja heidän käytäntöjään hyödyttävällä tavalla, mutta jonkin toisen ihmisryhmän kannalta hyvinkin epäsuotuisasti. Se, jonka diskurssi omaksutaan yleiseen käyttöön saa valtaa määritellä todellisuutta itselleen edullisella tavalla ehkä muiden etujen kustannuksella. Diskurssien käytöstä onkin olemassa jatkuvaa yhteiskunnallista kamppailua ja kädenvääntöä, valtataistelua. Vielä sananen dekonstruktiosta. Filosofi Heidegger
toteutti destruktioksi nimittämäänsä ohjelmaa
ja myöhempi jälkistrukturalismiin liittyvä filosofi
Jacques Derrida on puolestaan kehittänyt dekonstruktiivista
menetelmää. Ihmiset rakentavat käsitteellisiä
rakennelmia (konstruktioita), joilla on taipumus luonnollistua ja
muuttua vankkumattomaksi itsestäänselvyydeksi. Ja kuitenkin
kyseessä ovat ihmisten joihinkin tarpeisiin luomat rakennelmat,
joiden kohdalla voidaan kysyä: onko niistä enemmän
haittaa kuin hyötyä ajattelulle ja elämälle?
Käsitejärjestelmät tai diskurssit ovat erottelujen
järjestelmiä. Erityisesti tutkijat rakastavat erottelujen
tekemistä: he vetävät milloin milläkin perusteella
"rajan railona" kulkemaan keskelle todellisuutta. Siksi
on hyödyllistä suhtautua dekonstruktiivisesti epäillen
erotteluihin. Aina on syytä miettiä ovatko olemassaolevat
erottelut turhanpäiväisiä ja jostain rajoittuneesta
näkökulmasta tehtyjä. Pitäisikö niistä
luopua vai pitäisikö niiden tilalle kehittää
uusia, parempia erotteluja? Retorinen näkökulma viestintään Edellisessä luvussa mainittujen merkkien käyttöä tutkivien suuntausten lisäksi on syytä tuoda alustavasti esiin myös retoriikan tutkimus jota harrastettiin jo antiikin Kreikassa (retoriikasta laajemmin luennossa 6). Viime vuosina retoriikan tutkimus on tullut suosituksi ns. uuden retoriikan muodossa. Retoriikka ei ole pelkkää "sanahelinää" tai kaunopuheisuutta. Se on tehokkaan viestinnän, esittämisen taitoa. Se on pyrkimystä antaa haluttu kuva yleisölle asioista, pyrkimystä saada ihmiset näkemään asiat halutussa valossa ja pyrkimystä saada ihmiset tekemään haluttuja asioita. Retoriikka on vakuuttamisen, suostuttelemisen tai vetoamisen taitoa, mutta se voidaan käsittää myös argumentaation tai perustelemisen taidoksi. Tietyssä mielessä retoriikka on pyrkimystä sosiaalisen todellisuuden tuottamiseksi: jos ihmiset saadaan ajattelemaan ja toimimaan halutulla tavalla, on retoriikka muuttunut todellisuudeksi. Retoriikassa on kyse tavoitteellisesta viestinnällisestä toiminnasta erotuksena instrumentaalisesta toiminnasta. Jos kivi sulkee tieni minun täytyy ryhtyä fyysisiin ponnistuksiin (instrumentaalinen toiminta) poistaakseni tukkeen. Ei auta vaikka puhuisin mitä, kivi ei siitä liikahda. Mutta jos ihminen sulkee tien, niin silloin pystyn kenties puhumalla vakuuttamaan tai suostuttelemaan (viestinnällinen toiminta) hänet päästämään minut ohitseen. Retoriikka vakuuttamisen taitona Retoriikka voidaan nähdä monella tapaa. Klassinen näkemys retoriikasta on Aristoteleen näkemys retoriikasta yleisön vakuuttamisena jostakin tai suostuttelemisena uskomaan jotakin. Tässä on lähtökohtana se, että viestijä joutuu sovittautumaan yleisön vallitseviin näkemyksiin ja uskomuksiin, ja rakentamaan perustelunsa näistä käsin. Jos yleisö jo valmiiksi uskoo sen mitä reettorilla (viestijällä) on esitettävänä, niin viestijän tarvitsee vain vedota olemassaoleviin uskomuksiin. Mutta jos yleisö ei usko viestijän esitystä, silloin tämän ryhdyttävä perustelemaan väitteitään eli esittämään argumentteja sen puolesta. ”Mitä argumentaatiolla tarkoitetaan? Lyhyesti sanottuna argumentti antaa perusteluja uskoa jokin väite tai luopua uskomasta johonkin väitteeseen. Se, mitä perustellaan, on johtopäätös tai teesi, ja se, minkä avulla perustellaan, on argumentti, peruste tai perustelu. Perustelujen on tietysti ensi alkuun oltava uskottavampia kuin itse perusteltava väite, muutenhan niillä ei olisi voimaa nostaa johtopäätöksen uskottavuutta.” (Kakkuri-Knuuttila 1991, 15). Käytännössä tapahtuu usein niin, että asia johdetaan yleisön jo uskomista ja kannattamista "hyvistä" asioista. Vakuuttamisessa ei lähtökohtana ole se, mitä viestijä uskoo ja mitkä hänen premissinsä ovat, vaan se mitä yleisö uskoo ja mitkä sen premissit ovat. Viestijän on saatava viestinsä sopimaan vastaanottajan premisseihin, uskomuksiin, arvomaailmaan, mikäli hän aikoo saada sen hyväksytyksi. Retoriikka yleisön tuottamisena Retoriikka voidaan nähdä myös yleisön tietynlaiseksi tuottamisena. Tämä mahdollisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat todellistuneet maailmaan hyvin monissa suhteissa. Reettorilla on näin ollen valinnanvaraa sen suhteen mihin ihmisten puoleen hän vetoaa tai missä suhteessa hän heihin vetoaa. Tämä vetoaminen aktualisoi mahdollisuuksien avaruudesta joitakin suhteutumisen tapoja, tuottaa ihmiset tietynlaisiksi. Puhuja voi siis valita yleisön identiteettien konkreetista moneudesta jonkun puolen (suhteen) johon hän vetoaa. Samaakin henkilöä voidaan puhutella isänä, miehenä, veronmaksajana, autoilijana, asiakkaana, kaupunkilaisena, suomalaisena jne. Amerikkalainen retoriikan tutkija Kenneth Burke (1897-1994) on esittänyt että identifikaatio, samastumisen tuottaminen, on retoriikassa perustavaa. Kun henkilö saadaan samastumaan tarjottuun identiteettiin (esim. mies) niin silloin hän tarkastelee maailmaa eri tavoin kuin ollessaan samastuneena suomalaisen identiteettiin.
Retoriikka on myös aspektien tai perspektiivien taidetta. Kuten muistetaan, jokainen sana on yksipuolinen ja jossakin suhteessa kohteita määrittävä. Retorinen taito olisikin tämän mukaan kykyä esittää, määritellä ja merkityksellistää maailmaa halutussa suhteessa, tietyltä puoleltaan. Sanat ja muut merkit pyrkivät aktivoimaan subjektissa jonkin suhteutumisen tavan, samalla kun muut suhteutumisen tavat deaktivoituvat. Voitaisiinkin sanoa, että retoriikka on pyrkimystä erilaisia merkki-ilmaisuja esitykseen valitsemalla aktivoida kuulijat jossakin suhteessa ja esittää asiat joltakin halutulta puoleltaan, näyttää ne halutussa valossa. Taitava viestijä pystyy retoriikallaan näyttämään asiat hyvinkin edullisessa valossa tai sitten hän voi halutessaan "mustamaalata" asian hyvinkin synkin värein. Puhuja voi yleisössä vallitsevasta uskomus- ja arvoperustasta valita erilaisia vetoamisen perusteita (esim. terveellisyyteen vs. maukkauteen vetoaminen). Esimerkiksi meijerivoin retoriikka on rakennettu useinkin maukkauden lähtökohdasta, kun sen sijaan kasvismargariinien retoriikka on voitu rakentaa terveellisyyden perustalle Lisää retoriikan tutkimuksesta osiossa Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa. Tehtäviä Jokainen sana valottaa kohdettaan eri suhteessa. Synonyymit ovat sanoja, jotka viittaavat samaan kohteeseen maailmassa, mutta ne esittävät kohteensa hyvinkin erilaisessa valossa. Yrjö Kivimiehen Synonyymisanastossa (Otava 1980) sanalle "nainen" annetaan mm. seuraavia vaihtoehtoja: vaimo, emäntä, puoliso, rouva, akka, eukko, muori, mummo, ämmä, ykslahkeinen, heikompi astia, kauniin sukupuolen edustaja, eeva, sulotar, tupakarhu, mökkihirmu jne. Selitä millaisena kukin näistä sanoista kuvaa kohteensa. Mieti minkälaisia käsitteitä lääkäreillä on käytössään kun he puhuvat ihmisruumiin osista ja toiminnoista toisilleen? Miksi puhekielen sanat kuten "maha", "pippeli" tai "ihra" eivät sovellu lääkäreiden kielenkäyttöön? Semioottisia syntagman ja paradigman käsitteitä kuvattiin tekstissä valintamyymälän esimerkin avulla. Tehtäväsi on nyt kuvitella kaksi mahdollisimman erilaista (esim. nuori-vanha, rikas-köyhä, nainen-mies) ihmistä, jotka viestivät asioita itsestään kokoamalla valintamyymälässä syntagmaa (kokoelmaa) koriinsa. Kummankin henkilön kohdalla käytä viiden eri tuoteryhmän paradigmoja valintojen kohteena (vaikkapa maidot, oluet, kahvit, lehdet, hedelmät, karamellit, makkarat tms.) Retoriikka on mm. perustelun taitoa. Tehtäväsi
on laatia kaksi retorista esitystä, joista toinen perustelee
miksi turkistarhaus on ehdottomasti lopetettava ja toinen taas pyrkii
vakuuttamaan meidät siitä, että turkistarhaus on
täysin oikeutettua toimintaa. Kirjallisuutta Airola, Anu, Heikki J. Koskinen ja Veera Mustonen, toim. (2000). Merkillinen merkitys. Helsinki: Gaudeamus. Barhes, Roland (1990). Elements of Semiology. New York: The Noonday Press. Fairclough, Norman (1997). Miten media puhuu. Tampere: Vastapaino. Fiske, John (1992) Merkkien kieli. Tampere: Vastapaino. Jokinen, Arja (1993). Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino. Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (1991). Puhetaito. Mitä mestaripuhujan tulee tietää. Helsinki: Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja D-140. Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (toim.) (1998) Argumentti ja kritiikki : lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki : Gaudeamus. Kuusamo, Altti (1990). Kuvien edessä. Esseitä kuvan semiotiikasta. Helsinki: Gaudeamus. Lotman, Juri (1989). Merkkien maailma. Kirjoitelmia semiotiikasta. Helsinki: SN-kirjat. Perelman, Chaim (1996). Retoriikan valtakunta. Tampere: Vastapaino. Palonen, Kari & Hilkka Summa, toim. (1996). Pelkkää retoriikkaa. Tampere: Vastapaino. Tarasti, Eero (1990). Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus. Veivo, Harri ja Tomi Huttunen (1999). Semiotiikka.
Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita. |
|||
