|
2 Tieto ja informaatio Tiivistelmä Tiivistelmä Tässä osiossa perehdytään informaation ja tiedon käsitteisiin sekä siihen miten informaatiota tulkitaan tietoprosesseissamme. Olisi omahyväistä aloittaa tietämisestä ja viestinnästä kertova tarina ihmisestä, sillä näiden historia alkaa paljon kauempaa, oikeastaan jo ensimmäisten elämänmuotojen syntymästä. Merkityskin on asia joka koskee kaikkia eläviä olentoja, eikä vain ihmistä. Informaation luonnonhistoriaa -osiossa kerrotaan kuinka kehityshistoriallisesti jo hyvinkin varhaiset elämänmuodot tietävät itselleen merkittäviä asioita maailmasta ja osaavat omalla tavallaan tulkita ympäristöstä saatavaa informaatiota. Informaation tulkitseminen on vanhempi ilmiö kuin viestien tai informaation tahallinen lähettäminen. Aluksi mikä tahansa toiminta voi samalla olla myös viestintää. Sittemmin erityisesti sosiaalisilla eläimillä alkaa esiintyä erikoistunutta viestinnällistä toimintaa. Kognitiivinen informaation prosessointi-kohdassa perehdytään lyhyesti kognitiotieteen ja kognitiivisen psykologian näkemykseen siitä kuinka kokemukset maailmasta säilöytyvät muistiin tietorakenteiksi, skeemoiksi. Skeemat ovat eräänlaisia teorioita maailmasta, jotka ennustavat mitä kohteelta on tyypillisesti odotettavissa. Skeemat ohjaavat tarkkaavaisuuttamme ja saavat meidät "tietämään" kohteesta sellaista mitä ei ole juuri nyt havaittavissa. Informaation käsite -osiossa selvitetään tätä käsitettä, jota on käytetty varsin sekavasti. Informaatiolla on arkielämässä tarkoitettu suunnilleen samaa kuin tiedolla, mutta insinööritieteissä informaatio on aivan eri asia kuin tieto. Teknisessä mielessä informaatio on vain jotakin muotoa tai järjestystä, jota siirretään pitkin kanavaa. Esimerkiksi ohjelmanpätkät ja silkka siansaksakin ovat teknisessä mielessä informaatiota. Sekavuusongelma voidaan ratkaista erottamalla informaatiossa eri tasoja, joista vain "ylemmän" tason informaatiota voidaan sanoa myös tiedoksi. Teknisen (syntaktisen) informaation tasolla ei ole väliä kertooko informaatio jotakin maailmasta vai ei. Sen sijaan semanttisen informaation tasolla juuri tämä maailmasta kertomisen ulottuvuus on tärkeä. Tältä tasolta alkaen voidaan puhua myös tiedosta, sillä tiedolle on ominaista, että se kertoo jotakin maailmasta. Pragmaattisen informaation tasolla tullaan kysymykseen: kertooko informaatio jotakin sellaista maailmasta, että se edesauttaisi minua pääsemään tavoitteeseeni. Sosiaalisen informaation tasolla voidaan perustella mm. tiedon vaihtoarvo eli markkina-arvo. Työmarkkinoillakin tulee vastaan se, onko henkilön tiedoille ja osaamiselle kysyntää. Tiedon käsite aihetta lähestytään antiikin Kreikasta peräisin olevan ns. klassisen tiedon määritelmän pohjalta. Tämän mukaan tieto on yhtä kuin perusteltu tosi uskomus. Tämä määritelmä tiedolle on vaativampi kuin edellä informaation yhteydessä esiin tullut. Tässähän tiedon pitää olla totta ja vielä perusteltavissakin. Realististista ajattelua kehittänyt filosofi Ilkka Niiniluoto on ottanut klassisen tiedon määritelmän lähtökohdakseen. Alalukuna on lisälukemisto Niiniluodon aiheesta pitämästä esitelmästä. Osion lopuksi esitellään kuitenkin myös pragmaattisempi ja kognitiivisempi tulkinta klassisesta tietokäsityksestä. Informaation luonnonhistoriaa Tiedon hankinta on elämän peruspiirre Tämä oppimateriaali koskee inhimillistä viestintää. Viestintä ja informaation prosessointi eivät kuitenkaan ilmaannu maailmaan vasta ihmisen myötä, vaan niillä on pitkä luonnonhistoria. Ihmisten ja eläinten viestinnässä sekä kyvyssä tuottaa ja ymmärtää merkityksiä on suuri laadullinen ero. Mutta siitä huolimatta ihmisen kyvyt eivät ilmaannu tyhjästä, vaan niillä on pohjansa eläinmaailmassa. Tarkastelu voidaan aloittaa olemassaolomme perustavimmista piirteistä, elämän peruspiirteistä. Maailmankaikkeudessa kaikki on enemmän tai vähemmän järjestynyttä. Termodynamiikan ns. toinen pääsääntö väittää, että epäjärjestyksen määrä maailmankaikkeudessa pääsääntöisesti lisääntyy eli että korkean järjestyneisyyden tilat ovat epätodennäköisiä ja niistä vaivutaan todennäköisemmille matalan järjestyneisyyden asteille. Esimerkiksi uimarannalle rakennettu hiekkalinna on varsin epätodennäköinen järjestely: yhdessä tapauksesta miljardeista hiekka asettuisi sattumalta linnan muotoon. Sitä vastoin on hyvin todennäköistä, että hiekka jakautuu sikin sokin sattumanvaraisesti pitkin maanpintaa. Ennemmin tai myöhemmin hiekkalinna on murentunut takaisin todennäköisemmälle matalan järjestyksen asteelle, eikä siitä jää jälkeäkään. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on yksi merkittävä poikkeus: elämä. Elämä on evoluution kuluessa "oppinut" pitämään yllä tiettyä järjestyneisyyttään hajottavia voimia vastaan. Tämän kykynsä ansiosta elävät olennot eivät ole vain säilyneet olemassa olevina vuosimiljoonasta toiseen, vaan ne ovat onnistuneet myös kehittymään yhä mutkikkaammiksi, siis korkeamman järjestyneisyyden omaaviksi. Tavalliselle materialle on aivan yhdentekevää (eli indifferenttiä) millainen sen järjestyneisyyden tila on: kivelle on se ja sama murskataanko se vai ei. Elävälle oliolle sen sijaan ei ole lainkaan yhdentekevää millaiseksi sen järjestyneisyys muodostuu. Elävä olio on sitoutunut pitämään kiinni tietystä omasta järjestyksestään ja vaalimaan sitä. Elävä olento astuu "tehtävänsä" vuoksi yhdentekevyyden maailmasta arvojen, arvostuksen, preferenssien, merkittävyyden maailmaan. Todellakin, jo hyvin yksinkertaiset eliöt elävät merkitsevässä maailmassa. Merkityksen ongelma ei tule maailmaan vasta ihmisen myötä. Elämän jatkuminen on etusijalle asetettu vaihtoehto ja elämän loppuminen pyritään välttämään. Tavalliselle materialle myös ympäristö on yhdentekevä, sen yksi tila ei ole sen parempi kuin toinenkaan. Mutta elämälle ympäristön tilat eivät suinkaan ole yhdentekeviä, vaan eliö arvostaa ympäristön seikkoja joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ne seikat joilla ei ole organismin perustehtävään vaikutusta, jäävät indifferenteiksi, merkityksettömiksi. Elämän perustehtävä, olemassa olevana säilyminen, edellyttää, että ympäristöstä saadaan tietoa. Jo ameeba selvittää missä päin on sille suotuisaa ympäristöä, jossa on ravintoa; samoin se "tiedostaa" vihamielisen, sille vaarallisen ympäristön. Ympäristön havainnoinnilla on välitön yhteys ameeban toimintaan: plus-merkkistä ympäristöä kohti edetään, miinus-merkkisestä pyritään vetäytymään pois. Havaitseminen on intentionaalista eli maailmaan tietyllä tavalla suuntautunutta, tarkkaavaisuus kohdistuu vain tiettyihin ympäristön puoliin kerrallaan. Yksinkertaisellakin organismilla on tavallaan aina "informaation haku" päällä: se käy läpi saatavaa informaatiota ja tunnistaa siitä hyvää tai pahaa merkitseviä asioita, suuri osa informaatiosta on yhdentekevää ja menee informaation käsittelyn järjestelmästä läpi jälkiä jättämättä. Jo tällä tasolla havaitseminen on eräänlaista tulkintaa, jossa ympäristön merkeistä ja vihjeistä "päätellään" jotakin. Hieman kehittyneemmät eliöt ovat kehittäneet kyvyn tunnistaa vihollisiaan ja lisääntymiskumppaneita kaukaakin. Tunnistamisen edellytyksenä on jonkinlainen muisti, johon on säilötty merkittävien kohteiden hahmoja: niitä koskevia tietorakenteita, skeemoja, yleispiirteisiä kaavioita. Ympäristöstä saadusta informaatiosta jokin osa vastaa rakenteeltaan tiettyä muistiin säilöttyä kaaviota, jolloin koko tietorakenne aktivoituu. Pieni ympäristöstä saatu vihje voi aktivoida koko tietorakenteen, johon sisältyy ties miten paljon aikaisempaa tietämystä tästä kohteesta. Onko kohde vaarallinen vai hyödyllinen? Mitä siltä on tyypillisesti odotettavissa? Miten tulee toimia: käydäkö kiinni, vaiko sännätä pakoon? Mitä paremmat hoksottimet eliöllä on, sitä varmemmin se säilyy hengissä ja siirtää geeninsä seuraaville sukupolville. Merkkien tulkintaa on jo ennen viestintää Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että havaitseminen on olemassa ennen viestintää (tavanomaisessa viestien lähettämisen mielessä). Ympäristön kohteista saadaan informaatiota, ne havaitaan ja tulkitaan aivan riippumatta siitä ovat nuo kohteet aikoneet lähettää viestejä vaiko eivät. Merkkien tulkinnan problematiikka on olemassa jo ennen viestin tarkoituksellisen lähettämisen problematiikkaa. Autiomaassa rehottavaa kasvillisuutta voidaan tulkita merkiksi vedestä. Eläimen tassuista jääneestä jäljestä voidaan lukea mistä eläimestä on kyse ja mihin suuntaan se on matkalla. Saaliseläimen tai lajitoverin jähmettyminen paikalleen on tulkittavissa varuillaan olon merkiksi jne. Normaali toiminta on samalla myös viestinnällistä eli kommunikatiivista toimintaa, viestin "lähettämistä". Jos yksi parven linnuista lähtee lentämään pakoon, toimii se samalla "varoitushuutona" jostakin lähestyvästä vaarasta. Asia erikseen on sitten varsinainen viestintätoiminta, jossa tarkoituksella halutaan saattaa toisten tietoon tai huomioon jotakin. Kaikilla sosiaalisilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna, tällainen viestien lähettäminen on kehittynyttä. Esimerkiksi lokit eivät näköjään millään voi olla kiljaisematta kalanperkeitä nähdessään. Signaalin kuultuaan toiset lokit rientävät paikalle ja usein vievät suupalan ensimmäiseksi ehtineen nokan edestä. Eikö olisi ollut parempi vaieta ja syödä ruoka hiljaisuudessa itse? Ilmeisesti viestinnällä on tässäkin tapauksessa lajia säilyttävä vaikutus. Monta partioivaa lokkia löytää kalaparven todennäköisesti paremmin kuin yksi, ja pitemmän päälle kukin yksilö hyötyy sosiaalisesta kutsuviestistään. Jo kasvimaailmassa esiintyy tietynlaista viestien lähettämistä. Värikkäät kukat viestittävät pölyttäville hyönteisille minne päin tulee suunnistaa. Onpa sellaisiakin kukkia, jotka haisevat mädälle raadolle ja houkuttelevat raatokärpäset luokseen pölytystoimeen. Muuan kasvi taas on evoluution kuluessa kehittänyt muodon, joka erehdyttävästi muistuttaa erään hyönteislajin naarasta: niinpä parittelunhaluisia hyönteiskoiraita piipahtaa ahertamassa kukan päällä tuon tuostakin. Tietyt lehtisammakot ovat myrkyllisiä ja tästä varoitukseksi niiden väritys on räikeä. Jotkut myrkyttömätkin sammakot säästyvät syödyksi tulemiselta räikeän värinsä vuoksi. Samoin harmiton raidallinen "kukkakärpänen" tunnistetaan väärin vaaralliseksi ampiaiseksi ja niin se säästyy. Näissä tapauksissa on kyse eräänlaisesta semioottisesta petoksesta. Organismit ovat kehittäneet merkkejä, joista ne saavat hyötyä muiden kustannuksella. Semiootikko Umberto Eco onkin sanonut, että merkkejä ovat kaikki ne asiat, joilla voi myös valehdella. Luonnosta löytyy siis runsaasti esimerkkejä viestinnästä ja merkkien tuotannosta sekä näiden tulkinnasta. Tulkitsijalla täytyy olla edellytykset tunnistaa merkki, yleensä eläimille on kehittynyt edellytyksiä tunnistaa vain itselleen merkittäviä seikkoja. Tulkitsija joutuu päättelemään ja päättämään, onko näköpiirissä oleva merkki otettava todesta vaiko ei, ja miten siihen on reagoitava. Tämä sama problematiikka on olemassa ihmisyhteiskunnissakin, joskin tietysti verrattomasti mutkikkaampana ilmiönä. Kognitiivinen informaation prosessointi Kognitiivisessa psykologiassa ja kognitiotieteessä selvitetään sitä, miten ihmiset käsittelevät informaatiota. Keskeinen käsite on skeema, jonka avulla pyritään selittämään ihmisen tietorakenteita (myös muita, samantyyppisiä käsitteitä käytetään). Skeema on eräänlainen yleistetty tietorakenne, joka kuvaa jotakin maailman kohdetta. Skeema on kokemusperäisesti mieleen syntyvä kaavio tilanteen, kohteen, tapahtuman tyypillisestä luonteesta. Skeema on myös eräänlainen teoria kohteesta. Teoria kertoo millainen kohde yleensä ja tyypillisesti on; se myös ennustaa kohteen tulevaa (odotusarvoista) käytöstä. Skeema voidaan käsittää siis myös jonkinmoiseksi oletus- tai odotusrakenteeksi, joka astuu voimaan heti kun asianomainen kohde tavataan. Meillä on esimerkiksi skeema (teoria) siitä mitä "mummot" ovat. Kun näemme puistossa kulkevan vanhuksen ja hän tunnistautuu mielessämme "mummoksi", silloin astuvat voimaan "mummouteen" kuuluvat perusoletukset: herttainen, mukava, menossa varmaan kirkkoon virsiä veisaamaan tai sitten bingoon. Teemme pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä olennosta, josta meillä ei ole oikeasti ole mitään aikaisempaa kokemusta. Meillä on skeemoja appelsiineistä, ruotsalaisista, venäläisistä, poliitikoista jne. Kun näemme jotain joka näyttää appelsiinilta, astuvat voimaan välittömästi odotukset siitä mitä kuoren alta tulee löytymään. Hämmästymme jos teoriamme ei pitäisikään paikkansa ja kuoren alta paljastuisikin omenan kiinteä malto. Skeemoissa on selvästikin kaksi tasoa, omakohtaisen kokemisen ja yhteiskunnallisen tiedon taso. Olemme esimerkiksi oppineet vitseistä ja populaariviihteestä millaisia ruotsalaiset "ovat": aina hymyileviä, ruskettuneita björnborgmaisia kavereita, jotka viihtyvät alituisissa demokraattisissa keskusteluissa; naiset ovat vaaleita seksipommeja, miehet luultavimmin homoseksuaaleja jne. Tämä on skeemojen yhteiskunnallinen, kulttuurinen tai institutionaalinen taso. Voitaisiin puhua klassikkososiologi Emile Durkheimin tapaan "kollektiivisista representaatioista" tai jälkistrukturalismin tapaan institutionalisoituneista esittämisen ja käsittämisen käytännöistä, "diskursseista". Voitaisiin puhua myös amerikkalaisen journalismin tutkimuksen klassikon, Walter Lippmannin tapaan "stereotyypeistä". Viihde ja joukkotiedotus useinkin uusintaa vallitsevia stereotyyppejä, tavallaan kierrättää niitä yhä uudelleen käyttöön. Uutistoiminnassakin on vaarana, että yksityiskohtaisen tiedon puuttuessa julkaistaan kulttuuristen "teorioiden" ja stereotyyppien mukaiset näkemykset tapahtumista. Toisaalta meillä on henkilökohtaisia skeemoja tuntemistamme ruotsalaisista ja mummoista. Ne eivät ehkä ollenkaan vastaa yleisiä institutionaalistuneita esityksiä (representaatioita) näistä kohteista. Havaitseminen on yleensä "teoreettista" eli pohjana on ennestään olemassa olevia skeemoja, tietorakenteita. Teoriamme ennustavat yleensä ottaen oikein ja ne auttavat hahmottamaan kohteen tai tilanteen nopeasti, rutiininomaisesti, vaivattomasti. Ehkä evoluution alkuhämärissä tämäntyyppinen nopea, eräänlaiseen arvaukseen perustuva informaatiokäsittely on ollut lajia säilyttävä. Ne jotka lähtivät pakoon heti sapelihammastiikerin hahmon havaittuaan ovat jatkaneet sukuaan, mutta ne olennot joiden tiedonkäsittely ei pystynyt silmänräpäyksessä tekemään johtopäätöksiä, kuolivat sukupuuttoon. Ekonomisuutensa takia skeemat ovat ihmisille suuri helpotus informaatiotulvan keskellä: kun sovelletaan rutiininomaista tulkintaa ja menettelyä, niin aikaa ja vaivaa säästyy. Sama vaivan säästö koskee myös toimittajia ammatissaan. On silti huomattava, että teorioita tai hypoteesejakin on monenlaisia. Jotkut teoriat perustuvat huolelliseen ja monipuoliseen perehtymiseen, toiset taas muodostetaan yhden satunnaisen tapaamisen perusteella. Selvää on, että huolellinen perehtyminen aiheeseen tuottaa parempaa tietoa kuin ylimalkainen yleistäminen olemattoman vähäisestä aineistosta. Skeema toimii havaitsemisessa seuraavaan tapaan. Ensin kohteesta saadaan aistimien kautta jokin vihje, ärsyke. Se aktivoi tietyn skeeman, ainakin jonkin joka jotenkin muistuttaa tätä ärsykettä. Tavallaan kohteesta hahmottuva tunnusomainen piirre "loksahtaa" oikealle paikalleen muistissamme kuin palapelin palanen ja koko palapeliin sisältyvä tietämys astuu voimaan. Nyt kohteeseen ryhdytään suuntautumaan skeeman läpi, kohteesta "tiedetään" paljon enemmän kuin siitä on empiirisesti juuri nyt havaittavissa. Skeema ohjaa tarkkaavaisuuttamme, kuten hypoteesi jonka vahvistukseksi etsitään todisteita, evidenssiä. Se mitä skeema ei oleta, jää usein huomiotta. Jos esimerkiksi tietystä poliitikosta on muodostunut käsitys että hän on "omaa etuaan ajava peluri" etsitään tämän poliitikon kohdalla aina vastaisuudessakin ensiksi merkkejä oman edun ajamisesta: "mikähän peli sillä nyt on meneillään?" Jos toimittajatkin toimivat näin, on poliitikko tuomittu kielteiseen julkisuuteen, josta on vaikea päästä irti. Skeemat toimivat myös sosiaalisen sukupuolen (gender) kysymyksissä. Niin pian kuin joku tunnistetaan naiseksi tai mieheksi, astuvat voimaan tähän sukupuoleen liitetyt odotukset. Millaista käytöstä voidaan odottaa tyypillisesti naiselta tai mieheltä? Naisten sopii itkeä, mutta mies ei pillitä vaikka mikä olisi. Tässä tullaan siihen, että skeemat odotusrakenteina ovat myös normatiivisia asioita, jotka sanelevat miten asioiden pitäisi olla. Vanha filosofinen erottelu erottaa asiat niin kuin ne ovat (engl. is, saks. Sein) ja niin kuin niiden pitäisi olla (ought, Sollen). Odotusrakenteilla on pakottavaa voimaa, niiden kohteet useinkin pyrkivät täyttämään itseensä kohdistuneet odotukset. Ne, jotka eivät ole "käsitteensä" mukaisia, käsitetään kummallisiksi, poikkeaviksi. Ehkä mainosten hoikat ja seksikkäät mallit toimivat normatiivisestikin: Ole tällainen! Et ole kelvollinen jos et ole tällainen! Hoikkuusihanteilla voi olla oma vaikutuksensa syömähäiriöiden synnyssä; mainokset ehkä muuttavat pitkällä aikavälillä kulttuurisia arvostuksia, kunnollisuuden ja normaaliuden määritelmää. 1960-luvun langanlaihan Twiggy-mallin suosioon tulon jälkeen miljoonat länsimaiset naiset havaitsivat yhtäkkiä olevansa liikalihavia, vaikka he siihen saakka olivat pitäneet itseään normaaleina. Informaation käsite Informaatio ja tieto ovat arkipuheessa melkein sama asia. Sellainen ero sanoilla on, että yleensä informaatio on viestittyä tietoa, mutta tieto ei edellytä viestimistä: henkilöllä on tai ei ole hallussaan tietoa asiasta. Esimerkiksi opastuspisteet on kansainvälisesti ilmaistu sanalla "information". Opastuksesta voi kysyä vaikka, että missä on luentosali A1 ja opastaja neuvoo tien puhumalla tai näyttämällä. Opastusteksti voi olla myös kirjoitettuna käytävän varrella. Opaskyltissä tieto tai tietämys on ulkoistettu esineelliseen muotoon. Tyypillinen esimerkki tietoa sisältävästä kulttuurituotteesta (artefaktista) on tietosanakirja tai sanomalehti. Tieteellisemmässä katsannossa informaatio ja tieto eivät ole sama asia, vaan informaatio on laajempi käsite kuin tieto: vain tietynlaista informaatio on syytä kutsua tiedoksi, nimittäin sellaista semanttista ja pragmaattista informaatiota, joka kertoo jotain maailmasta. Tieto voidaan määritellä vielä tätäkin tiukemmin, kuten tuonnempana ilmenee. Kaikki yhteiskunnat ovat eräässä mielessä ”tietoyhteiskuntia”. Jokaisessa yhteiskunnassa on tarvittu tietämystä, jotta eläminen voisi onnistua. Metsästäjä-keräilijöiden oli osattava löytää tiensä riistapaikoille, osattava tulkita jälkiä, osattava rakentaa pyydyksiä jne. Tietämyksen hankinta tapahtui omakohtaisen kokemuksen kautta, mutta myös viestittynä yksilöltä yksilölle ja sukupolvelta toiselle. Tieto leviää yli paikan ja ajan; tässä auttaa kieli ja erityisesti kirjoitettu kieli, joka säilöö tiedon jopa vuosituhansiksi. Kirjoitus on eräänlainen ulkoinen muisti, joka on luotettavampi kuin yksilöiden keskushermoston muodostama muisti. Termi "informaatio" syntyi keskiajalla, kun antiikin filosofi Aristoteleen (384–322 eKr.) kreikankieliselle sanalle ”morphe” (muoto, hahmo) piti keksiä latinankielinen vastine. Aristoteleen mukaan havainnossa siirtyy vain muoto, ei aines (hyle). Alun perin informaatio tarkoitti muotoon panemista (in+formare). Näin informaatio voitaisiin siis ymmärtää muodoksi tai järjestykseksi, joka on myös siirrettävissä yhtäältä toisaalle. Eräs tutkija vertaa informaation käsitettä energian käsitteeseen: järjestelmä sisältää energiaa jos sillä on potentiaalia tehdä työtä. Vastaavasti: ”Järjestelmä sisältää informaatiota mikäli se saa järjestelmän itsensä tai jonkin toisen järjestelmän tulemaan järjestyneeksi" (become organized - Tom Stonier). Informaatiota ei tämän mukaan voi palauttaa energiaan tai materiaan, vaan se on aivan oma perustekijänsä maailmankaikkeudessa. Hollantilainen Doede Nauta ja hänen työtään jatkanut FRISCO -tutkimusryhmä on jäsentänyt informaation eri tasoiksi, alkaen fyysisen maailman tasolta ja päätyen sosiaalisen maailman tasolle. Kunkin ylemmän tason edellytyksenä ovat alemmat tasot, mutta ylempi taso ei ole palautettavissa alemman tason ilmiöksi. Siis esimerkiksi ihmisyhteiskuntaa informaatiojärjestelmänä ei voida selittää tyydyttävästi esimerkiksi fyysisen maailman tason kuvauksella. Informaation portaat (lue alhaalta ylöspäin):
Aikaisemmin esiin tullut Shannonin ja Weaverin kommunikaatioteoria tunnetaan myös "matemaattisena informaatioteoriana". Tämä on oikeastaan tekninen signaalien siirron tilastollinen teoria, joka sijoitetaan usein syntaktiikan tasolle tai empiriikan tasolle. Missään tapauksessa tämä teoria ei vielä nouse merkityksen ja semantiikan tasolle. Muistamme miten Shannon toteaa itsekin, että viestinnän semanttiset, maailmasta kertovat puolet ovat epäolennaisia insinööriongelman kannalta. Tämä tarkoittaa sitä, että matemaattisen informaatioteorian kannalta on aivan samantekevää siirretäänkö järjetöntä siansaksaa, pornokuvia, ohjelmanpätkiä, numeroita vaiko maailman tuholta pelastumista sisältävää informaatiota. Pääasia on että lähtöpäässä asetettu järjestys välittyy täsmällisesti samanlaisena vastaanottajapäähän. Nykyään puhutaan paljon "tietoyhteiskunnasta", vaikka tosiasiassa viitataan juuri matemaattisen informaatioteorian tasolla suoritettaviin teknisiin siirto-operaatioihin. Tällä tasolla ei ole vielä oikeutettua puhua "tiedosta", joka on semanttisen tason ilmiö. Kyse on kuin hi-fi luokan äänentoiston yhteiskunnasta, jossa siis on erinomaiset tekniset valmiudet siirtää mitä tahansa digitoitua informaatiota. Hi-fi luokan stereot eivät kuitenkaan mitenkään takaa korkealuokkaista sisältöä: sitä, että kuunneltaisiin hyvää musiikkia, että kuunneltaisiin viisaita puheita jne. Myöskään ns. tietoyhteiskunta ei takaa, että todellista tietoa välitettäisiin. Parempi olisikin käyttää termiä informaatioyhteiskunta, muistaen sanan informaatio olevan tässä varsin suppeassa merkityksessä. (Roszak 1992) Semanttinen informaatio Tällä tasolla tarkastellaan informaation kantama merkitystä eli sitä miten se viittaa maailman asiantiloihin. Mm. Carnap ja Bar-Hillel (1952) ovat tämän tason teorian kehittelijöitä. Semanttisen informaatioteorian mukaan lause on sitä informatiivisempi, mitä enemmän se sulkee pois ilmaisukielessä mahdollisia asiantiloja. Tässä sovelletaan siis filosofi Spinozan ajatusta, että kaikki määritteleminen on negaatioita, poissulkemista (Omnis determinatio est negatio). Jos lause ei sulje mitään mahdollisuutta pois, silloin emme ole tulleet siitä hullua hurskaammaksi. Lause "Hän on nainen tai mies" ei sulje pois kumpaakaan mahdollisuutta, joten sen informatiivisuus on tässä suhteessa nolla (itse asiassa lauseessa on presuppositiona eli edellyttämyksenä, että kyse on ihmisestä). Mutta jos lause sulkee joitakin mahdollisuuksia pois, niin silloin todennäköisyys oikeaan osumiseen kasvaa ja epävarmuus asiasta vähenee. Tällä tasolla ei oikeastaan vielä olla kiinnostuneita siitä onko maailmaa kuvaava semanttinen informaatio totta vaiko ei; kiinnostuksen kohteena pikemmin kuvauskielen erottelukyky. Kuinka yksilöidysti kieli pystyy kuvaamaan maailmaa. Seuraavista lauseista jälkimmäinen on semanttisesti informatiivisempi ja tarkempi kuvaus, koska se sulkee enemmän pois mahdollisia asiantiloja. Vihollinen hyökkäsi aamun koitteessa. Vihollinen hyökkäsi klo 5.32 pataljoonan voimalla rintamalohkolla 5e. Pragmaattinen informaatio Tällä tasolla informaatiota tarkastellaan tavoitteellisen toiminnan kannalta. Doede Nauta toteaa, että pragmaattinen informaatio lisää jonkin tavoitetilan (purposeful state) saavuttamisen todennäköisyyttä. Edellisen luvun esimerkissä vaihtoehto 2 mahdollistaa paljon tarkemman vastatoimien suunnittelun kuin summittainen lause yksi. Miten mahtava toiminnallinen etu olisikaan jos tiedettäisiin etukäteen kellonlyömä ja tarkka paikka sekä vihollisosaston vahvuus. Silloin voisi keskittää joukkoja muilta alueelta torjumaan aiottua hyökkäystä. Vasta tällä pragmaattisen informaation tasolla voidaan aidosti puhua tiedosta arkipäivän "opastamisen" mielessä. Esimerkkejä: Oikean oven löytämisen esimerkki. On 1000 nimetöntä ovea, joiden takaa löydettävä hra X. Ilman pragmaattista informaatiota tai tietoa on kokeiltava kaikki vaihtoehdot. Mahdollisuuksia poissulkeva informaatio helpottaa työtä: joku kertoo että oikea ovi on 657. ovi idästä päin laskien. Näin 999 väärää mahdollisuutta suljetaan pois. 999 turhaa oven avausta vältetään. Tällainen tieto lisää toimijan tehokkuutta siis ehkäpä tuhatkertaisesti. Kassakaapin numerolukon esimerkki. Jos kassakaapissa on miljoonia erilaisia numeroyhdistelmiä, niin oven avaaminen kokeilemalla voisi viedä vuosia. Tieto oikeasta yhdistelmästä helpottaa ja nopeuttaa työtä suunnattomasti. Aikaa, työtä, energiaa, rahaa säästyy. Tästä syystä tieto on taloudellisestikin arvokas voimavara. Nykyajan yhteiskunnassa tarvitaan monenlaisia erikoistuneita osaajia, joilla on hallussaan pragmaattista informaatiota siitä kuinka välttää väärät valinnat. Erikoistietämys auttaa saavuttamaan lopputuotteessa ilmenevän tavoitetilan eli kyse on pragmaattisesti arvokkaasta informaatiosta. Tämä tietämys on voitu saavuttaa yhtiön oman tutkimus- ja tuotekehitystyön tuloksena ja sen tuottaminen on kuluttanut voimavaroja. Teollisuusvakoilu on tietovarkaus, koska vakoilija säästyy omilta kehittelykustannuksilta ja pääsee nauttimaan toisen työn hedelmistä ilman omia kehityskustannuksia. Toisaalta on kuitenkin niin, että ihmislajin voima on sosiaalisuudessa, siis kommunikaatiossa, jossa tietoja ja kokemuksia vaihdetaan toisten kesken. Usea silmäpari näkee paremmin kuin yksi silmäpari. Monet aivot löytävät useampia näkökulmia kuin yhdet aivot. Joku muu on varmasti kohdannut saman ongelman kuin sinä nyt: kysymällä ratkaiset ongelmasi ehkä nopeasti. Internet mahdollistaa miljoonien ihmisten tietojen vaihdon, joten näin muodostuu eräänlainen kollektiivinen superäly. Tietojen salaaminen ja rajoittaminen ("omistaminen") sen sijaan voi johtaa hitaampaan kehitykseen, kuin mitä avoin tietojen vaihto saisi aikaan. Ainakin yhteiskunnan varoilla tehdyn tieteellisen perustutkimuksen kuuluisi olla vapaasti kaikkien saatavilla ja keskusteltavana. Informaation sosiaalinen taso Pragmaattisen informaation tasolla saatiin selitettyä informaation (nyt voidaan puhua myös tiedosta) käyttöarvo eli se mitä käytännöllistä hyötyä tiedosta on. Sosiaalisella tasolla voidaan puolestaan selittää tiedon vaihtoarvo tai markkina-arvo. Esimerkiksi hengitysilmalla on erittäin suuri käyttöarvo meille, mutta tuskinpa suostuisimme normaalioloissa maksamaan ilmasta mitään jollekin toiselle. Koska ilmaa on ilmaiseksikin saatavilla, niin miksi luovuttaisimme vaihdossa jotain arvokasta ja niukkaa vastineeksi siitä? Normaalisti ilmalla ei ole vaihtoarvoa, mutta jos siitä tulee niukka luonnonvara, niin silloin se saa vaihtoarvon, ehkä korkeankin. Jos kaikilla on tieto vapaasti saatavilla, niin silloin sillä ei luultavasti ole vaihtoarvoa. Jos kaikki osaavat lukea, niin silloin tätä osaamista ei varmaankaan osteta palveluna lukutaitoisilta. Kuitenkin nykyisessä työnjaollisesti erikoistuneessa yhteiskunnassa useimmat osaavat jonkin erikoistaidon ja hallitsee erikoistietämyksen, jota hän myy toisille palveluna työmarkkinoilla. Palvelu vaihdetaan rahaan, joka on yleinen vaihdon väline. Mutta pohjimmiltaan ihmiset vaihtavat palveluksia keskenään: korjaa sinä minun jääkaappini, niin minä muuraan vastineeksi sinulle takan. Mutta entäpä jos tuo toinen ei olekaan takan tarpeessa? Entäpä jos minun osaamiseni onkin viestinnän kysymysten hallintaa: mistä löytyy sellainen jääkaapin korjaaja joka suostuu ottamaan vastineeksi luennon informaation käsitteestä? Raha helpottaa vaihtoa: maksan sillä rahalla, jonka olen saanut palveluksistani jossain muualla. Riittää että yhteiskunnasta tai koko maailmasta löytyy kysyntää asiantuntijan erikoistaidoilleni. Yleensä on niin, että mitä erikoistuneempi asiantuntija on, sitä laajemmilta markkinoilta hänen on etsittävä vaihtohalukkaita. Ydinfyysikolle ei löydy käyttöä kyläyhteisössä, mutta valtakunnan mitassa kyllä. Tiedon pragmaattinen arvo oli siinä, että se auttoi yksilöä saavuttamaan tavoitetiloja, päämääriä. Nyt sosiaalisessa vaihdossa maksamme siitä, että joku toinen auttaa meitä saavuttamaan kulloisiakin tavoitteita, esimerkiksi saamaan television jälleen toimintakuntoiseksi. Informaation sosiaaliselle tasolle sijoittuu myös koko tiedon sosiologian laaja kenttä. Kenen tarpeita ja intressejä palvelemaan tieto on tuotettu? Tämä esimerkiksi on tärkeä tiedonsosiologinen kysymys. Kuten muistamme, kaikki esitykset (representaatiot) on laadittu jostakin perspektiivistä, tietynlaiseen maailman kohtaamisen tapaan liittyen. Näin myös tieto on perspektiivistä ja on aina paikallaan kysyä mitä intressiä palvelemaan se on tuotettu. Esimerkiksi ministeriöiden tuottama tieto on tuotettu hallinnon tarpeisiin. Sitä paitsi eri ministeriöt tuottavat tietoaan aivan eri näkökulmista ja saavat aikaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä yhteiskunnallisesta tilanteesta ja toimenpiteiden tarpeesta. Esimerkiksi sisäasiainministeriö tilaisi rikollisuudesta lain ja järjestyksen ylläpitämisen kannalta relevanttia tietoa. Sosiaali- ja terveysministeriö taas tuottaisi tietoa, jossa rikollisuus liittyy huono-osaisuuteen, yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon, köyhyyteen, alkoholismin ja huumeriippuvuuden kaltaisiin sairauksiin. Mediajulkisuudessa nämä erilaiset, eri perspektiivistä tuotetut näkemykset kilpailevat ihmisten huomiosta. Ne pyrkivät vakuuttamaan katsojan tai lukijan oman katsantokantansa tärkeydestä. Kenen ja minkälainen todellisuuden määritelmä tulee yleisesti hyväksytyksi? Voittaako jokin näkökulma ja saavuttaa hegemonisen, hallitsevan aseman yhteiskunnassa? Vai säilyykö eri näkökantojen kilpailu ja valtakamppailu julkisuudessa? Tiedon käsite Lisälukemisto:
professori Ilkka Niiniluodon esitelmä tiedosta ja tietoteoriasta.
Suomen kielen tietää verbi on merkinnyt alun perin tien tuntemista. Siis kyse on käytännöllisestä tietämyksestä ja osaamisesta (know-how). Englannin kielen knowledge on etymologisesti yhteydessä antiikin kreikankielen verbiin gignoskein, joka latinan kielessä sai muodon gnoscere ja cognoscere (kognitio). Tietäminen on sitä, että ollaan tultu tutuiksi tai opittu jokin asia omakohtaisen kokemuksen kautta tai viestinnän välityksellä jotakin maailman ominaispiirteistä. Tämä tietämys on tallentunut muistiin ja on käytettävissä vastaisuudessa. Ns. tiedon ”klassinen” määritelmä, tulee esiin filosofi Platonin (428–347 eKr.) Theaitetos -dialogissa, vaikkakaan tämä määritelmä ei ole Platonin itsensä kanta. Kreikaksi klassinen tiedon määritelmä kuuluu jokseenkin näin: Alethes doksa meta logu Filosofi Ilkka Niiniluodolla tiedon klassinen määritelmä kuuluu näin: Tieto on: Tämä määritelmä tiedolle on vaativampi kuin edellä pragmaattisen informaation yhteydessä esitetty käsitys; tässä esitykseltä vaaditaan totuutta eli vastaavuutta todellisuuden kanssa. Lisäksi vaaditaan perusteluja miksi tiettyyn käsitykseen on johduttu; joskushan voidaan puhtaasti arvaamalla osua oikeaan. Tällainen osuvakaan arvaus ei olisi tämän mukaan tietoa, koska "onnenkantamoinen" ei luultavasti toistu enää seuraavalla kerralla. Tässä tullaan siihen jo Sokrateen esittämään ajatukseen, että todellinen tieto kohdistuu maailman yleisiin lajipiirteisiin, siihen mikä on maailmassa vakioista, invarianttia. Todellinen tieto koskee luonnonlakeja ja on teoreettista: sen avulla voidaan osua oikeaan vastakin. Niiniluoto vaihtaa klassisessa määritelmässä "uskomuksen" tilalle "semanttisen informaation", joka siis kuvaa enemmän tai vähemmän tarkasti maailmassa vallitsevia asiantiloja. Tämän jälkeen tiedon määritelmä näyttää seuraavalta: Tieto on Tietoa olisi siis tämän mukaan esimerkiksi kielen lauseissa esitetyt maailmaa koskevat väittämät (maa on pyöreä), joka pystytään perustelemaan vaikkapa kenen tahansa toistettavissa olevien tutkimusten nojalla ja joka nojaa parhaisiin käytettävissä oleviin luonnontieteellisiin teorioihin. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin Niiniluodon mukaan se, että väittämä on totta eli vastaa todellisuudessa vallitsevaa asiantilaa. Syventävä osuus: professori Ilkka Niiniluodon esitelmä tiedosta ja tietoteoriasta. Teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto puhui Tampereen yliopistossa tiedotusopin peruskurssilla tiedosta, informaatiosta ja tietoyhteiskunnasta. Siirry tästä Niiniluodon verkkoluentoon.
Klassiseen tiedon määritelmään voidaan kohdistaa kysymyksiä: Hyvinperusteltu – mitä siis on perusteleminen? Tosi – mitä totuusteoriaa siis sovelletaan? Uskomus – Platonilla sana doksa ei tarkoittanut uskomusta, vaan lähinnä mielipidettä, mikä on hänen mukaansa tyystin eri asia kuin tieto (josta hän käytti sanaa episteme). Näin Platon itse ei kannattanut teoksessaan esiin tullutta määritelmää. Väitelauseiden sisältämä semanttinen
informaatio – eikö tietoa siis voi olla muualla kuin
väitelauseissa? Eivätkö eläimet siis tiedä
mitään, koska ne eivät osaa kieliä ja muodosta
väittämiä? Klassinen tiedon määritelmä voidaan tulkita myös eri tavoin kuin Niiniluoto on sitä tulkinnut. Vaihtoehtoinen näkemys kuuluu seuraavasti. Lähtökohtana on sana ”doksa”, joka tarkoittaisi jotain sellaista kuin filosofi David Humen (1711-1776) ”belief” eli uskomus: aikaisempien kokemusten pohjalta uskotaan kohteen käyttäytyvän tulevaisuudessa samoin. Hume ottaa esimerkiksi puupalan heittämisen tuleen: kun puu on ennenkin syttynyt palamaan uskomme sen syttyvän nytkin. Ja kun talvella näemme jotakin valkeaa maassa, uskomme että se on lunta ja tuntuu kosketettaessa kylmältä. Valkea aine voi kuitenkin olla vaikkapa solumuovia, joka vain näyttää lumelta, mutta jolla ei ole muita lumen ominaisuuksia. Itse asiassa uskomus on eräänlainen hypoteesi tai teoria joka ennustaa, ennakoi tulevaa kuten edellä informaation prosessoinnin yhteydessä on esitetty. Uskomukset syntyvät kun kohdataan maailmaa tai esityksiä siitä. Näin uskomuksia syntyy omakohtaisesta kokemuksesta, mutta yhtä hyvin myös esimerkiksi elokuvien katselusta. Uskomukset eivät ilmennä maailmaa kaikissa suhteissaan, vaan ne ilmentävät sitä millaisena maailma näyttäytyy tietynlaisen kohtaamissuhteen ja tulkintatavan puitteissa. Tieto on siis relationaalista tai perspektiivistä, kuten edellä luennossa 1.5. on esitetty relationaalisen lähtökohdan yhteydessä. Tieto on syntynyt vastauksena tietynlaisiin kysymyksiin. Toisia asioita kysyttäessä saataisiin toisenlaisia vastauksia ja toisenlaista tietoa. Uskomukset tai tieto, tietämys eivät mitenkään välttämättä esiinny kielellisten väitelauseiden muodossa. Useinkin kokemusperäinen tietämys on ns. hiljaista tietoa (tacit knowledge) joka voi tehdä toimijasta taitavan, mutta jota on ehkä hyvinkin vaikea välittää toisille viestimällä. Nonaka ja Takeuchi (1995) ovatkin kehittäneet näkemystä siitä kuinka yrityksissä ja organisaatioissa tämä hiljainen tieto muutetaan eksplisiittiseksi tiedoksi, niin että muutkin voivat oppia siitä. Sana ”alethes” olisi filosofi Martin Heideggerin tulkinnan mukaan todellisuuden laidan ”paljastumista”. Voidaan ajatella, että uskomuksemme tai teoriamme, hypoteesimme maailmasta paljastuu joko oikeaan osuvaksi tai sitten vääräksi käytännön toiminnassa, elämässä. Tässä sovelletaan siis pragmaattista totuusteoriaa, siinä missä Niiniluoto käyttää totuuden korrespondenssiteoriaa. Edellisessä lumi-esimerkissä uskomuksemme tai "teoriamme" siitä, että valkoinen aine maassa olisi lunta, osoittautuu koeteltaessa virheelliseksi. Teoriamme ennusti väärin tässä erikoistapauksessa, vaikka yleensä ottaen se olisikin oikein ennustava. Ilmaisu ”meta logu” olisi tämän tulkinnan mukaan perusteiden esittämistä uskomukselle, etenkin jos toinen henkilö ei usko meidän hypoteesiamme kohteesta. Perusteleminen on todisteiden esittämistä, joiden nojalla esitetty hypoteesi tulee uskottavaksi ja vakuutumme sen oikeellisuudesta. Käytännöllinen kokeilu tai omin silmin näkeminen on eräs tapa vakuuttua siitä, että asianlaita todella on niin kuin "teoria" esittää. Soveltakaamme nyt tätä tulkintaa tiedon klassisesta määritelmässä yksinkertaisessa esimerkissä, joka koskee "koira" -nimistä olentoa. Näen nurmikolla juoksemassa olennon jonka tunnistan ”koiraksi” ja samalla oletan tai ”tiedän” (luulen tietäväni) että lähemmässä tarkastelussa sen suusta löytyy hampaat, että se noutaa keppiä mielellään, että se haukkuu, että se pitää makkarasta jne. Toisin sanoen: mielessäni astuu voimaan teoria (doksa) koirasta, jonka avulla voin järkevästi ohjata tulevaa käyttäytymistäni. Tämä teoria on peräisin aikaisemmasta kokemuksestani, kohtaamisistani koirien kanssa, mutta myös toisten ihmisten viestimistä käsityksistä. Tämän "teorian" ei tarvitse olla kielellisten väittämien muodossa, vaan se on luonteeltaan rakenteellista: tietäjä kantaa sitä mukaan rakenteessaan esim. hermostonsa muistijälkinä. Periaatteessa maailman olioita koskevat teoriat voivat olla myös geneettisesti koodattuja, ne ovat peräisin paremminkin lajin "kokemuksesta" kuin yksilön kokemuksesta. Esimerkiksi hyönteisillä on synnynnäinen ohjelmisto, jonka perusteella ne "tietävät" mistä etsiä ravintoa. Kun sitten menen lähemmäksi, tutkin ja teen kokeita niin selviää oliko teoriani oikein ennustava eli tosi (alethes). Ilmenee, että kohde on juuri sellainen kuin koira -teoriani edellyttääkin. Tästä tietämyksestäni on käytännöllistä hyötyä: kun tiedän tämän koiran muiden tyyppinsä edustajien tapaan pitävän makkarasta, niin voin lahjoa sen ystävällismieliseksi itseäni kohtaan ja päästä ehjin nahoin ovelle saakka. Jos joku toinen henkilö ei usko olentoa koiraksi esitän perustelut, selityksen (logu): ensinnäkin se näyttää koiralta, toiseksi se kuulostaa koiralta, kolmanneksi se käyttäytyy juuri niin kuin koirat yleensä käyttäytyvät;: siispä olennon täytyy olla koira ainakin niiden testien mukaan joita tässä voidaan tehdä. Esitä sinä nyt sitten vuorostasi ne todisteet joiden nojalla väität olentoa joksikin muuksi kuin koiraksi. Tähän tapaan keskustellen ja väitellen tiedekin kehittyy. Tehtäviä Tekstissä on esitetty luonnosta tapauksia, joissa jokin eläin näyttää vaaralliselta muttei oikeasti olekaan, se siis huijaa. Keksi esimerkkejä tällaisesta huijaamisesta ihmisten maailmassa? Miten huijauksen voi paljastaa? Skeemat eli aikaisemmasta kokemuksesta syntyneet tietorakenteet asettuvat pohjaksi aina kun kohtaamme uudelleen saman tai samanlaisen kohteen. Se mitä tiedämme kohteesta vanhastaan ohjaa tarkkaavaisuuttamme myös nyt ja tulevaisuudessa. Mieti mitä haittaa tästä on esimerkiksi toimittajan työssä? Johtaako piintynyt skeema käsittelemään vaikkapa julkisuuden henkilöä aina samalla tavalla. Kerro jokin tapaus henkilöstä tai muusta kohteesta, jolle on käynyt näin. Millä tavoin teollisuusvakoilu hyödyttää vakoilevaa tahoa? Selitä teoreettiset perusteet, miksi vakoilija voi hyötyä. Luettele perusteluja miksi kuitenkin esim. ongelmatilanteessa kannattaa viestiä muiden kanssa? Miten tietoyhteiskunta ja informaatioyhteiskunta eroavat toisistaan, jos ensin mainitussa on perustana vaikkapa Niiniluodon näkemys klassisesta tiedon käsitteestä ja jälkimmäisessä informaatiosta puhutaan puhelininsinöörien tarkoittamassa mielessä? Tieto on tuotettu aina joitakin tarpeita ja intressejä palvelemaan. Otetaanpa esimerkiksi huumeet ja niiden käyttö. Mieti mihin eri asioihin kiinnittää huomionsa poliisihallinnon (tai sisäministeriön) ja sosiaali- ja terveysministeriön tieto huumeista. Kirjallisuutta: Bar-Hillel, Yehoshua (1973) Language and Information. Selected essays on Their Theory and Application. Reading, Massachusetts: Addison Wesley. FRISCO -report (1996) A Framework of Information System Concepts. The IFIP 8.1. Task Group FRSCO. Hautamäki, Antti (1988, toim) Kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. Karvonen, Erkki (1997) Kohti relationaalista tietokäsitystä. Teoksessa Stachon, Kari (ed.) Näkökulmia tietoyhteiskuntaan. Helsinki: Gaudeamus. Karvonen, Erkki (1999). Miksi tieto on arvokas voimavara? Teoksessa Eero Pantzar (toim.): Tiedosta ja tiedon tutkimuksesta. Suomen Akatemian Tiedon tutkimusohjelman raportteja 2/1999. Tampereen yliopisto, Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus. Tampereen yliopisto: Tampere. Karvonen, Erkki (2000) Elämmekö tieto- vai informaatioyhteiskunnassa? Teoksessa Vuorensyrjä, Matti ja Reijo Savolainen (toim.): Tieto ja tietoyhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus. Koivunen, Hannele (1997) Hiljainen tieto. Helsinki : Otava. Machlup, Fritz (1983) Semantic Quirks in Studies of Information. In The Study of Information. Interdisciplinary Messages. Ed. by F. Machlup and U. Mansfield. New York etc.: John Wiley & Sons. Nauta, Doede (1972) The Meaning of Information. The Hague and Paris: Mouton. Niiniluoto, Ilkka (1989) Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtion painatuskeskus Nonaka, Ikujiro & Hirotaka Takeuchi (1995) The knowledge-creating company : how Japanese companies create the dynamics of innovation. New York : Oxford University Press. Shannon, Claude & Warren Weaver (1949/1963) The Mathematical Theory of Communication. Urbana: The University of Illinois Press. Stonier, Tom (1992) Beyond Information. The Natural History of Intelligence. London: Springer. Wicken, Jeremy (1988) Thermodynamics, Evolution, and Emergence. Ingredients for a New Synthesis. In Entropy, Information, and Evolution. New Perspectives on Physical and Biological Evolution. Cambridge, Mass.: MIT Press. Vehkavaara, Tommi (1998) Tietoa ilman uskomuksia. Königsberg 1(3). Verkossa Vehkavaara, Tommi (1998) Sopeutuminen tietoprosessina. Ajatus. Verkossa. |
|||
