|
5 Viestinnän historiaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Johdanto Tähän laajaan kokonaisuuteen on koottu viestinnän historiaa. Kuten historiakirjoituksessa yleensäkin, aloitetaan kertomus vanhimmista viestinnän muodoista ja edetään kohti tuoreimpia. Opiskeluohjeeksi sanottakoon, että tämän jakson yksityiskohdat ja vuosiluvut eivät ole tarkoitettu ulkoa päntättäviksi. Lue tämä mieluummin inhimillisesti kiinnostavana kertomuksena, josta muodostat kokonaiskuvaa. Tekstiä on paljon, joten sitä ei kannata yrittää lukea kerralla, vaan lueskella parissa-kolmessa osassa. Jotkut jaksot on osoitettu lisälukemistoksi, joita voit lukea kiinnostuksesi mukaan tai opettajan ohjeiden mukaan. Lue ensin tämä johdanto ja tiivistelmät yleiskäsityksen saamiseksi ja siirry sitten tutkimaan lähemmin aiheita. Kulttuurit voidaan jakaa hallitsevan viestintävälineen mukaisesti jakaa eri vaiheisiin (Ong 1988). Ong aloittaa puheen kulttuurista, mutta tässä aloitetaan vieläkin kauempaa historiasta, eleiden ja ilmeiden nonverbaalisesta kulttuurista. Näin voidaan muodostaa seuraavat kulttuurien vaiheet: Nonverbaalisen viestinnän kulttuuri (esiintyy jo eläinkunnassa ja ihmisen esimuodoilla)
On syytä huomata, että uuden viestinnän kulttuurin ilmaantuessa eivät varhemmat viestinnän muodot häviä, vaan jatkavat olemassaoloaan muuttuneessa muodossa. Esimerkiksi eleet ja ilmeet ovat hyvin tärkeä viestinnän muoto vielä digitaalisella aikakaudellakin. Nämä kulttuurien vaiheet on yllä määritelty viestintävälineiden "vallankumousten" perusteella. Tällainen käsitys kuitenkin abstrahoi liiaksi inhimillisten kulttuurien ja yhteiskuntien kehitystä. Viestintä on syytä nähdä elimellisenä osana muuta yhteiskunnallista kehitystä, jossa vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi kulloinkin harjoitetut elinkeinot ja tuotantotavat. Kun jälkimmäisten kehitysvaiheet suhteutetaan viestinnän kehitysvaiheisiin, saadaan seuraava taulukko (Nordenstreng ja Starck 2002):
-------------------------------------------------------------------------------- Tiivistelmä Nonverbaalinen kultuuri -osiossa esitetään kuinka sanaton viestintä on ikivanhaa, mutta silti edelleenkin hyvin keskeisessä osassa esimerkiksi tunteista viestittäessä. Sanatonta viestintää käytetään koko ajan sanallisen (verbaalisen) viestinnän ohella ja siihen liittyen. Kasvokkaisessa viestinnässä on vaikeaa ellei mahdotonta olla viestimättä asioita sanattomasti. Sanattomat viestit ovat usein vain osittain tiedostettuja. Puheen kulttuuri -osiossa perehdytään puhumisen syntyhistoriaan. Puhekieli on suuri keksintö ihmisen kehityshistoriassa, yksi keskeinen tekijä joka teki ihmislajista niin ylivertaisen. Kieli tekee mahdolliseksi tehokkaan tietämyksen siirron yksilöltä toiselle, ryhmältä toiselle, sukupolvelta toiselle. Näin eri tahoilla tehdyt oivallukset on mahdollista jakaa kaikkien käyttöön. Kieli tekee mahdolliseksi tietojen ja kokemusten yliyksilöllisen kasautumisen. Puhekieli on myös yhteistyön väline, sen avulla ihmisyksilöiden sekalaisesta laumasta muodostuu järjestynyt yksikkö, joka toimii kurinalaisesti päämäärään tähdäten. Kieli on myös inhimillisen abstraktin ajattelun mahdollistaja. Puheviestinnän heikkoutena on se, että ääni ei kanna kauas ja että puhutusta ei jää mitään muistia tukevaa säilyvää dokumenttia, ulkoista tallennetta. Kohdassa Kirjoituksen kulttuuri käsitellään seuraavaa viestinnän kehitysvaihetta. Lähi-idässä keksittiin maanviljelys ja karjanhoito n. 9000 vuotta sitten. Tämän seurauksena ihmiset pystyivät perustamaan suuria pysyviä kaupunkimaisia asutuksia. Syntyi valtioita joiden kauppaa, hallintoa ja veronkantoa varten tarvittiin uutta viestinnän tekniikkaa, kirjoitusta. Kirjoituksen etuna puheeseen nähden on sen pysyvys: kirjoitettu dokumentti säilyy jopa tuhansia vuosia. Etuna on myös se, että kirjoitus välittää viestin muuttumattomana pitkienkin matkojen päähän. Aluksi kirjoitus oli kuvan piirtämistä asioita ja ideoita merkitsemään, mutta sitten kehittyi äännekirjoitus, jossa merkeillä merkitäänkin puhekielen äänteitä. Näin puhekieli voitiin muuttaa esineeksi, jota voitiin tallettaa ja kuljettaa. Kirjoituksen kulttuurissa tietämys esineellistyy ulkoisten merkkien muotoon ja alkaa elää alkuperäisestä tietäjästä riippumatonta elämäänsä. Ongelmana on se, että viestijä ei ole paikalla korjaamassa jos lukija tulkitsee tekstiä väärin. Kirjoitus mahdollistaa entistä paremmin reflektion eli kyvyn tarkastella kriittisesti omia ajatuksiaan. Kirjoituksen kulttuuri jatkui keskiajan lopulle saakka. Kohdassa Kirjapainon kulttuuri tarkastellaan 1400-luvun puolivälissä alkanutta viestinnän vaihetta, jossa kirjoituksia ja kuvia opittiin monistamaan teollisesti. Monistamisen keinona kirjapaino on käsin kopioimiseen verrattuna hyvin tehokas. Kirjoituksista tuli niin halpoja, että yhä useammilla oli varaa hankkia oppia kirjoista. Syntyi ammattikunta, jolla on kaupallinen intressi tuottaa ja myydä kirjoja. Kirjallisuuden määrä kasvoikin räjähdysmäisesti. Aiemmin kirjojen kopiointi ja myös tiedon leviäminen oli kirkon hallinnassa, mutta nyt kirkko menetti monopolinsa. Uudet aatteet kuten protestanttinen uskonpuhdistus ja luonnontiede levisivät nopeasti. Keskiaika loppui ja alkoi Uusi aika. Kirjapainon myötä viestinnästä tuli kuulon sijaan yhä enemmän näköaistiin perustuvaa. Kirja on yksilöllistävä väline sikäli, että sitä luetaan yksin. Kohdassa Sanomalehdistön historia tullaan varsinaisen joukkotiedotuksen pariin. Sanomalehdistön historia on tapana jakaa seuraaviin vaiheisiin: 1. Journalismin esimuodot, uutiskirjeet (1500 –), Sanomalehti syntyi yksityiskirjeistä, joissa kauppiaat lähettivät toisilleen tietoja markkinatilanteesta. Pian jotkut kauppahuoneet alkoivat palvella kauppiaita monistamalla painoteknisesti kirjeitä kaikkien liikemiesten käyttöön. Toisessa vaiheessa syntyi varsinaisia sanomalehtiä, joiden aiheina oli muutakin kuin taloutta. Lehdet olivat tietopainotteisia ja kirjallisia, tiukasti sensuurin valvomia, ja niitä luki lukutaitoinen eliitti. Kolmannessa vaiheessa syntyi sanomalehtiä, jotka olivat poliittisen kamppailun välineitä. Kaupunkien ammatinharjoittajat ja kauppiaat (porvarit) kamppailivat lehtien avulla vapautuakseen aateliston ja kuninkaan holhouksesta. Lehdistä tuli joukkojen kokoamisen, yhteiskunnallisen keskustelun, kritiikin ja mielipiteiden foorumi. Neljännessä vaiheessa alkoi syntyä sanomalehtiä, jotka olivat viestintäalan teollisia liikeyrityksiä. Niiden tehtävänä oli ennen kaikkea myydä hyvin. Lehdet olivat huokeita massatuotteita ja suuri osa lehden tuloista saatiin mainostajilta. Myöhemmin kaupalliset lehdet jakautuivat sensaatiolehdistöön ja laatulehdistöön. Lisälukemistoina on esitelty aikakauslehtien ja elokuvan historiaa. Aikakauslehdistä käsitellään kirjalliset lehdet, kuvalehdet, sarjakuvalehdet, uutisaikakauslehdet ja yleisaikakauslehdet. Elokuvaosuudessa käsitellään tämän 1890-luvulla syntyneen massamedian ja taidemuodon historiaa. Ensimmäisen maailmansodan alla vuonna 1914 USA:ssa kävi jo 40 miljoonaa ihmistä viikottain elokuvissa. Osiossa Sähköisen median historiaa käydään läpi sähköisten viestimien kehitys 1840-luvulla syntyneestä lennättimestä 2000 -luvun digitaaliseen televisioon ja tietokonepohjaiseen internetiin saakka. Sähkölennätin mullisti viestinnän maailman. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä mantereelta toiselle. 1870-luvulla keksittiin puhelin, joka välittää äänen sähköisessä muodossa. 1900-luvun alussa pystyttiin lähettämään lennättimen piipitystä langattomasti radioaalloilla, pian myös puhetta ja musiikkia. Ensimmäisessä maailmansodassa radio oli tärkeä sotalaivojen yhteysväline. Sodan jälkeen 1920-luvulla teknisesti valmiista radiosta tuli joukkotiedotusväline. Yhdysvalloissa radiokanavista tuli kaupallisia, Euroopassa perustettiin Englannin BBC:n mallin mukaisia julkisia yleisradioyhtiöitä. Toisen maailmansodan vuosina USA:ssa 80 prosentissa talouksista oli radio. Televisiosta tuli joka kodin väline Yhdysvalloissa 1950-luvulla ja Suomessa 1960-luvulla. Televisio kilpaili elokuvan ja radion kanssa suosiosta. Televisiosta tuli väline, joka saattoi välittää uutisia, näytelmiä, elokuvia, konsertteja, mainoksia. TV on perheväline, jota katsotaan yhdessä. 2000-luvulla televisio on muuttumassa digitaaliseksi, jolloin tästä ennen yksisuuntaisesta välineestä voi tulla vuorovaikutteinen väline, johon voidaan tilata haluttuja sisältöjä. 1990-luvulla yleistyi tietokoneiden välinen informaatioverkko, internet. Osiossa Kohti informaatioyhteiskuntaa? selvitetään mitä tietoyhteiskunnalla tai informaatioyhteiskunnalla tarkoitetaan. Informaatioyhteiskunta on osuvampi nimitys, sillä kyse on kehittyneen informaatioteknologian mahdollistamista muutoksista yhteiskunnassa. Informaatioyhteiskunnassa yhä suurempi osa toiminnoista voidaan hoitaa virtuaalitodellisuudessa, jolloin esim. kaupankäynti ja viranomaisten kanssa asiointi käy päinsä mistä tahansa paikasta mihin aikaan tahansa. Matkapuhelimellakin voi ottaa yhteyden miltei mistä tahansa minne tahansa: maantieteellinen paikka menettää viestinnässä merkityksensä. Informaatioyhteiskunta voidaan määritellä teknologisesti, taloudellisesti, ammattirakenteellisesti, tilallisesti ja kulttuurisesti. Informaatioyhteiskuntaa voidaan kuvata Manuel Castellsin tapaan maailmanlaajuiseksi verkostoyhteiskunnaksi, joka elää "virtojen tilassa". Raha ja informaatio virtailevat kuin verisuonten verkostossa raviten verkon solmukohtia, näivettäen verkon ulkopuolisia. Tällainen kapitalismin informationaalinen muoto voi lisätä eriarvoisuutta: ne joilla on, niille annetaan vielä enemmän; ne joilla ei ole, niiltä viedään loputkin. Maailman johtaviin informaatioyhteiskunnan tutkijoihin lukeutuva Castells on pitänyt Suomea esimerkkinä, joka osoittaa että menestymisen informaatioyhteiskuntakehityksessä ei tarvitse merkitä luopumista hyvinvointivaltion periaatteista. Nonverbaalinen kulttuuri Edellä on todettu, että ihmisen oma keho on alkuperäisin merkkien ja viestien tuottamisen väline. Kun suupielemme ovat vääntyneet ylöspäin ja silmämme ovat vähän sirrillään, jokainen ymmärtää, että olemme iloisia, hyvällä tuulella, suhtaudumme asiaan tai ihmiseen myönteisesti. Kun taas suupielet ovat kääntyneet alaspäin, "kulmat rutussa" ja kun muutenkin näytämme sitruunaa haukanneilta, ymmärretään välittömästi, että nyt olemme vihaisia, vihamielisiä, vastahakoisia. Tunnetilaa ilmaisevat ilmeet ja niiden ymmärtäminen on pitkälti perinnöllistä. Kaikkien kulttuurien ihmisillä näiden perusilmeiden merkitys on sama. On silti myös paljon kulttuurista riippuvia eleitä. Esimerkiksi nyökyttely voi joissain kulttuureissa tarkoittaa kieltoa ja pään pudistaminen myöntymistä. Jo aivan pieni vauva osaa hymyillä ja näin antaa myönteisen viestin hoivaajalleen, joka vastaa samalla tavoin. Vanhempi ja lapsi lahjoittavat jatkuvasti myönteisiä signaaleja toisilleen jolloin hyväntuulinen tunnetila ja kiintymys vahvistuvat. On varsin osuvaa, että englanninkielisissä iskelmissä rakastetusta lauletaan "you are my baby"; tässä viitataan siis primaarin ihmissuhteen ja tunneperäisen riippuvuussuhteen muodostumiseen. Muistakaamme myös, että kommunikaation yksi merkitys on kommuunio, yhteisyyden luominen; juuri tätähän vauva ja hoitaja luovat sanattomalla viestinnällään, ja sitähän kaiketi rakastuneetkin rakentavat. Vauva osaa kyllä kertoa ilmeillään ja itkullaan myös milloin sen olo on epämieluinen ja hoivaa tarvitaan. Vaikka vauva ei vielä osaa varsinaisella fyysisellä toiminnallaan tuottaa maailmaan muutoksia, se saa suotuisat asiat tapahtumaan pelkästään viestinnällisellä toiminnallaan. Olemme siis viestijöitä jo alusta alkaen ja vasta myöhemmin opimme fyysisellä toiminnallamme vaikuttamaan maailmaan. Samoin inhimillinen kieli opitaan eri vaiheissa toiselta ikävuodelta alkaen. Elehtiminen ja ilmeily lienevät vanhimpia inhimillisen viestinnän muodoista. Sanotaan, että yksilön kehitys on lajin kehityksen lyhyt kertaus. Ihmiskunnan varhaisvaiheissakin sanaton viestintä on ollut tärkeässä asemassa. Sanattomien viestien välittämisessä kasvot ovat keskeisessä asemassa, mutta myös äänensävyt, käsien ja jalkojen liikkeet, kehon asento, etäisyys toiseen ja ihmisten väliset kosketukset viestivät asioita. Jos ulkomailla ei yhteistä kieltä löydy, niin sitten täytyy turvautua elehtimiseen ja viittilöintiin. Eräät tutkijat ovat soveltaneet kehon sanattomaan viestintään liikennevalojen mallia. Tietyt asennot ja ilmeet ovat kuin liikennevalojen punainen: stop! Tuota en hyväksy! Jotkut toiset eleet ilmaisevat varuillaan oloa kuin keltaiset valot ja kolmannet eleet taas näyttävät vihreää valoa asialle tai viestintäkumppanille. Taidosta ymmärtää elekieltä on hyötyä esimerkiksi myyjälle, joka voi edetä varovasti silloin kun asiakas on varautunut tai torjuva. Puolen tunnin myyntineuvottelun aikana ostaja ja myyjä voivat vaihtaa keskenään satoja sanattomia viestejä. Sanaton viestintä toimii vahvasti erityisesti tunteiden ja asennoitumisen tasolla. Suuri osa tunneviestinnästä tapahtuu kasvojenilmeillä, käsien eleillä ja äänensävyillä. Erityisesti kohtaamisen ensihetkinä sanattomalla viestinnällä on suuri painoarvo, viestinnän jatkuessa huomio kiinnittyy yhä enemmän sanalliseen viestintään ja sisältöihin. Yleensä merkitykset syntyvät kielen ja nonverbaalisen viestinnän yhteisvaikutuksena. Viestinnän välineistä televisiolla on erityisen hyvä kyky välittää tunneviestejä: ihmiskasvot näkyvät tv-ruudussa suurikokoisina, jolloin jokainen tunteen häivähdyskin näkyy kotikatsomoihin. Televisio välineenä korostaa sitä miltä henkilöt tai kohteet näyttävät ja millaista sanatonta viestintää ne esittävät. Sitä vastoin henkilön puhumien asioiden sisältö voi jäädä taka-alalle. Televisio korostaa henkilöiden visuaalista puolta, radio taas korostaa sitä miltä he kuulostavat ja kuinka heidän puheensa sujuu, painoviestintä (ilman kuvia) taas korostaa enemmänkin asiasisältöä. Saattaa olla, että tällä on ollut vaikutuksensa esimerkiksi siihen millaiset poliitikot voivat päästä valtaan. Television valtakaudella poliitikot valikoituvat myös sen perusteella, miten hyvin he esiintyvät televisiossa, millaista sanatonta viestintää he ilmentävät (esim. hymy, rentous) ja miltä he näyttävät. Myös kehon seksuaaliset signaalit pääsevät oikeuksiinsa televisiossa. Syvällinen viisaus ja harkinta ei sen sijaan välttämättä toimi televisiossa, jossa vastausten pitää tulla nopeasti ja sujuvasti. Näin televisiolla bias, se on vinoutunut ja suosii joitakin asioita toisten kustannuksella. Painoviestinnällä taas on omanlaisensa vinouma. Viestimet eivät ole neutraaleja. Puheen kulttuuri Apinaserkkumme ovat älykkäitä otuksia ja taitavia jäljittelijöitä, mutta ihmisten tuottamien äänien imitointi ei niiden ääntöelinten rakenteella ja hermotuksella onnistu. Papukaijat monien muiden lintujen tapaan ovat puolestaan taitavia äänien tuottajia ja matkijoita, mutta niiden älykkyydessä ei ole kehumista. Ihmisessä yhdistyvät apinan ja papukaijan kyvyt: taito oppia sekä toimintaa että kielenkäyttöä toisilta. Ihminen on eräänlainen "laulava apina". (Tässä osuudessa seurataan Mikko Korhosen teosta Kielen synty, 1994; myös tästä poikkeavia teorioita kielen synnystä ja aikataulusta on esitetty) Jo varhaisimmalla ihmissukuun luokitellulla olennolla, pari miljoonaa vuotta sitten eläneellä, homo habiliksella eli "kätevällä ihmisellä" oli huomattavasti suuremmat aivot kuin ihmisapinoilla. Homo habilis osasi tehdä kivestä työkaluja ja on aivan ilmeistä, että sen aivokapasiteetilla asioita pystyttiin ymmärtämään varsin kehittyneellä tavalla. On myös luultavaa, että homo habilis osasi viestiä eleillä, ilmeillä ja käsillään viittoen moninaisia asioita lajitovereilleen. Nykyisten ihmisapinoidenkin järki riittää 100–200 visuaalisen merkin tai viittoman oppimiseen. Simpanssit osaavat myös tehdä 3–4 sanan lauseita näillä visuaalisten merkkien palikoilla. Naarassimpanssi Washoe osasi kokeissa muodostaa omin päin yhdistelemällä uusia sanojakin: liittämällä yhteen "avata" + "syödä" + "juoda" merkit Washoe muodosti jääkaappia tarkoittavan sanan. Jos apinat yltävät tähän, niin niitä reilusti älykkäämpi homo habilis on varmaankin pystynyt parempaan. Nykyihmiselle tyypillisten äänteiden tuottaminen oli sille kuitenkin luultavasti vaikeaa. Homo habiliksesta kehittyi homo erectus, "pystyyn noussut ihminen" ja siitä edelleen homo sapiens "viisas ihminen", jolla on kaksi rinnakkaista muotoa: homo sapiens neanderthalensis ja homo sapiens sapiens (nykyihminen). Neandertalin ihminen eli vielä 70 000–30 000 vuotta sitten mm. Euroopassa; hänen aivonsa olivat jopa suuremmat kuin nykyihmisen; hän tunsi tulen, hänellä oli rikas ja monimuotoinen kulttuurielämä. Mutta neandertalilaisen ääntöelinten rakenne oli ilmeisesti sellainen, ettei sillä pystynyt muodostamaan vivahteikkaasti äänteitä. Sen sijaan hän on saattanut käyttää äänteitä yhdessä kenties hyvin monimutkaisen viittoma- ja elekielen kanssa. Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon samoihin aikoihin, kun nykyihminen vaelsi Afrikan alkukodistaan muille mantereille 40 000–20 000 vuotta sitten. Nykyihminen on ilmeisesti ainoa homo-suvun edustaja, jolla on vivahteikkaaseen puhumiseen soveltuva äänielimistö. Puhuminen on eräänlaista ääneen hengittämistä, ilmavirran säädeltyä ulos puhaltamista. Puhumisessa ilma virtaa keuhkoista ulos ja kohtaa kurkunpään (larynx), jossa on äänijänteet. Jos niiden muodostama äänirako (glottis) on kokonaan auki, ilma pääsee virtaamaan sen läpi vapaasti. Painamalla äänihuulet tiiviisti toisiaan vasten voidaan äänirako sulkea. Sopivasti jännitettyinä yhteen painetut äänihuulet alkavat väristä ilman virratessa niiden välistä. Vastaavalla tavalla saadaan aikaan ääni myös oboen ja fagotin kaltaisissa puhallinsoittimissa, joissa kaksi toisiaan vasten painettua ruokolehdykkää pannaan värisemään puhallusilman avulla. Äänihuulilla saadaan syntymään vaihtelevilla sävelkorkeuksilla soivaa ääntä, jota sitten vielä muotoillaan pehmeällä kitalaella, kielellä ja huulilla. Ilmavirta saadaan soimaan, suhisemaan, pärisemään, korahtelemaan, katkeamaan kokonaan. Puhuttaessa äänteet seuraavat toisiaan suurella nopeudella, 20–30 äännettä sekunnissa. Tämä vaatii ääntöelimiltä, niitä liikuttavilta lihaksilta, hermoilta ja liikeaivokuoren hermokeskuksilta nopeaa ja tarkkaa yhteistoimintaa. Erään kielen alkuperää selittävän teorian mukaan ihmisen puhekieli on alkuaan ollut vain eleviestintää tehostavaa ääntelyä. Kun eleeseen ja viittomaan liitetään erilainen äännähdys, saadaan eleen merkitystä täsmennettyä tai voidaan muodostaa merkitykseltään kokonaan uusi merkki. Ehkä äänenkäyttö oli alkuvaiheessa onomatopoeettista eli luonnonääniä matkivaa. Jos saaliseläin on näkyvissä on yksinkertaisinta kiinnittää kumppanien huomio siihen sormella osoittamalla. Mutta jos eläin ei ole näkyvissä, on kätevää matkia sen ääntä ja viitata kädellä samalla suunta. Tässä äänimerkki alkaa edustamaan jotakin poissaolevaa eli syntyy ns. symbolifunktio. Hiljalleen yhä useammalle asialle otetaan käyttöön äänimerkki, eikä kaikilla suinkaan ole luonnonääntä jota sopisi matkia. Näille täytyy vain keksiä jonkinlainen muista erottuva äännähdys. Saussuren semiotiikassa merkin sanottiin muodostuvan merkitsijän ja merkityn yhteenliittymisestä. Korvin kuultava äänierojen joukko on merkitsijä, joka liittyy yhteen jonkin havaitun tai mielletyn kognitiivisen seikan (merkitty) kanssa. Nykyihmisen ääntöelimillä on mahdollista tuottaa erittäin laaja kirjo äänieroja, merkitsijöitä, joista kukin voidaan liittää tarkoittamaan eri asioita. Ihmisen kielelle on ominaista ns. kaksoisartikulaatio eli kaksoisjäsennys, mikä tarkoittaa sitä, että muutaman kymmenen erilaisen äänteen alkeisosasta voidaan koota miljoonittain erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Puhetta luonnehtii ajallinen peräkkäisyys. Sanoja ei voida sanoa yhtä aikaa, vaan ne on muodostettava ajallisesti toinen toisensa jälkeen. Peräkkäisyys taas alkaa pian edellyttää sääntöjä eli kielioppia siitä missä järjestyksessä sanat kuuluu esittää. On esitetty, että ensimmäiset kielet olivat pidgin- tyyppisiä kieliä, joissa sanat lähinnä ladotaan vain peräkkäin (esim. "yksi mies paha tulla eilen päivä"). Kieli on suuri keksintö ihmisen kehityshistoriassa. Kieli tekee ihmiselle mahdolliseksi rikkaan ja täsmällisen viestinnän lajitovereiden kanssa. Kielen avulla ihminen voi ilmaista tunteitaan, kokemuksiaan, ajatuksiaan. Kieli välittää uusia oivalluksia, havaintoja, kokemukseen pohjautuvaa tietoa yksilöltä toiselle, ryhmältä toiselle, sukupolvelta toiselle. Näin kieli tekee mahdolliseksi tietojen ja kokemusten yliyksilöllisen kasautumisen. Jo eläimillä esiintyy tradition siirtoa eli jälkeläiset oppivat pätevää käyttäytymistä vanhemmiltaan. Kielen ansiosta tämä tiedon siirto on ihmisellä aivan omaa luokkaansa. Jos ihmislapsi pidetään eristyksissä niin ettei hän opi kieltä, hänestä ei tule henkisiltä kyvyiltään täysiveroista. Ihminen on yhteisöllinen tuotos: hänen ymmärryskykynsä ja taitonsa on suurimmaksi osaksi peräisin lukemattomilta muilta ihmisiltä. Kieli ei ole pelkkä viestintäväline, vaan sen avulla ihminen myös ajattelee ja hahmottaa maailmaansa. Kaikki ajattelu ei ole kielellistä, mutta valtaosa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta tapahtuu kielen avulla. Käsitteellisessä ajattelussa voidaan "vetää irti" todellisuudesta joitakin sen puolia kuten "pallomaisuus" ja "punaisuus", ja luokitella maailman kohteita sitten näiden pohjalta. Kieli mahdollistaa myös sellaisten asioiden ajattelemisen, jotka eivät ole juuri nyt aistien havaintopiirissä. Lapsen kehityksessä ajattelu ja viestintä kulkevat aluksi eri teitä, mutta ne yhdistyvät ihmiselle ominaiseksi kielelliseksi ajatteluksi. Kielellisen ajattelun tutkimuksen klassikko Lev Vygotski esitti, että kielellinen ajattelu tapahtuu ensiksi ääneen, mutta sisäistyy sitten äänettömäksi sisäiseksi puheeksi, aivan samoin kuin lukujen yhteenlasku tapahtuu ensin sormilla, mutta sitten "päässälaskuna". Lapsi oppii jo toisella vuodellaan aluksi ymmärtämään puhetta ja sitten muodostamaan itsekin yhden sanan lauseita, jotka voivat liittyä osoittamiseen ("anna!" ja osoittaa samalla lelua ylähyllyllä). Kaksivuotiaat alkavat muodostaa kahden sanan lauseita ja pian useammankin sanan lauseita. Sanavarasto kasvaa tällöin huimaa vauhtia. Pienokaisella on herkkyyskausi, jonka aikana hän oppii kuin leikiten äidinkielensä ääntämyksen ehdottoman tarkasti ja täydellisesti. Vierasta kieltä opetteleva aikuinen sen sijaan saavuttaa vain työllä ja tuskalla kohtalaisen vieraan kielen ääntämyksen ja sittenkin syntyperäiset puhujat kuulevat heti, että puhuja on kotoisin jostain muualta. Kielellinen ajattelu kehittyy lapsuuden aikana ja vasta toisella vuosikymmenellä abstrakti käsitteellinen ajattelu on täysin kehittynyttä. Kieli on myös yhteistyön väline. Sen avulla yksilöt saadaan työskentelemään yhteistoiminnassa jonkin päämäärän hyväksi. Yksittäiset ihmiset ovat vähäpätöisiä olentoja, mutta sosiaalisina ja järjestyneinä "muurahaislaumoina" ihmiset muodostavat mahtavan voiman maapallolla. Tämä voima on kohottanut korkeuksiin pyramidit, kahlinnut valtavat virrat, alistanut koko maan piirin omaan käyttöönsä. Kielellä vaikutetaan toisiin ihmisiin, houkutellaan heitä, käsketään heitä, pyydetään heiltä. Kielellä kuvataan, määrätään, velvoitetaan ja tehdään sopimuksia. Kielen avulla muodostetaan yhteisö ja yhteiskunta. Kuitenkin puheviestintään perustuva oraalinen eli puheen kulttuuri on omalla tavallaan rajoittunutta. Oraalisessa kulttuurissa perimätiedon säilyminen on ongelmallista, sillä puhe haihtuu ja häviää heti esittämisen jälkeen. Perimätieto on olemassa vain elävien ihmisten muisteissa. On sanottu, että oraalinen kulttuuri on traditionaalinen ja konservatiivinen, koska sen pääenergia kuluu kulttuurisen olemassaolon säilyttämiseen. Muistamisen helpottamiseksi oraalisessa kulttuurissa harrastetaan rytmillisiä ja runomittaisia kertomuksia sekä lauluja, joita muistetaan samoin kuin muusikko muistaa ulkoa satojen laulujen sanat. Esimerkin tällaisesta perinteestä tarjoaa kansalliseepoksemme Kalevala, joka kirjoitettiin ylös runonlaulajilta 1800-luvulla. Suullisessa kulttuurissa arvostettiin hyvämuistisia henkilöitä ja vanhuksia, jotka olivat käveleviä muistipankkeja. Raamatun kuningas Salomoa sanottiin viisaaksi kun hän osasi ulkoa 3000 sananlaskua. Nykypäivänä häntä ei sanottaisi ainakaan sillä perusteella viisaaksi, vaan ainoastaan hyvämuistiseksi. Suullisen perimätiedon ongelmana on se, että itse kukin esittävä taiteilija muistaa tapahtumat ehkä eri tavoin tai muuntelee kertomusta mielestään paremmaksi. Näin kertomukset muuttuvat mytologiaksi, jossa totuus ja taru sekoittuvat vapaasti. Oraalisessa kulttuurissa ei ole olemassa historiaa nykyaikaisessa mielessä, vaan ihmisillä on ainoastaan kertomuksiin, myytteihin ja legendoihin perustuvia käsityksiä aikaisemmista ajoista. Puhe tapahtuu aina jossakin erityisessä tilanteessa, eikä se jää elämään elämäänsä vaihtelevissa konteksteissa kuten kirjoitus jää. Oraaliselle kulttuurille maailma on jatkuvaa tapahtumista ja puhuja on tuon tapahtumisen keskipisteessä. Puhutut sanat eivät ole silmin nähtäviä esineitä kuten kirjoituksen kulttuurissa, vaan sanat ovat tapahtumia. Oraalinen kulttuuri on hyvin lähellä konkreettia inhimillistä elämismaailmaa. Puhutulla kielellä on lopulta varsin hankala tehdä abstrakteja erotteluja. Kun suullista kulttuuria elävälle henkilölle näytetään abstraktia neliötä, hän käsittää sen ikkunaksi. Kun hänelle näytetään ympyrää, hän sanoo sitä palloksi. Näin siis puheella viestinnän välineenä on omanlainen vinoumansa: se suosii tiettyjä puolia maailmassa toisten puolien kustannuksella. Kirjoituksen kulttuuri Puhutun kielen aikakaudella pääelinkeinona oli metsästys- ja keräily. Ihmiset liikkuivat pieninä ryhminä paikasta toiseen laajoilla alueilla kuten paimentolaiset nykyään. Puhuttu kieli ja maalatut kuvat riittivät tällaisen elämänmuodon tarpeisiin. Tiedon kasautumisen ja toisilta oppimisen suhteen tällainen puheeseen perustuva hajanainen populaatio on tehoton. Tärkeä tieto saattoi mennä vanhan ihmisen mukana hautaan. Joskus kokonaiset heimot tuhoutuivat ja samalla tuhoutui heidän keräämänsä tietämys. Tilanne parantui kun keksittiin kirjoitustaito. Kirjoituksen ulkoisessa muistissa tietämys jää elämään jälkipolville. Eräs suurimpia mullistuksia ihmiskunnan historiassa sai alkunsa n. 7000 eKr. nykyisen Irakin tienoilla Mesopotamiassa (raamatun Kaksoisvirtain maassa): maanviljelyksen keksiminen. Hedelmälliset ja helposti kasteltavat seudut antoivat runsaan viljasadon. Ihmisten ei tarvinnut enää liikkua riistan perässä, vaan he saattoivat perustaa pysyvää kaupunkimaista asutusta. Viljaa riitti niin paljon, että väkiluku alkoi nopeasti kasvaa. Metsästyksen ja keräilyn yhteiskunnassa ihmiset eivät olleet kovinkaan eriytyneet työnjaollisesti, vaan itse kukin osasi tehdä useimpia askareita. Sen sijaan suurten väkijoukkojen maanviljelysyhteiskunta alkoi eriytyä työnjaollisesti. Kaikkien ei tarvinnut enää olla kiinni perustavassa elintarvikkeiden tuotannossa, vaan ihmiset erikoistuivat sepiksi, saviastioiden tekijöiksi, puusepiksi, rakentajiksi, kauppiaiksi, lääkäreiksi, papeiksi, oppineiksi, tuomareiksi, sotilaiksi, taiteilijoiksi, muusikoiksi ja tarinankertojiksi. Tarvittiin lait ja hallintojärjestelmä, virkamiehiä ja päälliköitä. Yhteiskunta muuttui hierarkkiseksi: ylinnä oli kuningas hoveineen, sitten tuli uskontoa ja opillisia asioita hallitseva pappisluokka sekä ulkoista puolustusta ja sisäistä järjestystä vaaliva sotilasluokka. Alimmassa kastissa olivat talonpojat ja orjat, jotka työllään tuottivat ravinnon myös ylemmille luokille. Tällaisessa yhteiskunnassa tuli tarvetta kehittää uusi viestinnän muoto, kirjoittaminen. Kirjoituksen etuna puheeseen nähden on sen pysyvyys: kiveen hakattu laki pysyy muuttumattomana, eikä jokainen tuomari väännä lakia mieleisekseen vuosisatojen kuluessa. Aiemmin kuvattu ratsuposti toimi myös parhaiten, jos kuriirilla oli kirjoitettu viesti mukanaan eikä hänen tarvinnut muistella mitä hänen olikaan käsketty sanoa. Myös veronkantoon tarvittiin "asiakirjoja". Tässä onkin eräs mahdollinen kehityslinja kirjoitetun kielen kehitykselle. Veronkannossa käytettiin ns. laskukiviä: verovelvollisen lampaat laskettiin niin että kutakin lammasta kohden pantiin pussiin kivi. Tämä kivien määrä olisi jo eräänlainen dokumentti lampaiden määrästä, mutta kivipussit ovat raskaita kuljetella. Niinpä keksittiin että kymmentä tai sataa lammasta symbolisoisi aina tietynmuotoinen kivi. Keksittiin vielä, että näillä laskukivillä voidaan painaa tuoreeseen savilaattaan jälkiä; tarpeen mukaan voidaan erotella vuohet, lampaat, karitsat jne. Maaviljelijä saattoi allekirjoittaa savilaatan omalla merkillään. Kun savilaatta nyt kuumennettiin tulella, siitä muodostui kestävä ja pieneen tilaan mahtuva tiilinen asiakirja. Toinen kirjoitukseen johtava linja alkaa kuvista. Sopivalle materiaalille yksinkertaisesti piirretään sen asian ja esineen kuva, jota tarkoitetaan. Ennen pitkää kuvat käyvät yhä tyylitellymmiksi, sillä toinen ammattikirjuri kyllä ymmärtää pelkistetymmänkin kuvan. Piirroksiin liitettiin kaikenlaisia lisämerkkejä täsmentämään ja muuttamaan kuvan merkitystä. Kun kaikille asioille ei ole visuaalista hahmoa, niin piti vain sopia jokin kuva tietyllä lisämerkillä sitä esittämään. Esimerkiksi "yksi päivä" kuvattiin nousevan auringon kuvalla; "käveleminen" jalan kuvalla ja "vesi" aaltoviivalla. Nämä varhaiset kirjoitukset olivat piktogrammeja (kuvamerkkejä) ja ideogrammeja (käsitemerkkejä). Egyptiläisten hieroglyfeissä oli 700 erilaista merkkiä, joista tehtyä kirjoitusta voidaan lukea tänäkin päivänä. Kirjoituksen myötä ihmiskunta siirtyi esihistoriallisesta aikakaudesta historialliseen aikaan niillä seuduilla missä kirjoitustaito hallittiin. Lähi-idässä kirjoituksen aikakauteen siirtyminen tapahtui n. 4000 – 3500 eKr. Esimerkiksi kiinan kielen kirjoitusmerkit ovat ideogrammeja, jotka esittävät jotakin kohdetta, asiaa, käsitettä. Koska maailmassa on lukemattomia seikkoja joita varten on puhekielinen käsite, nousee ideogrammien määrä hyvin suureksi. Kiinalaisen kirjoituksen kohtuullinen hallinta edellytti 4000 symbolin hallintaa, mestarit osasivat jopa 80 000 symbolia. On selvää, että suurten kansanjoukkojen on vaikea oppia näin monia symboleita. Siksi kirjoitus- ja lukutaito olivat harvojen ja valittujen etuoikeus. Parannuksen tilanteeseen toi äännekirjoitus, fonogrammit. Tässä ei yritetä antaa käsitteelle tai sen kohteelle omaa merkkiä, vaan pyritään kuvaamaan sen äänneasua. Puhekielihän perustuu kaksoisartikulaatioon, jossa muutamasta kymmenestä erilaisesta äänteestä muodostetaan erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Äännekirjoituksessa tarvitaan siis vain suhteellisen pieni joukko erilaisia merkkejä esittämään sanassa käytetyt äänteet ja niiden järjestys. Vanhimmat tunnetut äännekirjoitukset olivat konsonanttiaakkosia seemiläisillä kansoilla, kuten foinikialaisilla n. 1400 eKr. Tässä kirjoituksessa käytettiin siis vain konsonantteja (esim. d, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t, v) ja lukijan piti arvata mitä vokaaleja konsonanttien välissä esiintyy. Raamatun hepreankieli on kirjoitettu näin, joten jälkipolvilla on usein tulkintavaikeuksia sen suhteen. Antiikin kreikkalaiset kehittivät konsonanttiaakkosia ottamalla mukaan vokaalitkin (esim. a, e, i, o, u, y) jolloin syntyivät vokaaliaakkoset n. 1000–900 eKr. Kreikkalaisilta aakkoset periytyivät etruskeille, sitten roomalaisille, sitten eurooppalaisiin kulttuureihin. Äännekirjoitus on demokraattinen uudistus, sillä laajojenkin kansankerrosten on helppo oppia 20-30 kirjoitusmerkkiä verrattuna ideogrammien tuhansiin merkkeihin. Kirjoituksen käyttöönotolla oli suuria
vaikutuksia inhimilliseen kulttuuriin: Onkin paradoksaalista, että tarkasta ajattelustaan tunnettu filosofi Platon suhtautui kriittisesti kirjoittamiseen, joka yleistyi hänen aikanaan Kreikassa (esim. Platonin Faidros -dialogi, 475d-e). Kuitenkin tunnemme Platonin ajattelua vain siksi, että hän kirjoitti teoksia, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme. Kaiken lisäksi Platon oli etevä kirjailija. Kirjoituksen kulttuuri jatkui Rooman valtakunnan aikana ja vielä keskiajallakin varsin samanlaisena kuin antiikin Kreikassa. Tätä jaksoa on sanottu myös kirografiseksi eli käsikirjoituksen kulttuuriksi. Kirjoitetut teokset kopioitiin käsin kirjoittamalla papyrukselle (ruoko), pergamentille (lampaannahkaa) tai vellumille (vasikannahkaa). Roomassa erityinen kirjurien ammattikunta hankki elantonsa kopioimalla tekstejä käsin. Keskiajalla munkit monistivat kirkkoisien ja antiikin auktoriteettien kirjoja käsin (manu scripti) musteella ja hanhensulalla pergamenttiin. Tällainen kopiointi on hidasta ja kallista, samoin pergamentti on materiaalina arvokasta. Näin teoksen kopion hinta muodostui hyvin korkeaksi, joten vain varakkailla oli varaa hankkia edes muutama teos itselleen. Luostarit toimivat kirjastoina. Rooman vallan aikanakin oli kirjastoja. Esimerkiksi Egyptin Aleksandrian kuuluisassa kirjastossa oli 700 000 kääröä teoksia. Suuri osa niistä tuhoutui palossa Rooman sisällissotien aikana. Aluksi teokset olivat kääröjä; yksi teos saattoi käsittää ison telineellisen kääröjä. Roomalaiset ottivat viimeistään 300-luvulla jKr. käyttöön koodeksin (codex) eli nykyisen kirjan muotoisen teoksen, jossa oli lehdet puukansien välissä. Käsikirjoituksen maailmassa kirjoitus oli vielä puhemaailmalle alisteinen: sen tehtävänä oli kierrättää tekstiä takaisin puhemaailmaan. Keskiajallakaan ei vielä tunnettu äänetöntä lukemista, vaan jopa tilikirjaakin lukea paasattiin ääneen. Keskiajan kirjoitettu kieli oli latinaa, jota vain oppineet ymmärsivät. Kirjoitus- ja lukutaito pysyivät keskiajalla harvojen etuoikeutena. Kirjapainon kulttuuri Vuonna 1447 Saksan Reininmaalla Mainzissa hopeaseppä Johannes Gutenberg ja hänen vävynsä kaunokirjoittaja Peter Schöffer sekä liikemies Johann Fust panivat pystyyn ensimmäisen varsinaisen kirjapainon. Joitakin vuosia myöhemmin syntyi kuuluisa Gutenbergin raamattu, jonka kirjaintyyppi jäljittelee hyvin tarkasti senaikaista kaunokirjoitusta. Kirjapainon teknologia on varsin yksinkertainen. Tehdään kustakin kirjaimesta valumuotti, jossa valetaan kustakin kirjaimesta suuri määrä irtokirjasimia (joissa kirjain peilikuvana). Sitten ladotaan haluttu tekstiladelma näistä irtokirjasimista kehikkoon, sivellään kirjasimet musteella, levitetään päälle paperi ja puristetaan (press, print) paperi kirjasimia vasten. Paperiin on syntynyt kirjoitus. Sama voidaan toistaa sata ja tuhatkin kertaa, jolloin on syntynyt vähällä vaivalla tuhat kopiota alkuperäisestä tekstistä. Lopuksi puretaan ladelma ja lajitellaan kirjasimet omiin lokerikkoihinsa. Itse asiassa Gutenberg kumppaneineen ei keksinyt itse mitään osia kirjapainoteknologiasta, he vain osasivat yhdistää osaset tehokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi. Kiinalaiset olivat painaneet puulaatoilla jo 100-luvulla ja tekniikka tunnettiin Euroopassakin. Muste oli jo vanha keksintö. Lumpuista osattiin valmistaa paperia. Koreassa käytettiin metallisia irtokirjasimia sata vuotta ennen Gutenbergia. Kiinan ideogramminen merkkijärjestelmä tuhansine erilaisine symboleineen ei tukenut kovin hyvin painamista; tehokas kirjapainosta tuli vasta äännekirjoituksessa, jossa erilaisia irtokirjasimia tarvittiin vain kymmeniä. Jo kirjapainotaidon alkuvaiheessa 1455–1500 painettiin jopa 100 000 uutta tai käsikirjoituksista jäljennettyä eri teosta. Lyhyessä ajassa ilmestyi siis enemmän kirjallisuutta kuin käsikirjoituksen kulttuurissa oli syntynyt tuhannessa vuodessa. 1500-luvun alussa kirjapainoja oli jo joka puolella Eurooppaa: 300 kaupungissa. Suomen ensimmäinen kirjapaino perustettiin 1642 Turkuun. Esimerkiksi Mikael Agricolan (1500-luku) kirjat painettiin Tukholmassa. Kirjoja painettiin paitsi latinaksi, myös kansankielellä kaikista siihen asti tunnetuista aiheista. Syy kansankielisyyteen oli ehkä kaupallinen. Kirjanpainajat olivat yrittäjiä, jotka halusivat lisätä myyntiään laajentamalla asiakaspiiriä pienestä latinaa osaavasta oppineiden joukkiosta laajoihin kansankerroksiin. Kirjapaino on edellisiä viestimiä demokraattisempi, kansanvaltaisempi väline. Aluksi kirjoja ei noteerattu poliittisena voimana, mutta pian huomattiin, että kirjat saattoivat edistää myös hallitsijan intressien vastaisia asioita. Esimerkiksi Englannissa Henrik VIII antoi kiellettyjen kirjojen listan v. 1529. Keskiaikaisessa käsikirjoituksen kulttuurissa kirjoitus oli ollut kirkon monopoli: kirjoja tuottivat munkit kirkon kanonisella kielellä, kirkollisiin tarpeisiin. Kirkon tarkoituksiin huonosti sopivia teoksia ei levitetty. Sen sijaan kirjapainon typografisessa kulttuurissa tämä monopoli purkautui. Kirjoituksia alettiin tuottaa halvalla sarjatuotantona kaikista mahdollisista aiheista kansankielelläkin. Kirjat halpenivat ja tulivat tavalliselle kansallekin ymmärrettäviksi. Lukutaito yleistyi. Kaikenlainen tieto levisi vapaammin kuin aikaisemmin. Uskonpuhdistajat nousivat kapinaan maallistunutta ja korruptoinutta kirkkoa vastaan. Martti Luther hakkasi kirkon anekauppaa arvostelevat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen v.1517. Hän käänsi raamatun kansankielelle, hylkäsi paavin ja kirkon ehdottoman arvovallan ja julisti pyhän kirjan ainoaksi ohjenuoraksi. Saksankielinen raamattu levisi tuhansin kappalein maallista ja hengellistä valtaan vastaan kapinoivan kansan keskuuteen. Kapinallisia oppeja levitettiin arkkeina ja luettiin rahvaan kokouksissa. Samaan aikaan luonnontieteen uudet näkemykset, kuten aurinkokeskeinen maailmankuva, horjuttivat kirkon näkemyksiä. Antiikin pakanallisten kirjailijoiden teoksista pääsivät nyt julkisuuteen myös muut kuin kirkon hyväksymät: tietotulva antiikin oppineilta synnytti renessanssina (uudesti syntymisenä) tunnetun kulttuurin uudistumisen. (Elisabeth Eisenstein: The Printing Revolution in Early Modern Europe, 1983) Viestintäteknologian merkitystä korostavat mediatutkijat Marshall McLuhan, Walter Ong ja Neil Postman ovat selittäneet kirjapainoteknologian myötävaikuttaneen moniin kulttuurisiin muutoksiin. Kirjoitetun sanan yleistyminen merkitsi aivan uudessa mitassa silmän voittoa korvasta. Painettu teksti on visuaalista informaatiota eikä sitä kuulla, kuten aina keskiajan puhekeskeisessä kulttuurissa vielä tapahtui; samalla silmin nähty tulee luotettavammaksi kuin kuultu. Keskiajan puhetaito, retoriikka, tulee epäilyttäväksi. Kirjallisesta esityksestä tulee arvokkainta tietoa. Vielä tänä päivänäkin on ylioppilaskirjoitukset ja tehdään väitöskirja. Kirjoituksessa korostuu tilaan järjestämisen lineaarisuus, jossa asiat pakotetaan peräkkäiseen järjestykseen riveille. Tämän on sanottu rohkaisseen myös ns. kausaalista selittämistä, johon kuuluu yksisuuntaisen peräkkäisyyden idea: ajallisesti edeltävästä syy X:stä seuraa ajallisesti jälkimmäinen seuraus Y. Ei nähdä että Y:stä voisi seurata X, tai että nämä olisivat molempiin suuntiin vuorovaikutuksessa. Kirjapainossa tiedosta tulee ulkoinen, silmin tarkasteltava esine. Näin kirjapaino rohkaisee ihmisiä ajattelemaan asioita neutraaleina, kylminä, objektiivisina faktoina. Kirjoitus sallii etäännytetyn, kylmän objektiivisen järkeilyn, koska tekstin tuottaminen voi sananmukaisesti tapahtua kaikessa rauhassa ja kaukana sosiaalisesta tilanteesta. McLuhan on todennut, että kirja on yksilöllistymisen teknologia. Kirjaahan luetaan eristyneenä, yksin. Sitä vastoin puheen maailmassa ollaan aina toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Niinikään McLuhan toteaa, että kirjapaino on ensimmäinen standardisoitua massatuotetta tuottava tehdas ja ensimmäinen kokoonpanolinja. Näin ollen kirjapaino olisi ollut esikuvana koko myöhemmälle teolliselle sarjatuotannolle. Kirjapaino synnytti myös tekijänoikeuksien (copyright) problematiikan. Erityisesti puheen kulttuurissa kenelläkään ei ollut omistusoikeutta juttuihin, vaan ne levisivät suusta suuhun folklorena, kansankertomuksina. Mutta kirjapaino tuottaa pysyvän esineen, kirjan, jonka sisältö ja muoto on järjestetty tarkalleen tietyn kirjoittajan määräämällä tavalla. Kirja on ainutlaatuinen taideteos, jota ei sovi plagioida omiin nimiinsä. Kirjoittajat alkoivat saada myös elantoaan kirjoittamisesta, joten heidän työnsä hedelmien varastaminen vahingoitti ammatinharjoitusta. Kirjapainon aikakausi synnytti uudestaan myös julkisuuden, julkisen keskustelun. Antiikin Kreikassa kansalaiset olivat torilla kokouksessa tehdä esityksiä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Erilaisten toimenpiteiden vaihtoehtoja täytyi perustella toisille, jotta nämä vakuuttuisivat tämän järkevyydestä. Tämä perustelutaito oli retoriikan taitoa. Keskiajalla tämän julkinen keskustelu tukahtui miltei kokonaan, mutta uudella ajalla kirkon ote hellitti ja asioista alettiin keskustella julkisesti. Perustellut puheenvuorot levisivät myös painettuina arkkeina, joita saatettiin lukea joukolla kahvihuoneissa. Syntyi filosofi Jürgen Habermasin kuvaama ns. porvarillinen julkisuus, jossa kauppiaat, liikemiehet, ammatinharjoittajat keskustelivat tasavertaisina järkevistä tavoista hoitaa kaikkiin vaikuttavia asioita. Habermasin mukaan tasavertaiseen, "herruudesta vapaaseen" keskusteluun kuuluu se, että vain perustelun järkevyys sai vaikuttaa esityksen hyväksymiseen, ei siis esittäjän yhteiskunnallinen arvo. Tämä nousevan porvarisluokan vastaveto feodaaliaatelistolle ja kirkolle, joiden piirissä nimenomaan henkilön auktoriteetti oli sanellut ratkaisun oikeellisuuden. Kaupankäyntiä ja vaihtoa lie ollut olemassa ihmiskunnan alkuhämärästä alkaen. 1400- ja 1500-luvuilla monet merenrantojen ja jokivarsien kauppakaupungit vaurastuivat. Niiden porvarit (siis liikemiehet, kauppiaat ja ammatinharjoittajat) saivat suhteellista itsenäisyyttä kaupunkiensa asioiden hoitamisessa. Kauppiaiden valta kasvoi kasvamistaan heidän vaurastumisensa myötä. Myöhemmin tämän ns. kauppakapitalismin tilalle tuli teollisuuskapitalismi, jossa kauppiaiden pääomilla tuotettiin tehdastuotteita. Porvaristolle kirkko ja aatelisto edustivat menneisyyden kahlittua maailmaa, kun he itse katsoivat edustavansa uutta ja vapaata maailmaa. Porvaristo yhdistyi poliittisesti ajamaan omia etujaan ja romuttamaan vanhan vallan haitallisia etuoikeuksia. Tässä tilanteessa syntyi sanomalehdistö, joka on ensimmäinen varsinainen joukkoviestinnän väline. Sanomalehdistön historia Sanomalehdet edustavat yhtä viestinnän erityistä lajia, nimittäin joukkoviestintää (mass communication). Joukkoviestinnässä viestit lähetetään lukuisille vastaanottajille avoimessa järjestelmässä. Joukkoviestinnän ajatuksena on yleensä osoittaa viesti erottelematta kaikille kansalaisille sillä tavoin kansantajuisesti esitettynä, että erikoistietoja ei viestien ymmärtämiseen tarvita. (Sanomalehdistön historian osuudessa on hyödynnetty mm. Jorma Mäntylän TYT/Internetix peruskurssin tekstiä sekä Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa kirjaa). Sanomalehden historia on tapana jakaa seuraaviin historiallisiin vaiheisiin: 1. Journalismin esimuodot, uutiskirjeet (1500 –)
Keskiajalla yksityiskirjeet annettiin vietäväksi henkilökohtaiselle lähetille, toisten läheteille, kauppiaille, matkamiehille. 1200-luvulla Pariisin yliopisto perusti viestinviejäpalvelun, myös Euroopan luostarien välillä kulki postiliikennettä. Vuonna 1305 perustettiin ensimmäinen yksityinen postipalvelu Euroopassa. 1600- ja 1700-luvulla eri valtiot perustivat jo yleisiä postijärjestelmiä. Sanomalehden esimuodot olivat uutiskirjeitä, joita kauppiaat lähettivät toisilleen. Liikekirjeenvaihdossa tuli tavaksi, että liikemies pani kirjeensä loppuun vaikkapa hintatietoja kotikaupungistaan Venetsiasta ja tietoja Kaukoidän maustesadon näkymistä. Kauppias eli ostamalla sieltä missä tavara oli edullisinta ja myymällä sitä siellä missä sitä eniten tarvittiin ja oltiin valmiita maksamaan paras hinta. Uutiskirjeiden avulla kauppiaat saivat tietoa kadoista ja sadoista, kulkutaudeista, sodista, hovien tapahtumista, laivavuoroista, hinnoista jne. Näillä kaikilla saattoi olla isokin vaikutus kauppiaan taloudelliseen menestykseen, joten häntä kiinnosti saada niistä tietoa. Liikekirjeiden lopun yleiset talousuutiset saattoivat kiertää kädestä käteen useampienkin tietoon. Ensimmäisten keskieurooppalaisten uutiskirjelehtien levikit olivat vähäisiä, 200-500. Vasta 1600-luvun lopulla päästiin yli 1000 kpl levikkeihin. 1500-luvun alussa Fuggerien mahtava kauppahuone alkoi kerätä talousuutisia myytäväksi asti. Fuggereillahan oli kauppakonttoreita ympäri Eurooppaa ja niiden välistä säännöllistä kuriiriliikennettä. Kuriirien mukana saatiin jatkuvasti tuoretta tietoa eri puolilta mannerta ja tämä tieto pantiin myytäviin uutiskirjeisiin. Pian uutiskirjeet alettiin monistaa kirjapainossa. Osasta uutiskirjeitä tuli säännöllisesti ilmestyviä sanomalehtiä. Ensimmäisten joukossa oli 1500-luvun lopulla Sveitsissä ilmestynyt Historische Relatio, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista sanomalehdistä. Muita lehtiä alkoi ilmestyä samoihin aikoihin Englannissa, Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Ranskassa... Ilmestymispaikkoina olivat Euroopan suurimmat kaupungit. Pertti Hemánuksen (Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino) mukaan uutiskirjejournalismin ominaispiirteitä olivat:
Valistavan (eliitti)lehdistön aika, pääosin 1600–1700 luvut Kun painetut uutiskirjeet vakiintuivat säännöllisesti ilmestyviksi ja kun niille annettiin nimi, niistä tuli varsinaisia sanomalehtiä. Lehdistön varhaista vaihetta on luonnehdittu lähinnä valistavaksi ja kasvattavaksi. Suomessakin 1700-luvulla valistuksen ja hyödyn aikakaudella monet papit kunnostautuivat saattamalla lukevan yleisön tietoon esim. viljelyneuvoja ja selostuksia luonnontieteen uusista keksinnöistä. Varhaisesta lehdistöstä on myös käytetty nimitystä eliittilehdistö, sillä Euroopan ja Amerikan maissa vain pieni koulutettu eliitti pystyi hyödyntämään lehtiä. Useimmissa maissa yli 90% väestöstä oli luku- ja kirjoitustaidotonta talonpoikaistoa. Pelkän kauppaa tukevan uutisaineiston lisäksi lehtiin alkoi kuitenkin vähitellen ilmaantua myös muunlaista aineistoa. Ulkomaanuutiset olivat hallitsevassa osassa, mutta myös kirjallisuutta esiteltiin. Tähän aikaan ei tunnettu yleistä sananvapautta ja painovapautta, vaan julkisuuteen sovellettiin autoritaarista sananvapauskäsitystä, jonka mukaan levitettävän sanan laatua piti valvoa koko ajan. Lehtien painolupia myönnettiin rajoitetusti ja luvan yhteydessä määriteltiin mitä sai painaa ja mitä ei. Saatettiin esimerkiksi kieltää kotimaan asioita sekä hallitsijaa ja hallintoa koskevien asioiden julkaiseminen; tämä selittää ulkomaanuutisten suuren määrän. Julkaisuihin yritettiin soveltaa ennakkosensuuria eli valtion sensorit lukivat kaiken julkaistavaksi aiotun läpi ja kielsivät moraalisesti, poliittisesti tai uskonnollisesti arveluttavat jutut. Pian sensorien työ kävi painotuotteiden määrän vuoksi mahdottomaksi ja tyydyttiin jälkikäteen nostamaan oikeusjuttuja jos aihetta ilmeni. Kaikkea viestintää voidaan tarkastella myös sen suhteen, minkälaista yhteisöllisyyttä se rakentaa. Kyse on myös identifikaatiosta eli samastumisesta ja toisaalta myös erottautumisesta. Viestintä ehdottaa että "me" olemme samanlaisia tässä ja tuossa suhteessa, joten me muodostamme ykseyden. Sen sijaan "nuo" tuolla ovat erilaisia, eivätkä kuulu meihin. Sensuurikoneisto piti huolen siitä, että eliittilehdistö ei päässyt "repimään" ero maan eri ryhmittymien välille, vaan "me" kaikki olemme yhtä ja samaa, vaikkapa suomalaisia. Erottua sopi joistakin toisista kansoista, jos tämä muuten istui hallitsijan politiikkaan. Pertti Hemánuksen mukaan eliittijournalismi muistutti edelleen vanhaa uutiskirjejournalismia. Sitä luonnehtivat:
Eliittilehdille ominaista oli melko kehittymätön muotokieli: uutiset esitettiin edelleen kirjemuodossa ja lehden typografinen esikuva oli kirja, joten tekstiä ei edes jaettu palstoihin. Vasta vuonna 1660 London Gazette siirtyi kaksipalstaiseksi, mistä tapa levisi muihin lehtiin. Eliittilehdistö Suomessa
1800-luvun alussa Suomen sodan seurauksena maamme alue liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakuntaan. Tämä muutti kielisuhteita, sillä Suomen alueella suomen kielestä tulikin nyt enemmistökieli, kun se ennen oli Ruotsin valtakunnan vähemmistökieli. Suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä 1820-luvulla. Turun paloon (1827) saakka Turku oli lehdistön keskus, mutta sen jälkeen yliopisto muutti Helsinkiin, joka oli ollut pääkaupunki jo vuodesta 1812. Samalla Helsingistä tuli kulttuurielämän, myös lehdistön keskus. Varhaiset suomenkieliset lehdet 1840-luvulta Maamiehen ystävä, Kanava, Suometar olivat aluksi valistuslehtiä talonpojille. Maamiehen ystävää toimitti professorina ja valtiomiehenä kunnostautunut Johan Wilhelm Snellman (1806-1881). Hän toimitti myös ruotsinkielistä Saima -lehteä ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning kirjallisuuslehteä. Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika 1750 – n. 1900 Vuonna 1789 tapahtunut Ranskan (suuri) vallankumous merkitsi maailmanhistoriallista käännettä. Tässä vallankumouksessa valtaa pitäneiden aatelin ja papiston ulkopuolinen kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi. Aateli ja papisto olivat olleet määräävässä asemassa, vaikka niiden piiriin lukeutui vain 2-3 prosenttia väestöstä. Vallankumous johti tasavallan perustamiseen, kuninkaan vallan lakkauttamiseen ja aateliston etuoikeuksien lopettamiseen. Kansalaisista tuli periaatteessa tasavertaisia lain edessä. Aiemmin keskiajalla vallassa olleet aatelisherrat, kuninkaalliset ja papisto suistettiin vallankumouksessa ainakin väliaikaisesti vallasta. Porvaristo (kauppiaat, ammatinharjoittajat, ja nyt myös tehtailijat) alkoi nousta johtavaksi luokaksi eri puolilla Eurooppaa – ja käytti taistelussa aseenaan myös lehdistöä. Sanomalehdillä oli huomattava vaikutus esimerkiksi seuraavaan suureen mullistukseen, Euroopan "hullun vuoden 1848" tapahtumiin. Uusi eliitti taisteli kolmen asian puolesta:
Autoritaarinen sananvapauskäsitys oli keskiaikaisten vallanpitäjien, aateliston ja papiston mieleen. Kauppiasluokalle sen sijaan taloudellinen ja elinkeinon harjoituksen vapaus oli lähtökohta. Valtion ei pitänyt puuttua elinkeinon harjoitukseen, vaan se piti jättää vapaasti markkinoilla määräytyväksi. Tätä elinkeinojen ja markkinoiden vapauden hyödyllisyyttä opetti mm. skotlantilainen kansantaloustieteilijä Adam Smith teoksessaan "Kansojen varallisuus" (1776). Samaa mallia sovellettiin myös sananvapauteen: liberalistisen käsityksen mukaan julkisuus on "ajatusten vapaa markkinapaikka", jossa tarjottujen ajatusten moninaisuudesta valikoituvat käyttökelpoisimmat ideat. Suomessa Kokkolan kirkkoherra Antti (Anders) Chydenius (1729–1803) kunnostautui kansantaloudellisena kirjailijana Adam Smithin tapaan. Hän oli pappissäädyn edustajana Ruotsi-Suomen valtiopäivillä 1765–66 ja vaati siellä täydellistä kauppa- ja elinkeinovapautta toteutettavaksi. Chydenius vaikutti Ruotsi-Suomen painovapauslain säätämiseen. Vuonna 1778 hän sai aikaan myös rajoitetun uskonnonvapauslain. Ranskan vallankumouksen jälkeen alettiin huomata, että lehdistö on voimakas poliittinen väline. Sen avulla voitiin kritisoida ja tehdä pilaa kansalaisvapauksien saavuttamisen esteenä olevista taantumuksellisista. Lehdistön avulla voitiin levittää ajatuksia, herättää yhteiskunnallisia liikkeitä, kiihottaa kansaa barrikadeille. Kun lehdistä tuli poliittisen taistelun välineitä, ei tavoitteena ollut neutraali tiedon jakelu, vaan vastustajien lyöminen ja oman asian edistäminen. Ihmisiä opetettiin näkemään asiat tietyltä kannalta. Monesti poliitikko ja toimittaja olivat yksi ja sama henkilö, joka jatkoi parlamentissa käytyä kiivasta sanaharkkaa lehtensä palstoilla. 1800-luvun kuluessa porvaristo vakiinnutti asemansa ja yhteiskunnat lakeineen järjestettiin kauppiaiden ja teollisuuden harjoittajien edut huomioon ottaen. Kun näin tapahtui, porvariston poliittisen projektin luonne muuttui rakenteita rikkovasta niitä säilyttäväksi. Porvaristo ei enää ollutkaan kiihkeästi uudistuksia vaativa voima, vaan pikemmin siitä alkoi tulla konservatiivinen voima. Tämä pätee yleisemminkin: kun muutosta vaativa voima tai puolue saa tahtonsa läpi, ei sillä ole enää intressiä muutoksiin, vaan säilyttämiseen. Sen sijaan esimerkiksi tehdastyöväestö alkoi järjestäytyä ja vaatia parempia työoloja itselleen. Poliittista taistelua tukemaan perustettiin työväenlehtiä, jotka jatkoivat porvarillisen poliittisen lehdistön taistelevaa linjaa. Työväestön järjestäytyminen ja vaatimukset paremmasta palkasta sekä lyhyemmästä työajasta olivat suoraan teollisuuspohattojen etujen vastaisia asioita. Nämä eivät suinkaan kiirehtineet yhteiskunnallisia uudistuksia, vaan katsoivat niitä tehdyn jo aivan tarpeeksi. Onpa ollut aikoja, joina työväen ammatillinen järjestäytyminen ja siihen liittyvä julkaisutoiminta on pyritty määrittelemään rikolliseksi toiminnaksi. Tässä kohtaa on syytä tarkastella poliittista lehdistöä yhteisöllisen samuuden ja toisaalta erojen tuottajana. Aateliston ja vanhoillisen papiston näkökulmasta porvaristo oli repivä ja yhteiskuntarauhaa häiritsevä voima. Poliittisissa julkaisuissaan porvaristo tuotti eron "meihin" vapautta ja uudistuksia haluaviin sekä "noihin" feodaalisen taantumuksen edustajiin. Kun porvaristo oli onnistunut poliittisessa projektissaan, se alkoikin suosia entisen aatelin tapaan sellaisia puhutteluja, jossa ei rakenneta eroa ("riitaa") ihmisryhmien välille, vaan "me kaikki olemme yhtä suurta perhettä" -tyyppisiä puhutteluja. Työväenlehdistö sen sijaan jatkoi eron tekemisen politiikkaa, mikä porvariston näkökulmasta oli tarpeetonta riitelyä ja rettelöintiä. Kun työväenpuolueet ovat päässeet valtaan, ovat ne puolestaan alkaneet tuottaa "olemme yhtä perhettä" puhuttelua ja vieroksua eron tekijöitä. Voidaan sanoa, että erot ja intressiristiriidat eivät maailmasta tule koskaan loppumaan, mutta eron ja samuuden tuottamisen tavat muuttuvat historiallisesti. Demokratiassa on hyväksyttävä eturistiriitojen olemassaolo ja erot, mutta samalla on koetettava löytää perusteita yhteisyydellekin, sillä muuten päädytään veriseen vihanpitoon, joka on lopulta kaikille osapuolille haitallista. On myös muistettava, ettei eronteon politiikka ole suinkaan aina mitenkään "edistyksellistä": erojahan voidaan tehdä esim. ihonvärin, kansallisuuden, sukupuolen ja iän perusteella. Tällainen eronteon politiikka voi olla rasistista, äärioikeistolaista, sovinistista jne. Pertti Hemánuksen mukaan politisoituneen lehdistön piirteitä olivat:
Poliittisen journalismin kukoistuksen kaudella lehtiin ilmestyivät nykyään yhä käytössä olevat juttutyypit: pääkirjoitus, yleisönosasto, uutiset puhetilaisuuksista, selostukset oikeudenkäynneistä ja parlamentin istunnoista sekä teatterikritiikit. Kotimaan uutisoinnin määrä kasvoi, koska politiikkaa tehdään juuri kotimaassa ja koska auktoriteetit eivät enää voineet kieltää kotimaan asioista kirjoittamista. Poliittinen lehdistö
Suomessa 1869 perustettu Uusi Suometar oli kielipoliittinen lehti, se oli hyvin läheisessä yhteydessä suomalaisen puolueen valtiopäivämiesten kanssa. 1880-luvulla se synnytti vastaansa ruotsinkielisen (ja mielisen) lehdistön. 1880 -luvun lopulla syntyi nuorsuomalaisten entistä radikaalimpia fennomaanilehtiä. Kirjailijat Juhani Aho ja Eino Leino olivat Päivälehden (perustettu 1889) kirjoittajia. Sen perustaja oli Eero Erkko. Lehti lakkautettiin kenraalikuvernöörin käskystä 1902, koska sen nationalismi kävi kriittiseksi myös venäläistä hallintoa kohtaan. Erkon lehti alkoi toimittajien lyhyen maanpakolaisuuden jälkeen ilmestyä nimellä ilmestyä nimellä Helsingin Sanomat vuonna 1904. Aamulehti (per. 1882) ja Hämeen Sanomat (per. 1879) olivat alun perin radikaalien nuorfennomaanien lehtiä. Sittemmin niistä tuli Kokoomuksen lehtiä, kunnes niistä tuli puolueista riippumattomia porvarillisia lehtiä. 1895 perustettu Työmies oli ensimmäinen työväenlehti, tamperelainen Kansan lehti perustettiin 1899. Enemmän sosialidemokraattisia työväenlehtiä alkoi ilmestyä vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Samoin alkoi ilmestyä perustetun Maalaisliiton (nyk. Suomen Keskusta) lehdistöä: ensin Vaasassa ja sitten Seinäjoella ilmestyvä Ilkka (per. 1906) oli ensimmäinen; kuopiolainen Savon Sanomat perustettiin 1907; Suomenmaa perustettiin Viipurissa 1908 nimellä Maakansa. Työväenliike jakautui kansalaisodan jälkeen kahtia sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. Kommunistinen toiminta oli Suomen ensimmäisessä tasavallassa kiellettyä; kansandemokraattisia lehtiä alkoi ilmestyä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kaupallinen lehdistö, 1850– Sanomalehdistön historiallinen kehitys on kovin eriaikaista. Kun Suomessa elettiin 1800-luvun alussa vielä eliittilehdistön aikaa ja poliittiset lehdet tekivät vasta tuloaan, niin Yhdysvalloissa alettiin jo 1830-luvulla perustaa puhtaasti kaupallisia lehtiä. Ne suunnattiin yhä kasvavalle massayleisölle, jonka lukutaito ja sivistys oli vähäinen. Ensimmäisiä kaupallisia lehtiä kutsuttiin penny -lehdiksi, koska ne maksoivat vain yhden pennyn (eli centin), muut lehdet maksoivat 5–6 centiä. Penny -lehdistä ensimmäinen oli The New York Sun (per. 1833). Myös New York Herald, New York Times (1851) ja Tribune. Lehden halvan hinnan teki mahdolliseksi mm. mainosrahoitteisuus. Lehti ryhtyi myymään kauppiaille mainostilaa, ja kun mainostajat osallistuivat kustannuksiin, saivat lehden numeroiden ostajat lehtensä halvalla. Sanomalehti alkoi hankkia tuloja kaksilla markkinoilla: 1) ensimmäiset markkinat muodostuvat lehden myymisestä yleisölle (levikki) ja 2) toiset markkinat taas näin syntyneen yleisökontaktin myymisestä mainostajille. Lehti siis hankkii kiinnostavalla sisällöllä ensin itselleen suuren joukon kulutuskykyisiä lukijoita ja sitten myy mainostajille mahdollisuutta kätevästi tavoittaa nuo kuluttajat. (Tästä tarkemmin Kuneliuksen "Viestinnän vallassa" -kirjan luvussa "Joukkoviestintä markkinoilla".) Suomen sanomalehdet saivat v. 1999 mainoksista 60 prosenttia tuloistaan ja loput 40 prosenttia pääosin tilauksista. Täysin mainosrahoitteisia ovat ilmaisjakelulehdet, MTV3 ja kaupalliset radiot. Mainosrahoitteisten välineiden kohdalla myös ohjelmasisältöjen suunnittelun täytyy palvella mainostajien intressejä. Mainostaja esimerkiksi haluaa tavoittaa 15–20 ikäiset nuoret mainostaakseen heille tuotettaan. Tässä tilanteessa kaupallinen media suunnittelee ohjelman, jolla se saa tuon asiakassegmentin vangittua ruudun ääreen tai radiokanavalle. Sitten media todistaa katsoja- ja kuuntelijatutkimuksin, että näin ja näin laaja yleisökontakti haluttuun asiakasryhmään on tarjolla. Mainoksen hinta määräytyy mm. yleisömäärän laajuudesta: montako henkilöä tavoitetaan ohjelmaan sijoitetulla mainoksella. Varhaisemmat lehdistön muodot eivät itsessään olleet ainakaan suurimuotoista liiketoimintaa, vaan elättivät juuri ja juuri yhden tai kaksi toimittajaa. Lehden talous oli sivuseikka ensisijaisempiin tehtäviin nähden. Esimerkiksi poliittisen lehden tehtävänä oli palvella poliittisia päämääriä ja lehden myynnistä saatavat tulot vain toissijaisen huomion kohteena. Mutta penny -lehdistön myötä lehti itsessään muuttuu liikeyritykseksi, jonka päätavoite on taloudellisen tuloksen tekeminen. Lehden sisällöt eivät tällöin ole itseisarvoja, vaan myyntiä palvelevia välinearvoja. Toisin sanoen äärimuodossaan kaupallinen lehti julkaisee aivan mitä tahansa aineistoa, mikä vain herättää huomiota ja saa ihmiset ostamaan tuotteen. Jos poliittisista sitoumuksista on haittaa liiketoiminnalle, muuttuu lehti sitoutumattomaksi. Äärimmäisen esimerkin kaupallisesta "uutistoiminnasta" verkkomaailmassa tarjoaa Naked News -palvelu, jossa päivän uutiset lukevat nais- ja miespuoliset uutisankkurit samalla strippaavat itsensä alastomiksi. Mainosrahoituksen ohella myös kirjapainotekniikan kehitys auttoi tekemään lehtiä halvemmalla. Vuosisatoja samalla asteella pysynyt kirjapaino parani ratkaisevasti kun Euroopassa keksittiin sylinteripainokone vuonna 1811. 1830-luvulla tähän kytkettiin höyrykone, joka pyöritti painosylinteriä. Näin teho nousi 200 painoarkista tunnissa jopa 4000 arkkiin per tunti. Painotyön koneellistuminen ja nopeutuminen pudottivat yksittäisen kopion hintaa reilusti. Vielä halvemmaksi painotuotteet tulivat 1860-luvulla kun opittiin tekemään sulfiittisellusta (pulp) paperia. Lännentarinoita ja romantiikkaa tarjoava viihdekirjallisuus alkoi yleistyä ja tätä halvalle paperille painettua viihdettä alettiin kutsua nimityksellä pulp fiction ("sellusepitteet"). Lukutaitokin yleistyi ja loi laajemmat markkinat lehdille. Lehdistä tuli suurteollisuutta, joka tuotti massatuotetta ihmisjoukoille. Lehtien omistajista tuli miljonäärejä. Pertti Hemánus löytää kaupallistuneelle journalismille seuraavia erityispiirteitä:
Kaupallinen lehdistö jakautui 1800-luvun loppupuolen Amerikassa ja muuallakin kahtia sensaatiolehdistöön eli ns. keltaiseen lehdistöön ja laatulehdistöön. Sensaatiolehdistö suuntasi tuotteensa esimerkiksi monimiljoonaisen New Yorkin suurkaupungin vasta maahan muuttaneille siirtolaisille, jotka eivät osanneet paljoa englantia ja opillisen sivistyksen määräkin oli vähäinen. Ei siis kannattanut tarjota hienostuneita analyyseja maailmanpolitiikan arkipäivästä tai taiteen uusista tuulista, vaan ihmisläheistä ja konkreettia asia: rikoksia, julkkisten kuulumisia, seksiä, skandaaleja, hurjia huhuja. Juttujen todenperäisyyden tarkistamisesta ei oltu turhan tarkkoja: pääasia että tämänkin päivän irtonumero saatiin myytyä. Uutiskriteeri oli erään lehdenomistajan mukaan: ”Uutista on kaikki se mikä saa ihmiset sanomaan ”Gee whiz!” (JESSUS sentään!). Tunnetuimpia hahmoja sensaatiolehdistön piirissä on lehtikeisari William Randolph Hearst, joka osti vuonna 1885 New York Journalin ja alkoi verisen taistelun yleisöstä Joseph Pulitzerin Worldin kanssa. Lehtipohatat ostivat vuorotellen toinen toistensa parhaat reportterit ja muut työntekijät. Yksi Hearstin ostoista oli piirtäjä, joka teki sarjakuvaa ”Yellow Kid”. Painoteknisistä syistä pojanviikarin kolttu sattui olemaan väriltään keltainen; tästä sai alkunsa nimitys "keltainen lehdistö". Näitä lehtiä sanotaan myös "tabloid" -lehdiksi, koska ne tehtiin tavallista suurta ns. broadsheet -kokoa pienempään 6-palstaiseen kokoon (kuten Suomenkin iltapäivälehdet). Euroopan mannermaalla puhutaan myös bulevardilehdistöstä, koska lehtiä myydään kaduilla. Hearstia on syytetty USA-Espanja sodan aiheuttamisesta. Sotaa seuraamaan lähetetty piirtäjä sähkötti Kuubasta haluavansa palata, kun sotaa ei näkynyt syttyvän. Hearst vastasi: "Pysy siellä. Järjestä sinä kuvat, niin minä järjestän sodan!" Ja niin myös tapahtui, että Hearstin lehdistö sai kansanjoukot raivostumaan Espanjalle, jolloin poliitikkojen oli pakko aloittaa sota. Sota syttyi vain sen takia, että lehtikuningas halusi tehdä rahaa myymällä sotauutisia. Orson Welles teki Hearstin ja Pulitzerin taistelusta elokuvan "Citizen Kane" (1941), jonka elokuvakriitikot ovat monesti äänestäneet maailman parhaaksi elokuvaksi. Englannissa tunnetuimpia sensaatiolehtiä ovat The Sun ja Daily Mirror. Näiden välinen kilpailu yleisöstä johti 1960-luvulla niin törkeisiin mauttomuuksiin ja ylilyönteihin, että lehdet joutuivat siistimään linjaansa. Silti Suomen iltapäivälehdet ovat ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta varsin asiallista luettavaa verrattuna Britannian lehtien tyyliin. Laatulehdistöstä edustava esimerkki on The New York Times, jonka Adolph S. Ochs pelasti vararikolta vuonna 1896. Lehti ei menestynyt sensaatiokilpailussa Hearstin ja Pulitzerin julkaisujen kanssa, joten Ochs päätti kehittää uuden selviytymisstrategian, jossa asioista pyrittäisiin kertomaan mahdollisimman asiallisesti ja objektiivisesti. Lehti päätti tarjota tosiasioita ja neutraalin puolueettomia, järkiperäisiä analyysejä yhteiskunnan tärkeistä asioista. Lehti pyrki olemaan jatkuvasti päivittyvä tietosanakirja maailman asioista. Sillä oli alusta alkaen on erittäin hyvät tietoliikenneyhteydet, se julkaisi puheita ja asiankirjoja myös kokonaisina. Lehti julkaisi vuosittain luettelon vuoden mittaan kirjoitetuista artikkeleistaan, mikä teki siitä hyvän hakuteoksen. Lehden jutut pyrittiin kirjoittamaan hyvällä, mutta helposti ymmärrettävällä kielellä. Laatulehdistön linja panostaa tosiasioihin ja analyysiin ei ollut uusi, sillä jo uutiskirjeet oli tehty talousasioita koskien näin. Laatulehdessä on piirteitä myös eliittilehdistä, koska ne suunnataan yleensä yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneelle keski- ja yläluokalle, joka osasi arvostaa järjen käyttöä. Laatulehdistö omaksuu yhteiskuntaan nähden ulkopuolisen tarkkailijan aseman, aivan kuten luonnontutkija tekisi muistiinpanoja lintujen käyttäytymisestä. Siinä missä poliittinen lehti otti kantaa ja osallistui kiivaasti peliin, laatulehti vetäytyy katsomoon seuraamaan tapahtumia. Toimittajat ovat ammattilaisia, joille tulee kunnia-asiaksi pitää itsensä ulkopuolisina tarkkailijoina. Samastumisen ja eronteon kannalta laatulehdessä käy usein niin, että ei tarjota mitään "meihin" samastumisen mahdollisuutta, vaan kaikki lehdessä esiintyvät tahot ovat "niitä" eli ulkopuolisia. Tämä ulkopuolisuus ei ole pelkästään hyvä asia, sillä se opettaa ihmisille ulkopuolisen roolin ja vieraannuttaa heitä yhteisten asioiden hoitoon osallistumisesta. Demokratiassahan ihmisten pitäisi osallistua ja keskustella yhteisistä asioista, eikä vetäytyä kyynisinä seuraamaan tapahtumia katsomosta. Tätä ulkopuolisuuden asennetta on ryhdytty Yhdysvalloissa ja muuallakin korjaamaan ns. kansalaisjournalismin (public journalism) ideoilla, joissa journalismin yhdeksi tehtäväksi tulee demokraattisen keskustelun virittäminen ja ongelmien ratkaisun edesauttaminen. Eri maiden laatulehdistä mainittakoon Englannin The Times, Ranskan Le Monde, Saksan Frankfurter Allgemeine Zeitung. Suomessa Helsingin Sanomat on varsin tyypillinen laatulehti. Suomen lehdistölle on ominaista vahva aluelehdistö: kunkin maakunnan pääkaupungissa ilmestyvä lehti on muodostunut ns. ykköslehdeksi alueellaan ja kilpailevat kakkoslehdet ovat surkastuneet pienilevikkisiksi tai kuolleet kokonaan pois. Aamuisin ilmestyvät maakunnalliset lehdet ovat tyypiltään laatulehtiä, mutta mitä pienempiä ne ovat, sitä heikommat voimavarat niillä tehdä laadukasta journalismia. Tabloid-lehtiä on Suomessa kaksi. Vuonna 1932 perustettuja Ilta-Sanomia julkaisee myös Helsingin Sanomat ja televisioyhtiö Nelosen omistava Suomen suurin mediakonserni SanomaWSOY. Vuonna 1980 perustettua Iltalehteä julkaisee Suomen toiseksi suurin mediakonserni Alma Media, joka omistaa myös Aamulehden, Kauppalehden ja MTV3 -televisioyhtiön. Viime vuosina erityisesti Englannissa ja USA:ssa on huolestuneena puhuttu ns. tabloidisoitumisesta (tabloidization) eli siitä, että kilpailun paineessa laatulehdet joutuvat omaksumaan yhä enemmän sensaatiohakuista julkaisupolitiikkaa iltapäivälehtien tapaan. Esimerkiksi Britanniasta on näyttöä siitä, kuinka laatulehtien sisällöt ovat viihteellistyneet ja poliittisista asioista on tehty entistä enemmän skandaaleja. Britannian lehdet ovatkin alttiimpia tabloidisoitumiselle, koska siellä laatulehdetkin myydään etupäässä irtonumeroina ja useat valtakunnalliset lehdet kilpailevat samojen asiakkaiden huomiosta. Saksassa ja Suomessa lehdet tilataan pääasiassa kotiin ja lehdillä on alueellinen monopolinsa, jossa kilpailua ei esiinny. Tämä vähentää suomalaisten lehtien alttiutta tabloidisoitumiseen. Lisälukemisto: Vilkaisu aikakauslehdistön vaiheisiin Aikakauslehdet määritellään yleensä vähintään neljä kertaa vuodessa ilmestyviksi sarjajulkaisuiksi, joissa on numeroa kohden useita artikkeleita tai muuta toimituksellista aineistoa. Aikakauslehti on kaikkien tilattavissa; se ei sisällä pelkästään hinnastoja, ilmoituksia ja mainontaa. Yleensä aikakauslehti ei ole sillä tavoin kiinni päivänkohtaisessa uutisoinnissa kuin sanomalehti, mutta silti rajanveto sanomalehtien suuntaan voi joskus olla vaikeaa. Esimerkiksi varhaiset valistavat sanomalehdet voitaisiin yhtä hyvin katsoa myös aikakauslehdiksi. Ensimmäisiksi aikakauslehdiksi katsotaan saksalainen Erbauliche Monaths Unterredungen (1663-1668), ranskalainen Journal des Savants (1665) ja englantilainen Philosophical Transactions (1665). Näiden vakavampien lehtien ohella alkoi Ranskassa pian ilmestyä viihteellinen Mercure Galant (1672). Naistenlehdetkin polveutuvat jo näistä varhaisajoista: englantilainen Ladies' Mercury alkoi ilmestyä vuonna 1693. 1700-luvulla aikakauslehtiä alkoi ilmestyä runsaammin Euroopan suurkaupungeissa, kuten Lontoossa. Englanninkielinen nimitys aikakauslehdelle on magazine, mikä tarkoittaa "makasiinia", siis varastoa kaikenlaisille jutuille. Tunnetun seikkailukirjan, Robinson Crusoen, kirjoittaja Daniel Defoe perusti aikakauslehden nimeltä The Review (1704-1713). Suunnilleen samoihin aikoihin aloittaneet The Tatler ja The Spectator olivat Defoen lehden tapaan luonteeltaan kirjallisia ja satiirisia julkaisuja. Vielä myöhemmin 1800-luvullakin ilmestyi runsaasti kirjallisia lehtiä: tapana oli että sepitteellinen romaani ilmestyi ensin jatkokertomuksena ja vasta sitten kirjan muodossa. Suomessa ilmestyi vuosina 1866-1880 Kirjallinen Kuukauslehti, jossa julkaistiin mm. Aleksis Kiven "Kihlaus". Vielä 1700-luvun lehdet olivat verraten kalliita julkaisuja, mutta 1800-luku merkitsi läpimurtoa halvoille massalehdille. Näistä ensimmäisiä olivat yhdysvaltalainen Saturday Evening Post (1821) ja englantilainen Penny Magazine (1832). 1800-luvulla aikakauslehdet kaupallistuivat sanomalehtien tapaan ja mainostamisesta tuli yhä keskeisempi osa niiden taloutta. Ensimmäinen kuvalehti oli 1842 aloittanut Illustrated London News, joka perustui piirroskuviin. Kuvalehden idea omaksuttiin pian muihinkin maihin. Ensimmäisiä suomalaisia kuvalehtiä oli Suomen Kuvalehti (1873-1880; 1917-). Valokuvauksen ja painotekniikan kehittyminen alkoi aikakauslehdissä syrjäyttää piirroskuvaa 1890-luvulla,vaikkakaan ei vielä sanomalehdissä. Vuonna 1888 Yhdysvalloissa perustettu National Geographic käytti maantieteellisten aiheiden kuvitukseen valokuviakin. Varsinainen kuvalehti siitä tuli vuonna 1904, kun lehden toimittajan oli juttujen puutteessa julkaistava 11 sivua kuvia Tiibetistä. Toimittajan yllätykseksi yleisön reaktio olikin myönteinen ja lehdestä tuli hyvin suosittu (nykyään yli 10 miljoonan kpl levikki). Korkeatasoisen valokuvajournalismin yhdeksi kiintotähdeksi nousi amerikkalainen Life (1936-1972). Life ei kuvittanut juttuja, vaan kertoi koko tarinan kuvilla. 1930-luvun Saksassa poliittista taistelua käytiin myös tehokkaan kuvajournalismin avulla; vastakkain olivat natsien Illustrierter Beobacter ja vasemmistolainen Arbeiter Illustrierte Zeitung. Ranskassa kuvajournalismistaan tunnetaan mm. Paris-Match (1949). Sarjakuvalehdet ovat eräs aikakauslehtien laji. 1890-luvulla USA:ssa "keltaiselle lehdistölle" nimen antanut sanomalehtisarja Yellow Kid katsotaan usein ensimmäiseksi sarjakuvaksi. Aluksi sarjakuvat ilmestyivät nykyiseen tapaan sanomalehtien lyhyinä "strippeinä". Sanomalehdissä ilmestyneitä sarjakuvia kuten 1910 syntynyttä Krazy Kat -sarjakuvaa alettiin koota myös kirjasiksi. 1930-luvulla aloittivat lehtien sarjakuvina mm. Tarzan, Mikki Hiiri, Dick Tracy, Teräsmies (Superman), Batman. Varsinaiset sarjakuvalehdet syntyivät niinikään 1930-luvulla ja sarjakuvalehdistä tuli valtavan suosittuja toisen maailmansodan aikana mm. sotilaiden viihdykkeenä. Kulttuurisesti kiinnostavaa on, että 1930-luvulla syntyneet väkivahvat supersankarit (Superman = yli-ihminen) osuvat ajallisesti yksiin sellaisten "vahvojen miesten" kuin Mussolinin, Hitlerin, Stalinin ja Vihtori Kosolan kanssa. Näyttää siltä, että 1930-luvun talousromahduksen ja muun turvattomuuden vuoksi monissa maissa oli sosiaalista tilausta autoritaarisille johtajille, diktaattoreille. 1920-luvulla Yhdysvalloissa syntyi uusi aikakauslehtien ryhmä, uutisaikakauslehdet (newsmagazines) jotka vetivät yhteen ja taustoittivat viikon uutistapahtumat. Näistä ensimmäinen oli 1923 perustettu Time Magazine, joka sai kilpailijakseen v. 1933 Newsweek -lehden. Time tunnettiin aluksi vahvasti konservatiivisena ja Newsweek taas liberaalina lehtenä. Time -lehden esikuvan mukaisia lehtiä ovat Saksan Der Spiegel (1947) ja Ranskan L' Express (1953). Myöskin Suomen Kuvalehti on uutisaikakauslehti. Vuonna 1922 perustettu USA:ssa perustettu Reader's Digest (Suomeksi Valitut Palat) perustuu toisaalla julkaistujen artikkeleiden esittämiseen lyhennettyinä ja kansantajuisina versioina. Lehden perustaja DeWitt Wallace katsoi, että mistä tahansa artikkelista voi huoletta heittää pois 75 prosenttia ilman että asia siitä kärsisi. Lehdessä julkaistujen artikkeleiden piti olla kiinnostavia vielä vuoden päästäkin luettuina ja niiltä edellytettiin optimistista, rakentavaa otetta. Reader's Digest oli saavuttanut 1939 jo 3 miljoonan kappaleen levikin ja sen levikki on nykyään 18 miljoonaa. Erikoista lehden taloudessa on se, että perustamisestaan aina vuoteen 1955 se ei julkaissut ollenkaan mainoksia. Suomen suurimpiin lukeutuvat yleisaikakauslehdet Apu ja Seura on molemmat perustettu 1930-luvulla. Apu oli aluksi lukemisto, jota työttömät myivät, saaden lehden tuotosta suuren osan itselleen. Seura puolestaan syntyi vuonna 1934, kun keskenään lehdillään kilpailleet kustantajat Otava ja WSOY perustivat yhteisen yhtiön, Yhtyneet Kuvalehdet. Sekä Seuran että Apu -lehden levikki oli vuonna 2000 n. 260 000. Näitä laajalevikkisempi oli aikoinaan 1970-luvun alussa sensaatiojournalismilla menestynyt Hymy liki 400 000 kappaleen levikillään (nykyisin n. 100 000). Sarjakuvalehti Aku Ankka kiilaa yleisaikakauslehtien ohi 270 000 kappaleen levikillään. Vielä tästäkin suurempia levikkejä Suomessa oli v. 2000 asiakaslehdillä, kuten Soneran Matkaviestillä (1.3 miljoonaa), Keskon Pirkalla (1.2 miljoonaa) ja S-ryhmän Yhteishyvällä (800 000). Aikakauslehdistön uudempaa kehitystä edustaa julkkisjuoruihin keskittyvä 7 päivää -lehti, joka on noussut levikiltään ja lukijamäärältään Suomen suurimmaksi yleisaikakauslehdeksi. Kaiken kaikkiaan Suomessa ilmestyy yli 2800 vähintään neljä kertaa vuodessa ilmestyvää aikakauslehteä. On perhe- ja yleisaikakauslehtiä, naistenlehtiä, kotilehtiä, terveyslehtiä, mielipidelehtiä, tieteellisiä lehtiä, harrastuslehtiä, tietokonelehtiä, lasten- ja nuortenlehtiä, eläkeläisten lehtiä, sarjakuvalehtiä, talouslehtiä, seksilehtiä, asiakaslehtiä, järjestölehtiä ym. Taloudellisesti tarkasteltuna aikakauslehti tarjoaa mainostajille hyvän yhteyden tarkasti määriteltyyn kohdeyleisöön, jolloin mainosmarkat eivät mene harakoille vaan osuvat juuri tavoiteltuun ryhmään tälle erityisesti suunnitellulla viestinnällä. Kulttuurisesti tarkasteltuna taas lähtökohtana pidettäisiin ihmisten kokoontumista jonkin harrastuksen pariin, jolloin muodostuu yhteisö, jonka jäsenet panostavat paljon energiaa ja mielenkiintoa harrastettavaan asiaan (vaikkapa hevosiin). Lehti syntyy pitämään yllä tämän harrastajajoukon yhteisöllisyyttä. Yhteisölehti on toki myös mainostajien kaupallisesti hyödynnettävissä (vaikkapa ratsastustarvikkeiden erikoisliikkeiden).
Pysähdy kaupan aikakauslehtien hyllyn eteen ja tarkastele lehtien kansikuvia sekä otsikoita. Raportoi millaisten ihmisten kuvia kansissa on. Mieti miksi juuri näitä ihmisiä on kansikuvissa. Mistä kannen otsikot kertovat?
Elokuvan historiasta on kirjoitettu paksuja erikoisteoksia. Tässä joudutaan tyytymään joihinkin perustietoihin ja painotus on tässä viestintätieteellinen, ei elokuvataiteellinen. Elokuva on nimensä mukaisesti elävää, liikkuvaa kuvaa. Varhainen elokuvan nimitys kinematografia, viittaa kreikan sanaan kinesis (liike, muutos). Tästä tulevat mm. englannin sana cinema ja saksan Kino. Elokuva perustuu näköaistimuksen hitauteen. Näköärsykkeen häviäminen näköhermostosta ja aivoista kestää hieman alle 0.1 sekuntia ja jos kuvia esitetään peräkkäin enemmän kuin 15 kuvaa sekunnissa, sulautuvat erilliset kuvat yhdeksi liikkeeksi. Elokuvakamera on valokuvauslaite joka pystyy valottamaan jatkuvalle filmille kuvia 24 kertaa sekunnissa ja esityksessä käytettävä projektori puolestaan liikuttaa filmiä samaisella vauhdilla valonlähteen ja linssin välissä. Elokuvalla välineenä on pitkä historia ja on tarvittu lukuisia keksintöjä ennen kuin elokuvaus kävi mahdolliseksi. Jo 100-luvulla jKr. luonnontutkija Ptolemaios teki havaintoja näköaistimuksen hitaudesta ja jälkikuvaominaisuuksista. Myöhempinä vuosisatoina kehitettiin monenlaisia optisia leluja, joissa katsoja tirkisteli reiästä pyörivälle kehälle piirrettyjä kuvia, jolloin syntyi liikkuvan kuvan illuusio. Antiikin aikoina tunnettiin polttolasit eli linssit, joilla pystyttiin luomaan optinen kuva maisemasta tasopinnalle.1600-luvulla eräs saksalainen pappi kehitti laterna magican (taikalyhdyn) esityypin: sillä pystyi heijastamaan seinälle ohuelle kalvolle piirrettyjä kuvia. Tällä periaatteella toimii myös elokuvaprojektori. Kameralaitteiston alkumuoto camera obscura (hämärä huone) kehiteltiin ilmeisesti arabikulttuurin piirissä 1000-luvulla, mutta varsinaisesti sen esitteli Leonardo da Vinci 1500-luvun alussa. Camera obscura on valotiivis huone tai laatikko, johon pääsee valoa vain pienestä reiästä. Reikä toimii linssin tapaan, jolloin takaseinälle muodostuu kuva. Hieman myöhemmin reikään sijoitettiin linssi, minkä seurauksena kuvan laatu parani. Tällaisenaan laite oli hyödyllinen taiteilijoille, jotka saattoivat piirtää kuvan optisen kuvan mukaisesti. 1800-luvun alussa kemian tuntemus oli edennyt niin pitkälle, että todettiin joidenkin kemiallisten yhdisteiden valonherkkyys. Ranskalaiset Joseph Nicéphore Niépce ja Louis Daguerre kehittivät 1820-luvulla menetelmää, jossa hopeayhdisteellä päällystettyyn metallilevyyn muodostui valon vaikutuksesta pysyvä kuva: valokuvaus oli näin keksitty. Pian opittiin päällystämään lasilevyjä valoherkällä aineella ja 1850-luvulla kehitettiin negatiivimenetelmä, jonka avulla voitiin vedostaa suurennettuja kuvia valoherkälle paperille. Aluksi valotusajat olivat niin pitkiä, että ainoastaan vakaasti paikoillaan jököttäviä kohteita voitiin vangita valokuvaan. Elokuvaa varten materiaalin valoherkkyyttä oli kehitettävä niin, että 1/15 sekunnin valotus riittäisi. Kamerassa täytyi olla suljin, joka kykenisi avautumaan ja sulkeutumaan nopeasti. Kehitettiin mm. valokuvausrevolveri, jolla pystyi nopeasti ottamaan koko "rullallisen" kuvia. Laukkaavan hevosen liike vangittiin kahdellatoista riviin asetetulla kameralla. Kameroiden kehityksessä oli ns. iirishimmentimen keksiminen 1887 tärkeä keksintö: sen avulla voitiin kameran "silmää" avata suureksi hämärässä ja supistaa se pieneksi kirkkaassa valossa, jolloin filmi sai aina tarpeeksi, mutta ei liikaa valoa. Lasilevyillä ei elokuvaa olisi voitu toteuttaa. 1870-luvun alussa keksittiin ensimmäinen muovi, joka sai kauppanimen "selluloidi". Tämä oli alkoholilla käsiteltyä nitroselluloosaa, periaatteessa samaa ainetta kuin aseissa käytettävä ns. savuton ruuti. Selluloidi oli notkeaa, kirkasta ja kestävää, siis erinomaista filmipohjaa. Ikävä kyllä se oli tavattoman tulenarkaa tavaraa, jossa alkaa räjähdykseen johtava ketjureaktio jo 150 C lämpöasteessa. Kun elokuvaprojektorin valonlähteenä käytettiin sähköistä valokaarta, niin hieman liioitellen voidaan sanoa, että elokuvien esittäminen oli kuin sähköhitsausta ruutikellarissa. Paljon elokuvateattereita paloi. Esimerkiksi v. 1927 Tampereella elokuvateatteri Imatrassa filmirulla syttyi tuleen ja liekit levisivät raivoisasti teatterin katsomoon, niin että 21 ihmistä kuoli. Vasta 1950-luvulla selluloidi korvattiin huonosti palavalla asetaattifilmillä. 1800-luvun lopulla oltiin niin pitkällä, että elokuva saattoi syntyä. Elokuvan syntyhetkenä pidetään ranskalaisten Louis ja Auguste Lumièren julkista elokuvaesitystä Pariisissa Grand Cafén kellarikerroksessa 28. joulukuuta 1895. Lumièren veljeksillä oli näytettävänä kymmenen erilaista, n. minuutin mittaista elokuvanpätkää arkisista aiheista: asemalle saapuva juna, työväki poistuu tehtaasta, meri, suihkulähde jne. Nämä olivat itse asiassa dokumenttielokuvia, jotka säilyivät jatkossakin yhtenä elokuvien tyyppinä. Junan päälle syöksymisen liikevaikutelma oli kokemattomista ihmisistä niin uskottava, että heidän täytyi suorastaan paeta. Pian esitettäväksi liitettiin hupailu "kasteltu kastelija", jossa puutarhuri suihkutetaan märäksi. Lumièren veljekset uskoivat, että ihmiset ovat kiinnostuneita elokuvasta vain liikevaikutelman vuoksi ja että he kyllästyvät siihen pian. Näin varmasti olisikin tapahtunut, ellei elokuvalle olisi keksitty kantavampaa sisältöä. Näyttelijä ja taikuri Georges Méliès tajusi ensimmäisenä juonellisen näytelmäelokuvan mahdollisuudet. Méliès käytti estottomasti mielikuvitusta ja trikkejä elokuvissaan. Hänen tekemistään tuhannesta lyhytelokuvasta kuuluisin on "Matka kuuhun" (1902). Vuonna 1902 Edwin S. Porter ohjasi Yhdysvaltojen ensimmäisiin lukeutuvan näytelmäelokuvan "The Life of an American Fireman" (Päivä palomiehen elämästä) ja seuraavana vuonna maailman ensimmäisen lännenelokuvan (western) "The Great Train Robbery" (Suuri junaryöstö). Porter vapautti elokuvan studiosta, hän vei kameran autenttisille tapahtumapaikoille ja seurasi kahdessa eri paikassa samanaikaisesti kehittyvää juonta. Elokuvaohjauksen varsinaisena isänä pidetään kuitenkin David Griffithiä (1875-1948). Hän käytti psykologista kerrontaa, muutti kameran paikkaa kesken kohtauksen, otti käyttöön valaistuksen tehokeinoja. Hän myös leikkasi elokuvansa leikkauspöydässä. Ensimmäinen Griffithin käänteentekevistä elokuvista oli "Birth of a Nation" (Kansakunnan synty, 1915). Yhdysvalloissa elokuvantuotannosta tuli suurteollisuutta 1920-luvulla. Elokuvateollisuus oli muuttanut New Yorkista aurinkoisen Kalifornian Hollywoodiin vuonna 1909. Los Angelesin vähäpätöinen esikaupunki alkoi muuttua jättiläistehtaaksi, johon elokuvanvalmistamot rakensivat laajoja studioitaan. Tähtijärjestelmä, standardisoidut juonirakenteet, lajityypit, tuotantotavat vakiintuivat. Muutamat elokuvamogulit tehtaineen hallitsivat tuotantoa: mm. Louis B. Mayer, Warnerin veljekset ja Samuel Goldwyn. Suurten tehtaiden itsevaltiuden aika kesti 1950-luvulle saakka. Euroopassa v. 1914 alkanut I maailmansota tukahdutti eurooppalaisen elokuvatuotannon ja siirsi alan painopisteen Yhdysvaltoihin. Sotaa käyvässä Euroopassa nitroselluloosaa ei riittänyt filmeihin, vaan se tarvittiin ammusten ja luotien ajoaineeksi rintamalla. Ensimmäinen maailmansota synnytti propagandaelokuvan. Elokuva on petollisen uskottava väline, sillä yleisö helposti luulee sen tarjoavan suoran ikkunan todellisuuteen, vaikka tosiasiassa elokuvassa kaikki on huolellisesti valikoitua tai poisjätettyä. Elokuva myös vetoaa tunteisiin tehokkaasti. Myös Yhdysvalloissa alettiin esittää Saksan vastaisia propagandafilmejä elokuvien alussa maan liittyä sotaan v. 1917. Saksassa myös osattiin tehdä propagandaa, ja perinne jatkui natsivallan aikana vuodesta 1933 eteenpäin. Joseph Goebbelsin johtama propaganda- ja valistusministeriö tarkasti ennakkoon kaikki elokuvat. Hitlerin valtaantulon jälkeen mm. kuuluisa elokuvataiteilija Fritz Lang joutui pakenemaan maasta. Elokuvailmaisua kehitettiin myös vuonna 1918 syntyneessä Neuvostoliitossa. Lenin itse sanoi elokuvaa kaikista taiteista tärkeimmäksi. Elokuva otettiin "sosialismin rakentamisen" välineeksi kuten muukin joukkoviestintä Neuvostoliitossa. Neuvostoelokuvan suuria vaikuttajia on Sergei Eisenstein, maailmankuulu elokuvataiteen uranuurtaja ja kehittäjä. Hän kuuluisimpia elokuviaan ovat "Panssarilaiva Potemkin" (1925) ja "Lokakuu" (1927). Muita maineikkaita elokuvan kehittäjiä ovat mm. Vselovod Pudovkin ja Dziga Vertov. Suomessa elokuvatuotanto käynnistyi varsinaisesti v. 1919, jolloin Erkki Karu, Teuvo Puro ja Karl Fager perustivat Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin muutti nimensä Suomi-Filmi OY:ksi. Yhtiö tuotti 3-5 elokuvaa vuodessa. Varhaiskauden mykkiä klassikkoja ovat Erkki Karun ohjaamat "Koskenlaskijan morsian" (1923), Nummisuutarit (1923) ja "Meidän poikamme" (1929). 1930-luvulla perustettiin T.J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus. 1930-luvun lopulla tuotettiin n. 20 kokoillan (ääni)elokuvaa vuodessa ja ne olivat hyvin suosittuja. Elokuvateollisuuden korkeasuhdanne ei katkennut edes sotavuosiin ja huippuunsa (30 elokuvaa) se ylti 1950-luvun puolivälissä, sillä televisio ei täällä vielä tuolloin syönyt yleisöä. Elokuvat olivat aluksi mykkiä. Tämän kauden suuria nimiä ovat koomikot Mack Sennett, Charles Chaplin, Buster Keaton, Harry Langdon ja Harold Lloyd. Vuonna 1927 sai äänielokuva "The Jazz Singer" ensiesityksensä; tässä elokuvassa näyttelijät sekä puhuivat että lauloivat. Ääni tuli äänilevyltä, mutta pian opittiin tallettamaan ääni optisesti selluloidirainaan. Monet mykän kauden koomikot (esim. Buster Keaton) eivät pystyneet siirtymään äänielokuvan aikakauteen, vaan heidän uransa loppui. Chaplin on esimerkki niistä, jotka pystyivät jatkamaan äänielokuvassakin. Ensimmäinen värielokuva oli Walt Disneyn piirroselokuva "Flowers and Trees" (1933). Ensimmäinen onnistunut värillinen kokoillan elokuva oli Rouben Mamoulianin ohjaama "Becky Sharp" (1935). Ensimmäinen värillinen maailmanmenestys oli Victor Flemingin ohjaama "Gone With the Wind" (Tuulen viemää, 1939). Magneettinen ääniraita ja laajakuva ovat elokuvan 1950-luvun teknistä kehitystä. Ennen television valtakautta 1900-luvun alkupuolella dokumentti- ja uutiskatsaukset tarjosivat välähdyksiä maailman tapahtumiin. Vaikka dokumentaarisia elokuvia oli tehty aiemminkin, tuli sana "documentary" varsinaisesti käyttöön vasta englantilaisen John Griersonin sillinpyytäjien elämästä kertovan elokuvan "The Drifters" myötä vuonna 1929. Klassinen dokumenttielokuva on myös Robert Flahertyn eskimoiden elämästä kertova "Nanook of the North" (1922). Uutisfilmejä näytettiin elokuvateattereissa näytösten aluksi. Erityisen runsaasti uutisfilmejä tehtiin II maailmansodan aikana. Jo mykän kauden alussa elokuvissa esiintyneistä kaunottarista tuli hyvin suosittuja, vaikka kansa ei tiennytkään heidän nimiään. Kun erään tällaisen filmitähden nimi paljastettiin 1910, syntyi elokuvan tähtijärjestelmä. Tähtijärjestelmään kuuluu, ettei näyttelijä mukaudu erilaisiin elokuviin, vaan että elokuvat räätälöidään tähdelle sopiviksi. Näin yleisölle tutuksi tullut sankari tai sankaritar saa seikkailla elokuvista toiseen suunnilleen samanlaisena. Asiakkaat tietävät jo ennakolta odottaa John Wayneltä juuri "waynemaista" käytöstä, eikä heidän odotuksiaan suinkaan petetä. Näin standardisoitu tuote on taloudellisestikin menestyvä, ja menestyä elokuvien pitikin niitä rahoittavien pankkiirien ja liikemiesten mielestä. Tähtien tapaan kuluttajien odotuksia täyttävät myös genret eli lajityypit: lännenelokuva, gangsterielokuva, slapstick-komedia, musikaali jne. Tiettyyn genreen kuuluvan elokuvan valitessaan henkilö jo ennalta tietää pääpiirteissään mitä tässä "maailmassa" voi tapahtua: näin genret luovat turvallisuutta ja jatkuvuutta epävakaaseen maailmaan. Ennen elokuvaa lajityyppejä on esiintynyt kirjallisuudessa, teatterissa, musiikissa jne. Myös esim. sarjafilmien sarjallisuus toimii yleisön odotuksia tyydyttäen: kun vaikkapa tv-sarja on luotu sen peruskaava toistuu samanlaisena ohjelmasta toiseen. Elokuva oli kaupallista sirkuskuvia joukoille alusta alkaen. Aluksi elokuvia esitettiin markkinateltoissa ja vaudevilleteattereissa, mutta 1905 alkaen Yhdysvalloissa alkoi olla erillisiä elokuvateattereita. Näitä nickelodeon (nickel = 5 centin raha) teattereita oli v. 1908 jo USA:ssa jo 10 000 kappaletta. Elokuvista tuli todellista joukkoviestintää ja massaviihdettä. Vuonna 1911 New Yorkissa oli kaikkiaan 4.7 miljoonaa asukasta ja näistä 1.5 miljoonaa kävi joka viikko elokuvissa. Vuonna 1914 USA:ssa 40 miljoonaa henkilöä kävi elokuvissa viikoittain; vuonna 1929 jo pelkästään alaikäisiä elokuvien katsojia oli 40 miljoonaa. Elokuvien kävijämäärät kasvoivat aina 1940-luvun lopulle saakka (Yhdysvalloissa 90 miljoonaa katsojaa/ viikko). Sitten mm. television ripeän yleistymisen vuoksi yleisömäärät alkoivat nopeasti pudota. Muualla maailmassa kehitys on ollut samantyyppistä, joskin aikataulu vaihtelee. Elokuvan suurimpien katsojalukujen romahdettua Yhdysvalloissa alkoivat riippumattomat studiot tuottaa yhä suuremman osan elokuvista. Hollywoodin ilmaisullinen kaanon murtui. Myös Euroopan elokuva elpyi tuottaen elokuvataiteen suuria nimiä. Esimerkiksi ranskalaiset nuoren polven ohjaajat esiintyivät laajana rintamana v. 1959 Cannesin elokuvajuhlilla: François Truffaut, Alain Resnais, Jean-Luc Godard. Italiassa maailmankuuluiksi nousivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni, ruotsissa Ingmar Bergman. Aluksi televisio oli uhka elokuvalle, mutta pian filmiteollisuus huomasi voivansa myydä vanhat elokuvat televisiossa esitettäväksi. Nykyään elokuva ilmestyy ensin elokuvateattereissa voimakkaan markkinoinnin kera. Elokuvan toivotaan saavan myönteisiä arvosteluja lehdissä ja tulevan myös yleisömenestykseksi. Myös oheistuotteita kaupataan. Melko pian ensiesityksen jälkeen elokuva ilmestyy myös televisiossa katsottavana videona ja dvd -levynä. Hieman pitemmän ajan kuluttua elokuva esitetään televisiossa. Elokuvanteko on erityisesti Yhdysvalloissa kaupallista toimintaa, joka edellyttää suuria budjetteja ja jossa suurten voittojen ohella voi tulla myös huimia tappioita. Hollywood -elokuvan tuotanto maksaa keskimäärin markkinointikuluineen n. 40 miljoonaa dollaria. Suosituimmat elokuvat tuottavat 300-500 miljoonaa dollaria, joten rahoittavat pankit saavat sijoituksensa kymmenkertaisena takaisin. Suurten voittojen ja tappioiden liiketoiminnassa rahoittajat pyrkivät varmistamaan kaikin keinoin elokuvan menestymisen. Iso bisnes on varovainen uusien kokeilujen suhteen ja ohjaajien taiteellista vapautta rajoitetaan. Elokuvat esitetään koeyleisölle, jonka tunnereaktioita seurataan mm. sormenpäiden sähköjohtavuutta tutkimalla ja haastattelemalla. Liian pitkästyttävään kohtaan voidaan leikata vaikka takaa-ajokohtaus. Suurliiketoiminnan ohella toimii myös pieniä studioita, joissa tehdään pienellä rahalla kokeilevampia elokuvia. Näiden luovista kokeiluista suurliiketoiminta voi sitten omaksua hyviksi osoittautuneet keksinnöt. Taikuri Georges Méliès'n 1900-luvun alussa aloittama trikkikuvauksen perinne on vuosien varrella yhä kehittynyt. Nykyään elokuvien katastrofikohtaukset ja tehosteet voidaan luoda tietokoneohjelmilla digitaalisesti. Kun animaatioelokuvat ennen perustuivat lukuisten piirrosten kuvaamiseen filmille, voidaan animaatiot nykyään toteuttaa tietokoneohjelmien avulla. Elokuvateattereissa kehitys on kulkenut kohti suuria viihdekeskuksia, joissa eri elokuvia esitetään samaan aikaan lukuisissa eri saleissa. Niissä elokuvaelämyksen tehoa lisäävät voimakkaat ja todentuntuisen tilavaikutelman antavat ääniefektit. Elokuvia tehdään yhä useammin nuorille, sillä nämä ovat pääasiallisia elokuvateattereissa kävijöitä Tehtävä: Katso elokuvateatterissa tai televisiosta jokin viihde-elokuva. Laadi siitä pieni tutkielma. Kiinnitä huomiota esim. tapahtumaympäristöön: missä elokuvan tapahtuminen sijaitsee? Mistä ajasta käsin elokuvan kerronta tapahtuu? Palataanko kerronnassa välillä menneisyyden tapahtumiin? Selvitä juonirakenne: mikä käynnistää tapahtumat ja antaa sankarille/sankarittarelle pyrkimyksen, motiivin johonkin? Mikä tuo motiivi on? (esim. kosto, maailman pelastaminen, onnen saavuttaminen). Mitkä tekijät haittaavat tai estävät sankaria/sankaritarta hänen pyrkimyksissään. Entä millaisia ovat sukupuoleltaan, iältään, olemukseltaan elokuvan sankarit ja sankarittaret. Millaisia konnat ovat? Millä yksityiskohdilla konnista tehdään vastenmielisiä tai pelottavia? Yritä tarkkailla myös elokuvan musiikkia ja äänitehosteita. Millaisella musiikilla luodaan jännitystä, millaisella taas rentoutunutta olotilaa?
Sähkölennätin ja puhelin Amerikkalainen Samuel Morse kehitti edeltäjiensä työn pohjalta sähkölennättimen (telegrafi = "kaukokirjoitin"). Toukokuun 25. vuonna 1844 Morse saattoi lähettää onnistuneesti viestin 40 mailin päähän kehittämällään laitteistolla ja koodikielellään (ns. morseaakkoset). Sähkölennättimellä oli olemassa esim. valon käyttöön perustuvia edeltäjiä, mutta silti keksintö oli mullistava. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä jopa mantereelta toiselle. Maailma oli siirtynyt aikaan, jolloin valtameren takaisista asioista saatettiin saada tieto välittömästi eikä vasta viikkojen kuluttua. Erityisesti liike-elämä, valtiojohto, sotilaat ja sanomalehdet hyötyivät tietojen saannin nopeutumisesta. Hyvin pian sähkölennätin aloitti toimintansa Suomessakin. Tästä todistaa oman aikansa tiedettä menestyksellisesti popularisoinut rovasti Antero Varelius teoksessaan "Enon opetuksia luonnon asioista" (1855). Varelius puhuu ”lieke-postista" (sähkölennätin), joka "ennen kun tämä joutui pränttiin, laitettiin jo Suomeenkin". Varelius kuvaa oman aikansa varhaisnykysuomella keksintöä seuraavasti: ”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat. Tiedettäessä liekkeen juoksevan johdattajiansa pitkin sanomattoman kiiruusti, laitellaan tarpeellisesti varustettuja mitalli-lankoja jotka ulottuvat pitkin maata taikka meren pohjaa, pitkät matkat. Kun nyt tehdään määrättyjä lieke-temppuja langan toisessa päässä, niin tuntuvat samat temput heti toisessakin, ja ne ymmärretään niinkuin sanat.” Sähkölennätin siirsi metallijohdinta pitkin sähkösysäyksiä. Varsin pian opittiin muuntamaan ihmispuheen aikaansaama ilman värähtely mikrofonissa sähköiseksi värähtelyksi ja tämä taas takaisin korvin kuultavaksi ilman värähtelyksi kaiuttimessa tai kuulokkeessa. Puhelin (telefoni) tuli keksityksi vuonna 1876, kun amerikkalainen keksijä Alexander Graham Bell yritti keksiä kuulolaitetta vaimolleen. Puhelinta käytettiin jossain vaiheessa myös joukkoviestinnän välineenä, niin että tilaajat saivat kuunnella määrätunnein uutiset puhelimestaan. Keksintö tuli pikavauhtia Suomen suuriruhtinaskuntaan: jo seuraavana vuonna asennettiin ensimmäiset telefonit Helsinkiin. Venäjän valtakunnassa katsottiin, että sähkölennättimellä on sotilaallista käyttöä, joten se otettiin tiukasti valtiolliseen sääntelyyn. Sitävastoin puhelimia pidettiin paikallisina viestiminä, joilla ei ollut sotilaallista tai strategista merkitystä, joten puhelinlaitosten sallittiin kehittyä vapaasti. Tämä vauhditti puhelimen leviämistä. Telefonilaitoksen saivat vuonna 1882 Helsingin jälkeen myös Turku, Tampere, Viipuri, Vaasa ja Oulu ja vuoden 1889 loppuun mennessä oli peräti 19 kaupungissa puhelinlaitos. Helsingin ja Porvoon välille saatiin yhteys 1884, mutta muilla paikkakunnilla puhelin pysyi pitkään paikallisessa käytössä. Tuonaikaiset ulkomaiset kommentaattorit hämmästelivät suomalaisten alttiutta omaksua käyttöön uusia teknisiä laitteita, kuten puhelimen ja polkupyörän. Tätä suomalaisten teknologiamyönteisyyttä on myöhemmin ihmetelty matkapuhelinten räjähdysmäisen yleistymisen yhteydessä. Puhelimen yleistyminen oli kuitenkin verraten hidasta esimerkiksi matkapuhelinten tai television yleistymiseen verrattuna, sillä laite miellettiin yläluokan ja viranomaisten asioimisvälineeksi. Mitäpä sillä tavallinen ihminen olisi tehnyt? Riitti kun kylän kauppiaalla oli puhelin. 1930-luvulla vain puolet puhelimista oli kotitalouksien käytössä. Vuonna 1877 toinen amerikkalainen keksijä, Thomas Alva Edison keksi keinon tallentaa äänivärähtelyjä aluksi tinapaperiin, sittemmin vahaan (phonografi), tästä kehittyi sittemmin äänen tallentaminen äänilevylle ja soittaminen levysoittimella (gramofoni). Jo varhain huomattiin keksintöön liittyvät suuret liiketoiminnan mahdollisuudet: erityisesti mahdollisuus myydä musiikkia äänitteinä. 1930-luvulla kehitettiin magnetofoni eli nauhuri, äänen tallentamisen väline, joka muuntaa mikrofonin sähkönvaihtelut rautaoksidilla päällystetyn nauhan magneettisuuden vaihteluksi, mikä puolestaan on muunnettavissa takaisin sähkövärähtelyksi ja ääneksi. Radio Teknologia. Sähkön ja magneettisuuden välinen yhteys oli keksitty jo vuonna 1820, mikä johti 1866 saksalaisen Werner von Siemensin keksimään sähkögeneraattorin. Tässä laitteessa esimerkiksi vesivoimalla pyöritetty magneetti tuottaa sähkövirtaa: tämän jälkeen saattoi alkaa sähkön aikakausi. Skottilainen fyysikko James Maxwell esitti 1860-luvulla matemaattisen teorian, joka ennusti sähkömagneettisten aaltojen olemassaolon. Vuonna 1887 saksalainen fyysikko Heinrich Hertz pystyi tuottamaan ja vastaanottamaan radioaaltoja laboratoriossaan. Italialainen Guglielmo Marconi oli vain 19-vuotias aloittaessaan kokeilunsa "Hertzin aalloilla". Hän sai vuonna 1901 laitteillaan radioyhteyden Atlantin valtameren yli Englannista Amerikkaan. Marconin radio oli ns. kipinälennätin jonka toiminta perustui sähköpurkauksen kykyyn lähettää radioaaltoja ympäristöön. Pian opittiin kytkemään mikrofoni radiolähettimeen, jolloin puhetta ja musiikkia saatettiin välittää radioteitse. Suomessa radiokokeita teki mm. Aleksandr Popov, joka sai v. 1900 aikaan langattoman radioyhteyden Kotkan Kuutsalosta Suursaareen. Radion ensimmäinen tärkeä sovellutus oli radioamatöörikokeilujen ohella laivaradioliikenne. Erityisesti sotalaivaston viestinliikennettä kehitettiin tarmokkaasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan päätyttyä vuonna 1918 radio oli teknisesti kehittynyt ja kaupalliset sovellutukset odottivat tulemistaan. Yleisradiotoiminnaksi sanotaan radioaaltoja käyttäen tapahtuvaa ohjelmien välittämistä ennalta määrittelemättömälle yleisölle. Englannin sana "broadcasting" on alun perin tarkoittanut esimerkiksi sitä, että maanviljelijä kylvää siemeniä maahan laajalla kädenliikkeellä kaikkialle ympärilleen. Englannin sanaa vastaavia ovat esim. norjan termi "kringkasting", saksan "Rundfunk", ruotsin "rundradio". Suomen kielen sana "yleisradio" otettiin käyttöön v. 1923 teekkarien huutoäänestyksen jälkeen vanhalla Polilla. Ensimmäiseksi yleisradiolähetykseksi katsotaan 1920 Pensylvanian Pittsburgissa tapahtunut Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosten radiointi. Pieniä yleisradioyhtiöitä nousi USA:ssa kuin sieniä sateella: vuonna 1924 niitä oli jo 530 kappaletta. Yhdysvalloissa radiotoiminta oli yksityistä ja kaupallista. Ensimmäinen radiomainos välitettiin v. 1922. Yhdysvalloissa radiosta tuli samankaltainen koko perheen viihde- ja uutiskeskus kuin televisiosta myöhemmin. Radion ääreen kokoonnuttiin kuuntelemaan konsertteja, kuunnelmia, jännittäviä tai romanttisia jatkosarjoja (mm. pesuainefirmojen kustantamia "saippuaoopperoita" kotirouville). Radion ääreen kokoonnuttiin myös kuulemaan valtionjohtajien puheita kansakunnan kohtalonhetkinä niin Amerikassa kuin Suomessakin. Yhdysvaltain pitkäaikainen presidentti Franklin Delano Roosevelt oli vakuuttava radioesiintyjä, joka valoi toisen maailman sodan vuosina uskoa amerikkalaisiin. Radion kehitys lähti eri teille Amerikassa ja Euroopassa. Euroopassa radio annettiin erilaisten kokeilujen jälkeen useimmissa maissa valtion monopoliksi. Tätä varten perustettiin valtiojohtoisia radioyhtiöitä, joille annettiin yksinoikeus radiotaajuuksien käyttöön. Näin tapahtui mm. Englannissa ja Suomessa. Ratkaisua perusteltiin valistukseen ja kasvatukseen vedoten. Uuden median haluttiin kohottavan kansalaisten sivistystasoa ja luovan samalla kulttuurista yhteisyyttä. Suomessa yleisradiokokeiluja tehtiin Helsingissä ja Tampereella vuonna 1923. Insinööri Arvi Hauvonen lähetti Lempäälän Kuljusta Tampereelle puhetta ja musiikkia keväällä 1923. Hauvonen tuli antaneeksi Suomen ensimmäisen suoran radioreportaasin selostaessaan Tammerkoskeen pudonneen naisen pelastusta. Paikallisten lähetysten ohella radioharrastajat kuuntelivat myös ulkomaisten lähetysasemien tarjontaa. Lehdissä alkoi ilmestyä ensin Englannin ja sitten Saksan radioasemien ohjelmatietoja. Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926 - lähes täysin Britannian yleisradioyhtiön BBC:n (per. 1923) mallin mukaisesti. Perustamisasiakirjassa 29.5.1926 sanottiin yhtiön tavoitteeksi seuraavaa: "Radio-ohjelmien valmistamisessa ja järjestämisessä on yhtiön päämääränä kansansivistyksen edistäminen, hyödyllisten tiedonantojen toimittaminen, jalostavan ja viattoman ajanvietteen hankkiminen varsinkin etäällä liikekeskuksista asuvien tarpeita silmälläpitäen sekä yleensä sivistyskeskuksiin kerääntyneen tiedon ja taiteen levittäminen kansamme laajoille piireille." Euroopan radioyhtiöt järjestettiin BBC-mallin mukaan valtiollisiksi monopoleiksi. Toiminta rahoitettiin lupamaksuin. Nämä julkiset radioyhtiöt pääsivät nopeasti teknisesti korkealle tasolle ja varsinkin uutisvälityksessä ne kilpailivat radion keinoin pian sanomalehtien kanssa. Useimmissa maissa 1920-luvun loppu ja 1930-luku merkitsivät radion laajaa läpimurtoa väestön suuren osan mediaksi. Yhdysvalloissa radion omistavia perheitä oli 1925 n. 10 prosenttia kotitalouksista, 1930-luvun alussa näitä oli 50 prosenttia ja 1942 jo 82 prosenttia talouksista omisti radion. Suomessa radio tavoitti 1930-luvulla kolmanneksen väestöstä. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa, radiosta tuli vahvasti poliittinen viimeistään 1930-luvulla. II maailmansodan aikana radio oli useimmissa muissakin maissa vahvasti propagandistinen tai ainakin sensuroitu. Suomen Yleisradiossa tuli Toisen maailmansodan jälkeen pääjohtajaksi näytelmäkirjailijanakin tunnettu Hella Wuolijoki (1945-1949), jonka ohjelmapolitiikka erosi melkoisesti sotaa edeltäneestä isänmaallisesta, valistavasta ja harmoniaa rakentavasta ohjelmapolitiikasta. Vasemmistolainen Wuolijoki halusi monipuolistaa ohjelmien näkökantoja eikä kaihtanut yhteiskunnallisten ristiriitojen esiin tuomista. Wuolijoki erotettiin virasta poliittisen prosessin tuloksena. Sodan jälkeen televisio haastoi radion kodin suosituimpana mediana, Yhdysvalloissa tämä tapahtui 1950-luvun alussa, Suomessa 1960-luvun alussa. 1950-luvulla vanhojen pitempien radioaaltojen rinnalla otettiin käyttöön ultra lyhyet (ULA) -radioaallot. ULA -radiot mahdollistivat Yleiradion viihteellisen ja musiikkipitoisen "rinnakkaiskanavan" perustamisen ja paransivat äänen laatua. ULA -aallonpituudet eivät kaarru maanpinnan myötäisesti eivätkä heijastu yläilmakehästä, joten lähetysmastoja täytyy olla tiheässä eikä ulkomaiden lähetyksiä kuulla Suomessa. Toisaalta maantieteellisesti kauempana toisistaan olevati radioasemat eivät häiritse toisiaan. 1950-luvun lopulla vanha radiovastaanottimien tekniikka alkoi korvautua transistoriteknologialla (transistori oli keksitty v. 1948), joka mahdollisti keveiden matkaradioden valmistamisen. 1970-luvulla stereofoniset lähetykset olivat jo melkein kaikkien ulottuvilla Suomessa. 1990-luvun lopulla Suomessa on otettu käyttöön useita digitaalisia radiokanavia, joskin digitaaliset radiovastaanottimet yleistyvät hitaasti. Tuotantopuolella suuri muutos on ollut Yleisradion monopoliaseman menetys. Vuonna 1985 aloittivat ensimmäiset kaupalliset radiot toimintansa. Kaupallisten radioiden tulot koostuvat yksinomaan mainoksista ja musiikki on keskeisessä osassa. Kaupalliset radiot ovat voimakkaasti profiloituneita eli ne kohdistettu palvelemaan jotakin tiettyä yleisönosaa. Yksittäisten ohjelmien sijaan tarjotaan paremminkin ohjelmavirtaa, jossa musiikki, lyhyet juonnot ja mainokset jatkuvat taukoamatta. Musiikkivalinnoissa luodataan hyvin tarkasti palveltavan ikäryhmän makua; väärä musiikki saattaisi karkottaa kuulijat toiselle kanavalle. Myös monenlaisten kyselyjen avulla houkutellaan kuulijaryhmä pysymään tiiviisti kanavalla ja siis myös mainostuksen kohteena. Kaupalliset radiothan elävät myymällä mainostajille kontaktia tiettyyn yleisöryhmään. Myös Yleisradio on profiloinut kanavansa erilaisille yleisöille. Digitaalinen radio mahdollistaa nykyistä useampia kanavia ja tarjoaisi mahdollisuuden varsin pientenkin yleisöryhmien erikoispalveluun. Vaikka radio onkin teknisesti "hajakylvöä" (broadcasting), niin käytännössä se voi olla kapeasti suunnattua (ns. "narrowcasting"). 2000-luvulla radio on suosittu media jota kuunnellaan erityisesti muun tekemisen taustalla. Yhdeksän suomalaista kymmenestä kuuntelee viikon aikana jotakin radiokanavaa. Lisää radion historiasta: Salakka, Matti. Radion historia. Televisio Teknologia. Äänen välittämisen ohella kiinnostuttiin myös kuvan välittämisestä radioaalloilla. Television idea alkoi hahmottua jo 1800-luvun loppupuolella ja sähköistä, liikkumattoman kuvan siirtoa kaapelia pitkin kokeiltiin onnistuneesti (telefaxin esiaste). Mm. katodisädeputken (tv:n kuvaruudun) keksiminen 1897 oli yksi askel kehityksessä. Yksinkertaistaen television toimintaperiaate on se, että tv-kamerassa linsseillä tuotettu optinen kuva muunnetaan sähköiseksi kuvaksi, joka voidaan siirtää lähetysaseman kautta kotien vastaanottimiin. Vastaanottimessa sähköinen kuva muunnetaan takaisin silmin nähtävään muotoon. Tarkempia tietoja tv-tekniikasta: Television tekninen toimintaperiaate:
Optinen kuva muutetaan sähköiseksi kuvaksi Televisiokameran objektiivi (linssi) muodostaa optisen kuvan valoherkällä aineella päällystetylle kuvapinnalle. Tähän kuvapintaan muodostuu erivahvuisia sähkövarauksia optisen kuvan valoisuuden vaihtelujen mukaisesti; näin optinen kuva muuttuu sähköiseksi kuvaksi. Sähköisen kuvan lähettäminen Sähköistä kuvaa pyyhkäistään elektronisuihkulla vaakasuora juova kerrallaan ylhäältä alas esim. 25 kertaa sekunnissa (kuva on jaettu esim. 625 juovaan). Elektronisuihkun pyyhkäisyssä syntyy sähkövirran vaihtelua, joka lähetetään vastaanottimiin suhteellisen lyhyillä, ULA -taajuuksia vastaavilla aallonpituuksilla. Sähköisen kuvan vastaanotto ja muuntaminen optiseksi kuvaksi Vastaanottimen katodisädeputkessa elektronisuihku pyyhkäisee fosforoitua kuvapintaa juova juovalta 25 kertaa sekunnissa. Elektronien pommituksessa kuvapinta loistaa valoa sen mukaan miten voimakas elektronisuihku siihen kohdistuu. Näin alkuperäistä vastaava optinen kuva syntyy kuvaruudulle. Koska kuvaruudun pyyhkäisynopeus on suurempi kuin 16 kuvaa sekunnissa, aistimme televisiokuvan "elokuvana" emmekä erillisinä otoksina. Väritelevisiossa alkuperäisen näkymän väri-informaatio analysoidaan tv-kamerassa, muunnetaan sähköisiksi signaaleiksi ja lähetetään. Vastaanottimen kuvaruutu muodostuu kolmea pääväriä edustavista kuvapisteistä eri valoisuusasteissaan. Kaukaa katsottaessa erilliset väripisteet eivät erotu, vaan kuva aistitaan yhtenäisinä, eri värisävyisinä pintoina. Takaisin Sähköisen median historiaa -osioon. Ensimmäinen julkinen tv-lähetys tapahtui Lontoossa vuonna 1925. Tästä ja eräistä muista kokeista sai Uusi Suomi aiheen kysellä vuonna 1928: "Onko kaukonäkeminen (televisioni) pian todellisuus?". Säännölliset televisiolähetykset yleisölle alkoivat Saksassa vuonna 1935, Englannissa v. 1936 sekä Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa v. 1939. Suomessa säännölliset näköradiolähetykset alkoivat erinäisten kokeiluvaiheiden jälkeen virallisesti v. 1958. Väritelevision lähetykset alkoivat USA:ssa jo vuonna 1954, joskin vasta vuonna 1965 kaikki kanavat ryhtyivät lähettämään ohjelmansa värillisinä. Suomessa säännölliset värilähetykset alkoivat vuoden 1969 alusta. Toisen maailmansodan runtelemassa Saksassa television kehitys oli tyrehtynyt, mutta Yhdysvalloissa televisio kehittyi nopeasti teknisesti ja kaupallisesti. Vuonna 1950 Yhdysvalloissa alle 10 prosentilla talouksista oli televisiovastaanotin, vuonna 1955 jo 60 prosentilla oli televisio ja 1960 liki 90 prosenttia talouksista oli televisioperheitä. Radio oli lyönyt itsensä läpi USA:ssa parissakymmenessä vuodessa, television läpimurto kesti vain kymmenen vuotta. Television leviäminen noudatti ns. epidemologista mallia, jossa ensimmäiset tv:n omistajat tartuttavat "taudin" nopeasti muihin ja nämä taas uusiin ihmisiin. Suomessa televisioperheitä oli 10 prosenttia vuonna 1961; 50 prosentin raja rikkoutui 1966 ja 90 prosenttiin päästiin vuonna 1974. Yhdysvalloissa televisiotoiminta on kaupallista radion tapaan. Siellä valtakunnallisia kanavia eli networkeja on neljä: ABC, CBS, NBC ja Fox. Näiden lisäksi on paljon alueellisia televisioita. Levityskanavina on maanpäällisen verkon lisäksi myös kaapeli- ja satelliittiyhteydet. Euroopassa on julkisen palvelun televisioita että kaupallisia. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Ruotsissa on kaupallisia ja lupamaksuin rahoitettuja televisiokanavia. Suomessa katsottiin, että lupamaksut eivät riitä kattamaan valtakunnallisen television lähetysverkon rakentamisen kustannuksia. Siksi perustettiin mainostajien, mainostoimistojen ja filmiyhtiöiden kanssa Mainos-TV vuonna 1957. Yhtiö tuli Yleisradion verkkoon kaupallisena vuokralaisena, joka vastasi mainonnan ohella myös omasta erikseen sovittavasta ohjelmakiintiöstään. Mainos-TV tulouttaa osan saamistaan mainosmarkoista Yleisradiolle, jonka toiminta on siis sekä lupamaksuin (vrt. lehtien tilausmaksut) että mainoksin rahoitettua. Suomessa oli aloittanut 1956 kaupallisen televisiotoiminnan Tekniikan Edistämissäätiön (TES) omistama TES-TV (tai Tesvisio). Tesvision ohjelmaa saattoi seurata vain Helsingin ympäristössä; myöhemmin perustettiin alaosastot myös Turkuun (1956-1959) ja Tampereelle 1957 (Tamvisio). Mainoskilpailussa Tesvisio jäi Mainos-TV:n varjoon ja vuonna 1964 YLE saattoi ostaa kilpailijansa pois markkinoilta. Tesvisiosta ja sen Tampereen tuotantoyhtiöstä Tamvisiosta muodostettiin Yleisradion TV 2. Mainos-TV esitti ohjelmansa aluksi Yleisradion kanavilla, mutta vuonna 1993 Alma Media -konsernin omistama MTV3 sai oman kanavansa. Vuonna 1997 aloitti toimintansa Suomen toinen kaupallinen tv-kanava, Nelonen. Se kuuluu SanomaWSOY -konserniin. Yhdysvalloissa monet radion aikakaudella kehitetyt lajityypit (genret) siirrettiin myös televisioon. Radiossa oli aloitettu esimerkiksi ns. saippuaoopperoiden, jotka nyt toteutettiin television päiväohjelmina. Nämä ohjelmat olivat mm. pesujauhefirmojen sponsoroimia ja jopa tuottamia - siitä nimitys. Saippuaoopperat siirrettiin vaivatta televisioon ja ne keräävät vielä tänäänkin suuria yleisöjä niin USA:ssa kuin Suomessakin. "I love Lucy" -sarja puolestaan oli tupakkafirman sponsoroima: niinpä siinä pistettiin tupakaksi tuon tuostakin. Suosittu lajityyppi oli myös tilannekomedia (SitCom). Myös lännenelokuvia ja poliisifilmejä muunnettiin televisiosarjoiksi. Villiin länteen sijoittuva Bonanza (alk. 1958) oli alusta alkaen värillinen lännensarja. Elokuvat saivat televisiosta uuden esityskanavan. Myös näytelmät voitiin sovittaa myös televisiolle. Toki televisiossa esitettiin ja esitetään uutisia, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja keskusteluohjelmia. Televisio on välineenä sellainen, että se korostaa visuaalista puolta ja ihmisten nonverbaalista viestintää. Ruutuhahmoihin solmitaan jossain määrin ns. parasosiaalisia ihmissuhteita: televisiohahmot tulevat tutuiksi kuin ystävät, heihin jopa rakastutaan. Jotkut televisiojuontajat hymyilevät ja suorastaan flirttailevat katsojan kanssa. Televisio on potentiaalinen tunneviestin. Suuri osa tunteisiin ja asenteisiin liittyvästä viestinnästämme on ilmeillä ja eleillä tapahtuvaa; ja televisio pystyy välittämään tämän nonverbaalisen viestinnän tehokkaasti. Television on sanottu edellyttävän rentoutunutta, tavallista käyttäytymistä esiintyjiltä: tuleehan esiintyjä olohuoneisiimme istumaan, joten käytös sen mukaiseksi! Televisio on kiireinen väline, jossa haastateltavilta ei sallita kuin ehkä 10-20 sekunnin mittaisia ääninäytteitä. Televisio suosii henkilöitä, jotka pystyvät sanomaan sanottavansa nopeasti ja konkreettisesti. Amerikkalainen mediatutkija Neil Postman onkin kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä (1985) saanut aiheen todeta, että televisioväline tuhoaa vakavan ja harkitsevan keskustelun yhteiskunnasta, kun sen sijaan painettu sana suosii syvällisempää miettimistä. Postman sanoo, että television hallitsemassa amerikkalaisessa kulttuurissa julkinen keskustelu omaksuu viihteen muodon. Amerikkalaista nykykulttuuria Postman sanoo kulttuuriksi, jonka informaatio, ajatukset ja tietoteoria saavat muotonsa televisiosta, eikä painetusta sanasta. Kahteen niin radikaalisti erilaiseen viestimeen kuin painettuun sanaan ja televisioon eivät hänen mukaansa mitenkään voi sopia samat ajatukset. Kun painetun sanan merkitys vähenee, täytyy politiikan, uskonnon, koulutuksen ja kaikkien julkisuuden alueiden sisällön myös muuttua ja niiden sisältö täytyy valaa uudestaan puitteisiin, jotka sopivat televisioon. Ja televisio välineenä suosii viihteellisyyttä, pinnallisuutta. Postman kuuluu samaan tutkimusperinteeseen kuin Marshall McLuhan, josta on ollut aiemmin puhetta. McLuhan ei kuitenkaan suhtautunut televisioon kielteisesti, vaan päinvastoin hän piti sitä demokraattisena välineenä joka purkaa turhaa hierarkkisuutta. Televisio luo uuden maailmanlaajuisen yhteisyyden, maailmankylän (global village). Niin Postmanin kuin McLuhaninkin rasitteena on se, että he tarkastelevat vain välineen teknologisia ominaisuuksia. Eikö kuitenkin television viihteellisyys Yhdysvalloissa riipu ennen muuta sen läpeensä kaupallisesta luonteesta? Eurooppalainen julkisen palvelun televisio ei ole välttämättä niin viihteellinen. Tosin kaupallisten kanavien kanssa katsojista kilpaillessaan myös julkisen palvelun kanavat voivat omaksua yhä enemmän viihteellisiä muotoja. On ehkä niin, että televisiovälineellä on potentiaalisesti edellytykset olla viihdeväline, mutta muut seikat lopulta ratkaisevat missä määrin tämä ominaisuus otetaan todella käyttöön. Mittaritutkimusten mukaan televisio tavoitti vuonna 2001 päivittäin 78 prosenttia yli 10 vuotiaista suomalaisista. Television kokonaiskatseluaika on kasvanut. Vuonna 2001 tv:tä katsottiin päivittäin keskimäärin 2 tuntia 47 minuuttia, kun vastaava luku vuonna 1991 oli 1 tunti 52 minuuttia. Lisäystä kymmenessä vuodessa siis noin yksi tunti. Yhtiöittäin katseluaika jakautuu niin, että Yleisradion kanavien osuus on 43 prosenttia, MTV3:n osuus 39 prosenttia ja Nelosen 11.6 prosenttia. Digitaalinen televisio Tekninen kehitys televisiossa, radiossa ja milteipä kaikessa informaation käsittelyssä on kulkenut kohti digitalisointia. Vuonna 2001 aloitettiin television digitaaliset lähetykset, vaikka vastaanottimia tai analogisen television lisälaitteita ei aluksi ollutkaan juuri ihmisten käytössä. TV-ohjelmien tuotannossa digitaalitekniikkaa on käytetty jo pitempään, mutta lähetystä varten signaali on muunnettu analogiseksi. Nyt myös ohjelmien lähettäminen muuttui digitaaliseksi. Analogisen ja digitaalisen ero on yksinkertaistaen
siinä, että analoginen on jatkumollista ja portaatonta,
kun taas digitaalinen on paloiteltua. Esimerkiksi tavallinen lämpömittari
on analoginen, koska nestepylväs liikkuu siinä portaattomasti
ylös ja alas; on mahdotonta sanoa tarkasti montako astetta
on lämmintä. Sitävastoin digitaalinen lämpömittari
ilmaisee lämpötilat täsmällisinä numeerisina
arvoina. Maailmassa lämpötilat vaihtelevat kyllä
portaattomasti, mutta mittari ottaa esimerkiksi minuutin välein
näytteen lämpötilasta ja pyöristää
tuloksen sitten määrätyllä tarkkuudella lähimpään
numeeriseen arvoon. Digitaalinen mittari ei ole välttämättä
yhtään sen tarkempi kuin analoginenkaan, mutta se ilmaisee
lämpötilat täsmällisinä arvoina. Digitoinnissa
jatkuvuuksien maailma esitetään luokitettuna ja paloittain
määriteltynä. Eräässä mielessä
inhimillinen kielikin on digitaalista, sillä kielen käsitteillä
analoginen maailma pilkotaan ja karsinoidaan palasiksi. Vastaanottopäässä numeromuotoinen informaatio muunnetaan analogisena havaittavaksi ääneksi tai kuvaksi. Vastaanotin ohjaa äänen korkeutta 44 000 kertaa sekunnissa, joten emme erota ääntä "palasista" koostuvaksi, vaan pidämme sitä jatkuvana. Mitä tiheämpään näytteitä otetaan, sitä enemmän numeromuotoista informaatiota esim. äänestä saadaan ja sitä tarkempi äänentoisto on mahdollinen. Digitaalisen informaatiosiirron etuna analogiseen nähden on sen virheettömyys. Signaali toki heikkenee ja vääristyy matkalla, mutta digitaalisen signaalin useimmat vääristymät voidaan korjata, koska signaalilla on vain harvoja sallittuja numeroarvoja. Analogisesta televisiosta voidaan nähdä pahasti häiriöistä ja "lumisateistakin" kuvaa. mutta digitaalinen televisio näyttää joko hyvää kuvaa tai sitten ei kuvaa ollenkaan. Digitaalista signaalia voidaan myös pakata tehokkaasti tiiviimpään muotoon. Jos esimerkiksi kuvassa on suuria samanvärisiä pintoja, niin voidaan välittää vain informaatio, että seuraavissa tuhannessa kuvapisteessä käytetään väriä #FFFFE (eräs keltaisen sävy). Tehokkaan informaation siirron vuoksi esimerkiksi tavalliselle nykyiselle televisiokanavalla mahtuukin jopa 6 digitaalista kanavaa monenlaisine oheispalveluineen. Periaatteessa digitaalisesta televisiosta voi tulla myös Internetin selauslaite ja sähköpostin lähettämisen väline. Näitä palveluja varten digitaaliseen televisioon tarvitaan ns. paluukanava, jota pitkin katsojan "tilaukset" ja "määräykset" välittyvät takaisinpäin. Television kaukosäädin toimii kuin hiiri tietokoneen yhteydessä, niin että sillä voidaan osoittaa linkkejä ja "klikata" niitä. Paluukanavaa käyttäen voi saada esiin taustatietoa meneillään olevasta ohjelmasta ja siinä esiintyvistä asioista, henkilöistä tai paikoista samalla ilman että ohjelman katsomista pitää välillä keskeyttää. Tulevaisuudessa katsoja voi mahdollisesti valita, minkä kameran välittämää kuvaa tapahtumasta seuraa. Myös reaaliaikaiset äänestykset ja kyselyt sekä tuotteiden tilaukset ovat mahdollisia. Digitaalisuus voi vapauttaa television katsojan määräajoista, sillä esim. ohjelman tai tuoreimmat uutiset voi tilata katsottavaksi milloin vain. Digitaalisuus mahdollistaa televisiokanavan räätälöinnin henkilökohtaisesti, niin että kukin voi valita haluamiaan sisältöjä halutussa laajuudessa vastaanottimeensa. Paluukanavan olemassaololla on haittapuolensa yksilön suojan kannalta. Kaikista kuluttajan valinnoista menee tieto jonnekin ja tieto voidaan tallentaa tätä kulutusyksikköä koskevaan tiedostoon. Ohjelmiston suunnittelijoilla, mainostilan markkinoijilla, mainostajilla voi tämän jälkeen olla yksilöityä tietoa perheen kulutuskäyttäytymisestä, mikä auttaa heitä räätälöimään juuri oikeanlaista mainontaa tälle vastaanottajalle. Internet Internet on tietokoneita yhteen liittävä informaation siirtoverkko. Internet on luonteeltaan epähierarkkinen väline, jossa miljoonat palvelintietokoneet ovat vapaasti yhteydessä keskenään. Verkkoavaruuden kaikilla palvelinkoneilla ja niihin kytkeytyneillä henkilökohtaisilla tietokoneilla on numeromuotoinen osoite, joka mahdollistaa informaation siirtymisen juuri oikeaan osoitteeseen. Internetin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin Yhdysvalloissa alettiin suunnitella viranomaisten välistä kommunikaatiojärjestelmää, jonka toiminta ei lamaantuisi ydiniskun jälkeenkään. Kaikki keskitetyt järjestelmät ovat haavoittuvia: pommi keskukseen ja koko järjestelmä vaikenisi. Viestintäverkon pitäisi siis toimia ilman keskusvalvontaa ja sen toiminta ei saisi katketa, vaikka sitä vastaan hyökättäisiin. Uuden verkon piti perustua "solmuihin" (nodes), joiden keskinäinen suhde olisi tasavertainen. Jokaisella solmulla piti olla kyky toimia itsenäisesti, välittää ja vastaanottaa viestejä. Viestit piti jakaa pienehköihin 'paketteihin' jotka liikkuisivat verkossa yksitellen. Paketit koottaisiin kokonaiseksi viestiksi vasta sitten kun ne saavuttaisivat määränpäänsä. Jos jokin verkon reiteistä olisi tukossa tai vaurioitunut, informaatiopaketit kulkeutuisivat verkon toisten silmien ja solmukohtien kautta. Vuoden 1969 aikana ensimmäiset solmut (keskustietokoneet) otettiin käyttöön ja niitä oli vuoden loppuun mennessä toiminnassa kaikkiaan neljä. Verkon nimeksi tuli ARPANET, ja se oli armeijan sponsoroima. Vuonna 1972 ARPANET -verkkoon oli liitetty 37 solmukonetta ja verkko laajeni koko 1970-luvun nopeasti, koska hajautettu järjestelmämalli teki helpoksi koneiden liittämisen verkkoon. Laajenemiseen myötävaikutti myös se, että perusohjelmat olivat ilmaisia ja vapaasti levitettävissä. Verkkoa ajateltiin aluksi tietokoneiden etäkäytön välineeksi, mutta pian huomattiin että ihmiset välittävät sen kautta postia toisilleen. Armeija alkoi luoda omaa verkkoaan ja verkosta tuli korkeakoulujen tutkijoiden sähköpostin ja keskusteluryhmien väline. 1970-luvulla keksittiin mikroprosessori, jonka pohjalta ryhdyttiin kehittämään henkilökohtaisia tietokoneita (personal computer, PC). Mikrotietokoneet tulivat alkoivat yleistyä 1980-luvulla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui 1990-luvulla. Minnesotan yliopistossa kehitettiin Gopher -järjestelmä 1990-luvun alussa. Gopher oli tekstipohjainen ja hierarkkinen tietojen varastoinnin järjestelmä. Gopherin on miltei kokonaan syrjäyttänyt graafinen World Wide Web eli WWW, joka vaivattomasti yhdistää lähestulkoon kaiken, mitä verkosta löytyy: hypertekstilinkit, keskusteluryhmät, äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan. WWW rakennettiin hypertekstimuotoiseksi tietojärjestelmäksi, jossa voitaisiin käyttää joustavasti myös kuvia. WWW:n ja html-sivunkuvauskielen (Hypertext Markup Language) julkisti alunperin 1991 CERNin hiukkasfysiikan tutkimuslaitoksen tutkija Tim Berners-Lee. Hyperteksti tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että WWW-dokumentissa tiettyjä sanoja tai ikoneita voidaan klikata hiirellä, jolloin päästään uuteen dokumenttiin tai toiseen kohtaan dokumentissa. WWW:n ydin muodostuu kolmesta asiasta. 1) Yhteisestä tietokoneiden osoitejärjestelmästä (URL), joka mahdollistaa, että yhteys mihin tahansa maailman lukemattomista palvelinkoneista on saavutettavissa. 2) Toiseksi siihen kuuluvat yhteiset informaation siirron menettelytavat, protokollat (TCP/IP, http, smtp). 3) Kolmas yhdistävä tekijä on HTML-koodauskieli, jolla WWW-asiakirjat koodataan kaikkien selainohjelmien ymmärtämään muotoon. HTML:n perusajatuksena on kuvata dokumentin rakennetta esimerkiksi kertomalla mikä osa tekstistä on otsikkoa, korostusta tai lainausta ja jättää niiden lopullinen esitysasu käyttäjän ohjelmasta ja näyttölaitteesta riippuvaksi. IBM-yhteensopivissa mikrotietokoneissa siirryttiin 1990-luvulla tekstipohjaisesta Dos -käyttöjärjestelmästä, graafiseen käyttöliittymään Windows -ympäristöön, jossa ohjelmat saattoi käynnistää hiirellä klikkaamalla. Tässä ympäristössä toimimaan oli suunniteltu ensimmäinen kunnollinen verkkosivujen katseluun tarkoitettu selain, Mosaic (1993). Mosaicin pohjalta on myöhemmin kehitetty Netscape ja Microsoftin Internet Explorer. Näillä ohjelmilla onnistuu "surffailu" yli miljardilla verkkosivulla. Voidaan siirtää tiedostoja ja ohjelmia omalle tietokoneelle, voidaan lähettää ja vastaanottaa sähköpostia, voidaan siirtää omia asiakirjoja tai digitaaliseen muotoon saatettuja kuvia. Selainten apuohjelmien avulla voi kuunnella radio-ohjelmia, katsoa televisiouutiset kuvatiedostona, kuunnella musiikkitiedostoja jne. Internetin läpimurtovuotena pidetään vuotta 1994, jolloin netistä tuli todellinen muotitrendi. Kotikoneissa alkoi olla modeemeja, joilla saatettiin puhelinjaa pitkin saada yhteys palvelinkoneeseen ja sitä tietä kaikille maailman verkkosivuille. Kaikki internetissä liikkuva informaatio on digitaalista. Onkin puhuttu ns. digitaalisesta vallankumouksesta, jossa yhä suurempi osa informaatiosta muunnetaan digitaaliseen muotoon. Esimerkiksi vanhoja historiallisia asiakirjoja skannataan digitaalisiksi kuviksi tai tekstiksi, joita voidaan tarkastella verkon kautta mistä tahansa maailmasta. Sähköinen kaupankäynti ja asioiminen ovat tekemässä tuloaan. Tulevaisuudessa ehkä kirjat ja sanomalehdetkin ovat ensisijaisesti digitaalisia ja niitä voidaan lukea paperin kaltaiselta näyttöpinnalta, jonka teksti voidaan vaihtaa aina uudeksi. Internet on välineenä verkkomainen, eikä siinä ole hierarkkista rakennetta kuten monissa muissa medioissa. Kuka hyvänsä voi periaatteessa saattaa koko maailman tietoon näkemyksiään verkkosivullaan. Tämä lisää demokraattisuutta ja esimerkiksi mahdollistaa maailmanlaajuisten vaihtoehtoliikkeiden järjestäytymisen. Internetissä on helppo muodostaa harrastusryhmiä tai koota yhteen samoista asioista kiinnostuneita. Internetiä on hyvin vaikea valvoa tai rajoittaa, joten diktatuurimaissa internet voi olla väline, jota kautta saadaan oman valtiollisen propagandan ohella tietoa muun maailman näkemyksistä. Internet on toistaiseksi viimeisin vaihe ns. etäisyyksien voittamisen projektissa, josta alettiin puhua jo rautateiden ja lennättimen keksimisen jälkeen. Tämän mukaan maailma "kutistuu", etäisyyksien merkitys vähenee. Internet merkitsee, että viestinnällisesti on aivan sama missä päin maailmaa viestinnän osapuolet sijaitsevat. Yhteys syntyy yhtä nopeasti naapuriin kuin maapallon toisellekin puolelle. Kaikella tällä on kielteinen kääntöpuolensa. Jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa verkossa, niin mistä voi tietää, että esitetyt väitteet ovat todenperäisiä? Jokuhan voi ilkeyttään tai pilailumielessä panna verkkoon täysin perättömiä väitteitä. Kun vanhemmissa medioissa joku henkilö selkeästi on oikeudellisessa vastuussa levitystä tiedosta, niin Internetissä voidaan välttää tämä vastuu. Voidaan tehdä jopa trikkikuvia, joissa julkkiksen pää liitetään jonkun pornotähden alastomaan kehoon. Internet mahdollistaa myös terrorismiin yllyttämisen ja vaikkapa pommin teko-ohjeiden levittämisen. Samoin on levitetty lapsipornoa jne. Kerrotaanpa myös tapauksesta, jossa nuori koulupoika piti menestyksellisesti lääkärinvastaanottoa internetissä, jaellen sujuvasti neuvoja lääkärinkirjastaan. Neuvojen kysyjät luulivat kyseessä olevan korkeasti koulutettu ammattilainen. Oma ongelmansa on laiton kuvien ja musiikkiteosten levittäminen verkossa. Hakkerit ja pahansuovat krakkerit murtautuvat verkon kautta yhteisöjen tiedostoihin ja voivat aiheuttaa suurta tuhoa. Tietokonevirukset tekevät tuhojaan. Internet edellyttää siis yleisöltä kriittisyyttä, kriittistä medialukutaitoa. Tarvitaan myös varmennettuja verkkoportaaleja, joiden ylläpitäjät ottavat tarkasti selville omilla sivullaan esiintyvien palveluntarjoajien luotettavuuden. Verkossa tarvitaan myös käyttäytymissääntöjä, "netikettiä". Esimerkiksi keskustelupalstoilla esiintyy vakavien keskustelijoiden joukossa "trolleja" (peikkoja), jotka piloillaan esittävät provosoivia mielipiteitä ja nauravat sitten kun muut vastaavat niihin tosissaan. Verkkomaailmassa täytyy pitää virusten vuoksi "immuunipuolustus" eli virusten torjuntaohjelmisto kunnossa. Digitaalisen materiaalin rajattoman, halvan ja täydellisen kopioitavuuden vuoksi tekijänoikeuskysymykset täytyy jotenkin ratkaista. Internet on vielä muotoutumisen tilassa. Toistaiseksi liikkuminen internetissä on ollut vapaata ja ilmaista. Nähtäväksi kaupallistuuko internet, niin että sivuilla käymisestä menisi esim. muutaman sentin maksu. Kohti informaatioyhteiskuntaa? Informaatio- vai tietoyhteiskunta? Informaatioyhteiskunnan (tai tietoyhteiskunnan) käsite syntyi 1960-luvun lopun Japanissa kun eräissä hallituksen selonteoissa käytettiin ilmaisuja ”joho shakai” tai ”johoka shakai”. Nämä käännettiin englanniksi sanoilla "information society" tai "informationalised society". Osiossa Tieto ja informaatio tuli jo esiin informaation ja tiedon käsitteiden ero. Informaatiosta voidaan puhua teknisessä mielessä minä tahansa järjestyksenä, jota siirretään paikasta toiseen. Tässä teknisessä mielessä kysymys informaation semanttisista puolista tai merkityksestä ei ole kiinnostava. Yhtä hyvin ohjelmanpätkä, siansaksa, tärkeä uutinen kuin pornokuvatkin ovat informaatiota, jota voidaan siirtää. Puhelininsinööriä ei kiinnosta mitä ihmiset höpöttävät puhelimessa; olipa tuo höpinä mitä tahansa, insinöörin tehtävänä on saada se siirtymään virheettömästi paikasta toiseen. Jos tältä tekniseltä pohjalta puhutaan informaatioyhteiskunnasta, niin se tarkoittaisi vain kehittyneen informaation siirron ja käsittelyn yhteiskuntaa. Tieto ja informaatio -osiossa esitettiin, että tiedosta (knowledge) kannattaisi puhua vasta semanttisen, pragmaattisen ja sosiaalisen informaation tasoilla. Tämä informaatio väittää jotakin maailmasta, se neuvoo ihmisiä pääsemään päämääriinsä ja tieto sekä osaaminen ovat markkinoilla vaihtokelpoista tavaraa. Ilkka Niiniluoto asettaa tiedolle vielä ankarammat kriteerit: tieto on semanttista informaatiota, jonka on oltava hyvin perusteltua ja vielä tottakin. Jos siis puhutaan tiedosta näissä vaativimmissa merkityksissä, ei pelkkä kehittynyt siirtoteknologia vielä riitä takaamaan tietoyhteiskuntaa. Tietoyhteiskunta vaativammassa mielessä liittyisi korkeatasoisten tietosisältöjen tuottamiseen ja hankkimiseen. Suomessa englannin kielen "information society" on käännetty "tietoyhteiskunnaksi", mikä tekee teknisestä asiasta tietosisältöjen ("sivistyksen") asian. Esimerkiksi Niiniluoto arvostelee termiä "tietoyhteiskunta" suorastaan harhaanjohtavaksi. Mutta kysymys on vielä tätäkin monimutkaisempi. On nimittäin niin, että tiedon, tietämyksen, osaamisen merkitys esimerkiksi tämän päivän talouselämässä on hyvin suuri. Mm. huipputeknologian yritysten menestys riippuu paljolti niiden henkilöstön osaamisesta. Tältä kannalta olisi oikeutettua puhua "osaamisyhteiskunnasta" tai "tietämysyhteiskunnasta" - ja miksei myös "tietoyhteiskunnasta". Ehkäpä siis voidaankin puhua sekä informaatioyhteiskunnasta että tietoyhteiskunnasta, kuitenkin tarkoittaen niillä eri asioita. Toisen sana viittaisi kehittyneeseen informaation siirron infrastruktuuriin, toinen taas osaamiseen. Nämä kaksi asiaa vaikuttavat toisiinsa, mutta niitä ei pidä samaistaa. Muuten sana "tietoyhteiskunta" lienee ensimmäistä kertaa esiintynyt suomen kielessä vuonna 1970, kun taloustieteilijä Peter F. Druckerin teos The Age of Discontinuity (1969) suomennettiin nimellä ”Muuttumisen aika” (1970). Teoksen 4. osaston otsikkona on: ”tietoyhteiskunta” (alkutekstissä: knowledge society). Drucker ennusti vuosikymmeniä sitten osuvasti tulossa olevia muutoksia. Näissä mullistuksissa oli kyse teknologiasta, talouden globalisaatiosta, yksityistämisestä ja julkisen sääntelyn purkamisesta sekä tiedon tulemisesta tuotantoelämän tärkeimmäksi voimavaraksi. Drucker viittasi kirjassaan Fritz Machlupin tutkimuksiin, joissa puhuttiin "tietoteollisuudesta" (knowledge industry). Machlup ja Drucker käyttivät todellakin sanaa "knowledge" eivätkä "information", joten varhainen suomalainen käännös "tietoyhteiskunta" on tässä kohtaa tarkka.
Lisälukemisto: Informaatioyhteiskunta poliitikkojen aloitteena Tietoa siitä kuinka "informaatioyhteiskuntaan siirtymisestä" tuli keskeinen poliittinen tavoite USA:ssa, Euroopassa ja Suomessakin. Tietoyhteiskuntaan liitettiin suuria toiveita ja tietoyhteiskuntastrategioissa on teknologisen determinismin makua. Lisälukemisto: Informaatioyhteiskunta poliitikkojen aloitteena Yhteiskuntatieteilijät eivät aluksi innostuneet teknisesti painottuneesta informaatioyhteiskunnan käsitteestä. Sosiologit puhuivat mieluummin Daniel Bellin tapaan jälkiteollisesta yhteiskunnasta (post-industrial society) tai myöhäiskapitalismista tai postmodernista kulttuurista. Informaatioyhteiskunnan käsite eli aluksi ennen muuta eri maiden kauppa- ja teollisuusministeriöiden suunnitelmapapereissa. Informaatioyhteiskuntakeskustelussa on kaksi aaltoa. Ensimmäinen keskustelun aalto virisi edellä mainituista Japanin 1960-1970 -lukujen taitteessa syntyneistä teknologiasuunnitelmista. Japani otettiin vakavasti, sillä se oli 1950-luvun puolesta välistä alkaen noussut elektroniikan ja autoteollisuuden mahtimaaksi. Japanin taloudellista nousua pidettiin ihmeenä ja mutta myös uhkana länsimaille. Tästä johtuen muidenkin maiden piti kiireesti tehdä omat suunnitelmansa teknologian kehittämisestä. Esim. Ranskassa ilmestyi Simon Nora & Alain Minc: ”L'Informatisation de la société” (1978). Myös Englannissa ja Ruotsissa tutkittiin ja suunniteltiin informaatioyhteiskuntaa. Suomeen perustettiin 1979 Ruotsin malliin teknologiakomitea pohtimaan tulevaisuutta. Yhteiskuntatieteilijät osallistuivat 1980-luvulla keskusteluun enimmäkseen kriitikkoina. Näin tultiin 1990-luvun alkuun, jolloin Internet syntyi. Osaksi reaktiona Internetiin perustettiin Yhdysvaltain teknologiaohjelma kansallisen informaation infrastruktuurin luomiseksi (NII, National Information Infrastructure, Agenda for Action; 1993). Se käynnisti keskustelun toisen aallon. NII lupasi tuottaa lukuisia suotuisia vaikutuksia amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
Näistä lupaukset ilmentävät teknologista determinismiä sikäli, että uusi teknologia nähdään syyksi parannuksiin. Kuitenkin esimerkiksi etätyön esimerkki osoittaa, että se mikä olisi teknologisesti täysin mahdollista ei muista syistä johtuen toteudu. Parhaat koulut kaikille -lupaus unohtaa mainita yhden tärkeä asian joka avaa kaikki ovet amerikkalaisessa yhteiskunnassa: rahan. Sopii kysyä, ovatko Harvardin eliittiyliopiston parhaat kurssit tästä lähtien ilmaiseksi vaikkapa New Yorkin köyhien siirtolaisten käytössä? NII:n esimerkki pani vauhtia muihin maihin. Vuonna 1993 ilmestyi EU:n Valkoinen kirja "Kasvu, kilpailukyky ja työllisyys", jossa informaatioteknologialla oli keskeinen rooli. Vuotta myöhemmin julkistettiin teollisuuskomissaari Martin Bangemannin mukaan nimityksensä saanut ns. Bangemannin raportti Europe and Global Information society (1994). Tämän raportin myötä puhe informaatioyhteiskunnasta ei ollut enää teknologiaintoilijoiden haihattelua, vaan informaatioyhteiskunnan kehittämisestä tuli eräs keskeinen EU:n strateginen pyrkimys. Bangemannin raportin mukaan "tietoyhteiskuntaan siirtymisestä" seuraa monenlaista hyvää:
EU:n asiakirjan optimistisia lupauksia voidaan kritisoida samasta syystä kuin amerikkalaisten NII -ohjelmaakin. Teknologian katsotaan saavan aikaan hyviä asioita, vaikka lupausten kohdalla on helppo nähdä, että niiden toteutuminen riippuu monista muistakin syistä kuin teknologiasta. Kaikissa teollisuusmaissa tehtiin USA:n ja EU:n mallin mukaisia strategiapapereita. Suomessa perustettiin Tietotekniikan Kansallinen Strategia (TIKAS) -työryhmä vuonna 1994 ja se tuotti esityksen Suomi Tietoyhteiskunnaksi - Kansalliset linjaukset (1995). Tietoyhteiskunta kirjattiin tavoitteeksi niin Esko Ahon kuin Paavo Lipposenkin hallitusten ohjelmissa. Vuonna 1998 ilmestyi toistaiseksi uusin Suomen tietoyhteiskuntastrategia: Elämänlaatu, osaaminen ja kilpailukyky (Sitra, 1998). 1990-luvulla useimpien maiden tiedepolitiikassa suunnattiin varoja informaatioyhteiskunnan tutkimiseen. Suomen Akatemia käynnisti Tiedon tutkimusohjelmat I ja II, joiden rahoittamina on syntynyt paljon tutkimusta. Samaan aikaan mm. Sitra ja Tekes ovat rahoittaneet voimakkaasti teknologista tutkimusta, jonka pohjalta on luotavissa alan keksintöjä, tuotteita ja Informaatioyhteiskunta viidestä näkökulmasta Tunnettu brittiläinen tietoyhteiskunnan tutkija Frank Webster määrittelee teoksessaan "Theories of Information Society" (1995) informaatioyhteiskunnan viidestä näkökulmasta. Teknologinen määritelmä on kaikkein tavallisin. Perusajatuksena on, että informaation siirron, käsittelyn, tallentamisen menetelmien edistysaskeleet ovat mahdollistaneet informaatioteknologian käytön kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Yhteiskunnan teknologinen infrastruktuuri muuttuu samoin kuin rautateiden ja sähköverkon tultua. Uusin infrastruktuuri on informaation laajakaistainen siirtoverkko. Tietokoneiden laajamittainen käyttöönotto muuttaa maailmaa samoin kuin höyrykoneen käyttöönotto ensimmäisen teollisen vallankumouksen yhteydessä. Taloudellinen määritelmä näkee kehittyneiden maiden talouselämän muuttuneen yhä enemmän "informaation taloudeksi". Fritz Machlup totesi, että jo 1950-luvun lopuilla informaatioalan teollisuus tuotti n. 30 prosenttia USA:n kansantuotteesta. On määritelty, että kun 50 prosenttia kansantuotteesta tulee informaatiosektorilta ollaan siirrytty informaatioyhteiskuntaan. Tästä oltiin kuitenkin v. 1995 vielä kaukana. Ammattirakenteellinen määritelmä viittaa informaatioammattien lisääntymiseen. Voidaan soveltaa Daniel Bellin näkemystä jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Tämän mukaan koneistumisen myötä ihmisiä siirtyi ensin primaarisektorilta (esim. maatalous) sekundaarisektorille (teollisuus), ja kun tehtaat automatisoituivat siirtyi väki tertiaarisektorille (palvelut). "Informaatioammatin" määrittely on vaikeaa, mutta joka tapauksessa katsottiin että v. 1993 USA:n työvoimasta 53 prosenttia työskenteli näissä ammateissa. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa 60 % työvoimasta työskenteli maataloudessa ja vuonna 2000 vain 2.7 % työvoimasta oli maataloudessa. Teollisuus on ollut alamäessä 1950-luvulta lähtien, kun taas informaatiotyön osuus on kasvanut. Tilaan liittyvä määritelmä liittyy erityisesti informaatioverkostoihin. Jo rautateiden ja lennättimen yleistyttyä alettiin puhua maailman "kutistumisesta", kun kaukaiset paikkakunnat olivatkin nopeasti saavutettavissa. Internet merkitsee välimatkojen kuolemaa vielä suuremmassa määrin: informaatioverkossa asiointi käy yhtä nopeasti maapallon toiselle puolelle kuin naapuriinkin, maantiede menettää merkitystään. Verkostomaisessa organisoitumisessa henkilöt, pienet ja suuret organisaatiot kytkeytyvät toisiinsa projektiluontoisesti. Tehtävän suorituksen jälkeen yhteenliittymä voi purkautua ja järjestyä uudella tapaa uutta projektia varten. Verkostot korvaavat jäykät hierarkkiset organisaatiot. Organisaation sisä- ja ulkopuolisten raja hämärtyy. Kulttuurinen määritelmä liittyy siihen, että tämän päivän kulttuurinen ympäristömme tulvii informaatiota, merkkejä, symboleita tavalla jota ei aiemmin historiassa ole esiintynyt. Osasyynä tähän merkkien tulvaan on digitaalinen vallankumous, joka tekee informaation siirron ja loputtoman kopioinnin helpoksi ja halvaksi. Ihmiset voivat saada kaikkialta tunkevasta informaatiosta Jussi T. Kosken sanoin "infoähkyn". He eivät jaksaisi ottaa enempää enää vastaan ja alkavat torjua tai olla välittämättä informaatiosta. Osaksi tästä johtuen mm. mainoksista tulee älykkyyttä vaativia arvoituksia, visuaalisesti loistokkaita pienoiselokuvia jne. Taiteessa ja muuallakin kulttuurissa tapahtuu postmodernismiin viittaavia muutoksia. Kaikkinainen intertekstuaalisuus kukoistaa (tekstit tai kuvat viittaavat toisiin teksteihin toisiin kuviin ironisesti, parodisesti tai sitten muuten vain). Verkostoyhteiskunta: Castells Informaatioyhteiskunnan tutkijoista tunnetuimpia on espanjalaissyntyinen ja nykyään Kaliforniassa vaikuttava Manuel Castells. Laajassa trilogiassaan The Information Age (1996-1998) Castells ei käytä mielellään termiä "informaatioyhteiskunta", vaan hän puhuu kapitalismin informationaalisesta muodosta. Informationalismissa on Castellsin mukaan kyse kapitalismin laadullisesti uudesta kehitysvaiheesta: siinä markkinatalous organisoituu uudella tapaa, syntyy uusi teollisen tuotannon malli. Kyseessä on kolmas teollinen vallankumous, samanlainen kuin höyrykoneen tai sähkön laajamittaisen soveltamisen yhteydessä syntynyt uusi järjestys. Teolliset vallankumoukset eivät ole vain teknologisia muutoksia, vaan niissä myös tuotanto, kulutus, työ, vapaa-aika ja viestintä järjestyvät uudelleen. Vallan ja vaurauden lähteet muuttuvat; entisten vallanpitäjien ote heikkenee ja uusien asema vahvistuu. Nykyistä muutosta ei ole saanut aikaan vain teknologinen mullistus, vaan siihen on vaikuttanut Castellsin mukaan myös kolme muuta tekijää: informaatio- ja globaalitalouden synty, verkostomallinen organisoituminen ja kulttuuris-sosiaalisten liikkeiden esiinnousu. Castellsin mukaan uusi informationaalinen yhteiskunta on myös globaali verkostoyhteiskunta. Teossarjan ensimmäinen osa onkin nimetty "verkostoyhteiskunnan nousuksi" (The Rise of Network Society). Vanhemmissa teollisissa tuotantomuodoissa tyypillinen organisaatio oli hierarkkinen linjaorganisaatio: ylinnä pääjohtaja, sitten alemmat johtajat, osastopäälliköt, työnjohtajat ja työntekijät. Tällainen byrokraattinen organisaatio on toimiva niin kauan kun olosuhteet ovat suhteellisen muuttumattomat. Sen sijaan rajusti alituiseen muuttuvassa ympäristössä byrokratia on liian kankealiikkeinen. Tilalle onkin tullut projekteja, joihin kuuluvat ihmiset kootaan projektikohtaisesti. Työstä on tullut pätkätyötä. Ennen suuri ja yhtenäinen mammuttiyritys on jakautunut pienempiin, joustavasti muotoutuviin yksiköihin, jotka käyttävät erikoistuneita alihankkijoita apunaan. Entisistä työntekijöistäkin on voinut tulla yrittäjiä, joita ei tarvitse huonoina aikoina irtisanoa: heiltä ei vain tilata työtä. Periaatteessa verkostot muodostuvat löyhistä palvelusten ja osaamisen vaihtosuhteista. Verkostot voivat olla maailmanlaajuisia. Yhteiskunnalliset erot ja eriarvoisuus riippuvat verkostoyhteiskunnassa siitä, onko toimija mukana verkostoissa vai onko hän syrjäytynyt niistä. Vuorovaikutuksen ja vaihdon verkostoissa mukana olevat hyötyvät paitsi taloudellisesti, myös saamalla jatkuvasti tietämystä toisilta. Syrjäytyminen on yhteiskunnan "aineenvaihdunnan" verkostosta sivuun jäämistä. Globalisoituneessa maailmassa tuotannon ja kulutuksen kaikki osat kuten pääoma, työvoima, raaka-aineet, liikkeenjohto, teknologia ja markkinat ovat organisoituneet maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Yritykset eivät ole kansallisia, vaan ne omistavat tuotannon ja kaupan kapasiteettia monissa maissa. Samaan aikaan yritykset eivät ole yhden maan kansalaisten omistamia, vaan niiden pääomat tulevat kaikkialta maailmassa. Kansainvälisyys koskee myös monia muitakin organisaatioita kuin yrityksiä (esim. Greenpeace).Työ on jaettu maailmassa usein siten, että kehittyneissä korkeiden työvoimakustannusten maissa tehdään vain suunnittelua ja itse liukuhihnatyö toteutetaan halvan työvoiman maissa. Yrityksen toiminta on voitu myös jakaa maapallon eri puolille niin että kun työpäivä Amerikassa päättyy, siirretään informaatiotyötehtävät sähköisesti Intiaan, jossa työpäivä on alkamassa: näin työ etenee keskeytyksettä. Usein ajatellaan, että ensin syntyi teknologinen informaationsiirtoverkko ja sitten sille keksittiin käyttöä yritysten piirissä. Castells on taipuvainen ajattelemaan toisin päin: oli syntynyt maailmanlaajuinen organisaatio tai sosiaalinen verkosto, joka tarvitsi nykyisenkaltaisia Internet-teknologioita voidakseen toimia. Niinpä tällainen teknologia sitten kehitettiin ja otettiin laajalti käyttöön. Castellsin mukaan maailma on nykyään reaaliaikaisessa vuorovaikutuksen, rahan ja informaation ”virtojen tilassa”. Nykymaailman keskeinen metafora ei siis ole mikään kiinteä esine, vaan paremminkin virtaava joki, joka on olemassa vain jatkuvassa liikkeessään. Ehkä voitaisiin puhua maapallon verenkierrosta, jossa verisuonia pitkin liikkuu koko ajan elimistön aineenvaihdunnalle tärkeitä aineita. Jos verenkierto heikkenee, voi seurauksena olla surkastuminen tai kuolio. Castells ei puhu "virtuaalitodellisuudesta" (virtual reality), vaan hän puhuu mieluummin virtuaalisuuden todellisuudesta (real virtuality). Tämä viittaa esimerkiksi maailman pörsseissä tapahtuvaan osakekauppaan, joka tapahtuu reaaliaikaisesti tietokoneiden välittämillä symboleilla. Vaikka pörssikauppa on symbolista ja virtuaalista, sillä on kivenkovia seuraamuksia maailmassa, todellisuudessa. Ihmiset saavat työtä ja leipää tai sitten he menettävät työnsä ja köyhtyvät. Castellsin mukaan informationaalinen kapitalismi voi toteutua monessa muodossa. Amerikkalainen uusliberalistinen malli on eräs mahdollinen toimintatapa. Se on perustunut ajatukseen että "jokainen olkoon oman onnensa seppä" ja yhteiskunnan tuen tulee tämän mukaisesti olla mahdollisimman minimaalista. Castells on ollut erityisen kiinnostunut Suomesta, joka on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta, mutta samalla menestynyt informationaalinen yhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan puuttuminen ei siis ehkä olekaan taloudellinen välttämättömyys, vaan kontingentti, valinnanvarainen asia, joka on toteutunut USA:ssa historiallisista ja ideologisista syistä. Tähän liittyy myös ns. sosiaalisen pääoman käsitteen yhteydessä usein esitetty ajatus, että taloudellinen menestys ja hyvinvoinnista huolehtiminen eivät olekaan toisiaan poissulkevia asioita, vaan että elämisen perustan ja mm. koulutuksen turvaamisesta voi seurata yhteiskunnan taloudellista menestystä. Tietoyhteiskunnan paradoksit Antti Hautamäki on esittänyt teoksessa "Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa" (Sitra 1996) tietoyhteiskuntaan kuuluvia paradokseja. Paradoksi tarkoittaa näennäistä ristiriitaa. Voidaan kuitenkin myös ajatella, että ristiriidat eivät ole näennäisiä, vaan aivan todellisia jännitteitä informaatioyhteiskunnassa. Keskeisimpiä näistä paradokseista ovat: Koulutuksen paradoksi: tietoyhteiskunta vaatii yhä parempaa koulutusta, mutta koneet hoitavat yhä enemmän tehtäviä, jotka aikaisemmin vaativat tietoa ja osaamista. Ajan paradoksi: tietotekniikan pitäisi helpottaa työtä ja vähentää kiirettä, mutta se vetääkin ihmisen yhä tiukemmin ympärivuorokautiseen kiireiseen työelämään. Paikan paradoksi: tietotekniikka tekee mahdolliseksi etätyön, mutta kuitenkin tietotekniikkaa soveltavat yritykset ja työpaikat keskittyvät osaamiskeskuksiin. Kulutuksen paradoksi: jotta olisi rahaa kuluttaa, menee kaikki aika sen hankkimiseen; jos on aikaa kuluttaa, ei ole siihen rahaa. Tiedon paradoksi: samalla kun tieto tulee yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi, sen hinta laskee ja merkitys kilpailukyvylle pienenee, koska se on myös kilpailijoiden ulottuvilla. Tuottavuuden paradoksi: nopeasta teknisestä kehityksestä huolimatta tuottavuus kasvaa aiempaa hitaammin. Työllisyyden paradoksi: tietotekniikka tuo uusia työpaikkoja, mutta samalla uusi teknologia vähentää perinteisiä työpaikkoja. Teollisuudesta pitäisi voida siirtyä informaatioammatteihin tai palveluihin, mutta samalla ihmiset hoitavat yhä enemmän esim. pankkiasioita Internetissä tai automaatilla itsepalveluna, jolloin työpaikat vähenevät sielläkin. Suomi kuulunee johtaviin itsepalvelun maihin. Edistyksen paradoksi: tietoyhteiskunnan paradoksaalisuus näkyy kirkkaimmin siinä, että yhtäältä se edustaa uutta tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa, jossa elämä on rikasta ja vapaata aineellisen toimeentulon huolista; mutta toisaalta se jakaa yhteiskuntaa. Tietoyhteiskuntaan saattaa muodostua sellaiset työmarkkinat, joissa on hyviä työpaikkoja vain harvoille ja suuri osa ihmisiä on alistettu työttömyyteen tai määräaikaisiin ja huonosti palkattuihin rutiinitehtäviin. Globalisaation hyödytkin tahtovat kasautuvat rikkaisiin ja kehittyneisiin maihin, kun köyhät kurjistuvat entisestään.
Tehtäviä jaksoon informaatioyhteiskunta
Agee, Warren K., Philip H. Ault & Edwin Emery (1994). Introduction to Mass Communications. HarperCollins. Black, Jay & Jennings Bryant (1995). Introduction to Media Communication. Brown & Benchmark. DeFleur, Melvin & Everette E. Dennis (1991). Understanding Mass Communication. Boston: Houghton Mifflin Company. Elokuvantaju. (Elokuvatuotannon verkko-oppimateriaali.) Eisenstein, Elisabeth (1983). The Printing Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press. Gschwandtner, Gerhard & Pat Garnet (1988). Eleiden ja ilmeiden sanoma. Sanattoman viestinnän taidot. Helsinki: Rastor. Hemánus, Pertti (1989). Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki: Yliopistopaino. Honka-Hallila, Ari, Kimmo Laine & Mervi Pantti (1995). Markan tähden. Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa. Turku: Turun yliopisto. Kunelius, Risto (1997). Viestinnän vallassa. Helsinki: WSOY. Korhonen, Mikko (1994). Kielen synty. Helsinki: WSOY. Mäntylä, Jorma (2000). Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan, luento 1. Internetix -kurssi. Nordenstreng, Kaarle ja Starck, Margaretha (2002). Tiedonvälityksen varhaiskehitys. Teoksessa Aimo Ruusunen (toim.): Media muuttuu.Viestintä savitauluista kotisivuihin. Helsinki: Gaudeamus. (Teoksessa myös mm.: Pertti Hemanus: Lehdistö eilen, Tapio Varis: Yleisradiotoiminta eilen, Robert G. Picard: Katsaus maailman mediaan, Ari Heinonen: Uusmedian maailma.) Ong, Walter (1988) Orality and Literacy. Technologizing the Word. London and New York: Routledge. Ruben, B. D., & L. P. Stewart (1997). Communication and Human Behavior. Fourth Edition. Boston: Allyn-Bacon. Tommila, Päiviö & Raimo Salokangas (1998). Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia. Helsinki: Edita. Thompson, Kristin & David Bordwell (1994). Film history: an introduction. New York: McGraw-Hill. Salmi, Hannu (1993). Elokuva ja historia. Helsinki: Painatuskeskus. Saraste, Leena (1980). Valokuva. Pakenevan todellisuuden kuvajainen. Helsinki: Kirjayhtymä.
Kirjallisuutta (sähköinen media) Digitaali- ja tietokonetekniikan perusteet. Teknillinen korkeakoulu: signaalinkäsittelytekniikan laboratorio. Hietala, Veijo (1996). Ruudun hurma. Johdatus TV-kulttuuriin. Helsinki: YLE -opetuspalvelut. Kemppainen, Pentti (1996). Radion Vanha ja Uusi järjestys. Lähikuva 1/1996. Salakka, Matti. Radion historia. Salokangas, Raimo (1996). Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949-96. Osa 2. Helsinki: Yleisradio. Salminen, Harri K. Internetin historiaa. Jaakko Suominen. Internetin historia - kylmän sodan luomuksesta globaaliksi viestintävälineeksi, (perustuu Bruce Sterlingin artikkeliin A Brief History of the Internet). Ilmonen, Kari (1996). Tekniikka, kaiken perusta. Yleisradion historia 1926-96. Osa 3. Helsinki: Yleisradio. Mäntylä, Jorma (2000). Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan, luento 2.1. Internetix -kurssi. Tulppo, Pirkko (1976, toim.). Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. Helsinki: WSOY.
Antti Hautamäki (toim.) (1996). Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa. Tietoyhteiskunnan sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Sitra 154. Helsinki: Sitra. Castells, Manuel.(1996-1998) The Information Age I-III. Oxford: Blackwell. Eriksson, Päivi & Marja Vehviläinen (toim. (1999). Tietoyhteiskunta seisakkeella : teknologia, strategiat ja paikalliset tulkinnat. Jyväskylä : SoPhi. Webster, Frank (1995). Theories of the Information Society. London: Routledge. Vuorensyrjä, Matti ja Reijo Savolainen (toim.) (2000). Tieto ja tietoyhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus. |
|||||||||||||||||||||
