 |
 |
|
6 Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Frankfurtin koulukunta ja kriittinen tutkimus MCR -perinnettä on kritisoitu positivistiseksi, hallinnolliseksi ja sosiaalitekniseksi viestinnän tutkimukseksi, joka tekee teknisluonteisia selvityksiä, mutta ei kykene hahmottamaan saati kyseenalaistamaan yhteiskunnallista kokonaiskehitystä. Kriittistä viestinnän tutkimusta ja filosofiaa on sen sijaan kehittänyt erityisesti joukko ajattelijoita, joiden juuret ovat Frankfurtiin vuonna 1923 perustetussa tutkimuslaitoksessa nimeltä "Institut für Sozialforschung" (Yhteiskuntatutkimuksen instituutti). Tämän instituutin keskeisiä hahmoja olivat Max Horkheimer (1895-1973), Theodor W. Adorno (1903-1969) sekä Herbert Marcuse (1898-1979). 1930-luvun puolivälissä instituutti siirtyi natsivaltaa pakoon New Yorkin Columbia -yliopistoon. Instituutin ajattelijat ammensivat vaikutteensa Karl Marxilta, Sigmund Freudilta ja klassisesta saksalaisesta filosofiasta (Kant, Hegel). Frankfurtilaiset kritisoivat MCR -perinteen empiiristä tutkimusta siitä, että se jää arkihavainnoille näyttäytyvän ilmiöpinnan ja vallitsevan yhteiskunnan tyypillisten ideologisten ajatusmuotojen vangiksi. Epäteoreettisena MCR ei pääse käsiksi yhteiskuntaa muotoileviin ydinvoimiin. Tällaisen "hallinnollisen" (administrative) ja "sosiaaliteknisen" tutkimuksen sijaan tieteen tuli olla kriittistä (critical). Kriittinen tutkimus ei askartele yhteiskunnan pintailmiöiden parissa, vaan sen on pyrittävä pintaa syvemmälle analysoimaan sellaista mitä välitön aistihavainto ei paljasta. Hallinnollinen tutkimus tulee uusintaneeksi vallitsevaa yhteiskuntaa eikä pysty kyseenalaistamaan esimerkiksi sen eriarvoisuutta tuottavia käytäntöjä. Kriittinen tutkimus sitä vastoin ei jää vallitsevan yhteiskunnan ajatusmuotojen vangiksi, vaan pyrkii niistä vapautuen avaamaan silmät näkemään entistä paremman maailman mahdollisuuksia. Kriittinen tutkimus on emansipatorisen tiedonintressin mukaista. Periaatteessa esim. feministinen tutkimus on tässä mielessä kriittistä. Ennen muuta filosofina tunnettu Theodor W. Adorno viljeli tuotannossaan laajoja sivilisaatiokriittisiä teemoja siitä kuinka läpikotaisin kaupallistuva kulttuuri tuottaa joutavaa ajanvietettä ja tajunnantäytettä, sanalla sanoen roskaa, sen sijaan että ihmisille tarjottaisiin todellista hengenravintoa, taidetta. Adorno kasvoi varakkaassa juutalaisessa perheessä, jossa harrastettiin paljon korkeakulttuuria. Hänen äitinsä oli laulaja ja tätinsä tunnettu konserttipianisti. Nuori Adorno opiskeli itsekin soittamista ja säveltämistä. Ehdottomasta ja kompromissittomasta modernistisesta taiteesta tuli Adornon ihanne, jonka vastakohtana kapitalistisen kulttuuriteollisuuden tuottama helpostisulava viihde näyttäytyi. Adorno olikin vakiomuottiin valetun massakulttuurin ankara kriitikko. Adorno ei voinut sietää aikansa populaarimusiikkia jazzia. Suomessa Adorno on päässyt huonoon maineeseen kritisoimalla Stravinskyn ja Sibeliuksen sävellystaidetta. Adorno taisi olla niin "allerginen" natseille, että kuuli Sibeliuksessa kansallisromanttisia ja nationalistisia sävyjä, joka kriitikon mielessä yhdistyivät natsien "blut und boden" (veren perintö eli rotu ja isänmaa) -ideologiaan. Frankfurtilaisten ajattelu on tarjonnut eväitä kriittiselle tutkimukselle, erityisesti myöhemmälle uusvasemmistolaiselle tutkimukselle. Kriittisiin frankfurtilaisiin itseensäkin on kohdistettu kritiikkiä. Koulukunnan oppeja on mm. pidetty liian kulttuuripessimistisinä ja totalisoivina. Onko järjestelmä todella niin manipulatiivinen, monoliittinen ja vaikutusvaltainen kuin teoria olettaa? Nykyisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta frankfurtilaisten kulttuurikäsitys vaikuttaa elitistiseltä. John Fisken tapaan voidaan ajatella, että yhtäällä on massakulttuurin tuotantokoneisto, mutta toisaalla ovat aktiiviset ihmiset jotka hyödyntävät noita tuotteita omiin tarkoituksiinsa ja tekevät siitä populaarikulttuuria. Populaarimusiikki voi sitä paitsi olla kriittistä ja vastarintaa kehittävää, eikä suinkaan vain harmittomasti viihdyttävää. Adornosta sai vaikutteita mm. tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Georg Gerbner (1919-). Gerbner yhdisti Adornon teoreettisia näkemyksiä empiiriseen tutkimukseen ja loi makrotason analyyseja amerikkalaisesta kulttuurista. Gerbner ei ajatellut väkivaltaviihteen vaikutuksia esim. yksittäisen elokuvan vaikutuksina, vaan kymmeniä vuosia jatkuvana fiktiivisen väkivallan virtana, joka hiljalleen muuttaa yhteiskuntaa. Gerbnerin tavoin Adornon assistenttina työskenteli myös Jürgen Habermas (1928-) joka on tullut kuuluisaksi töillään julkisuusmuotojen historiasta ja porvarillisen julkisuuden rappiosta. Habermasin ihanteena on 1700-1800-lukujen porvariston klubeissa ja sanomalehdissä käyty järkiperäisesti argumentoiva ja kriittinen keskustelu yhteiskunnan asioiden hoitamisesta. Uusvasemmistolaiset kriitikot 1960-luvun loppupuolella niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin tapahtui nuorison radikalisoitumista ja arvomaailman mullistuksia, joita on kutsuttu uusvasemmistolaisuudeksi. Uusi sukupolvi nousi vastustamaan "systeemiä", joka tuotti Vietnamin sodan kaltaista sortoa ja tuhoa. Myös tieteessä tapahtui radikalisoitumista ja vasemmistolaistumista. Frankfurtilaisten kulttuurikritiikki lankesi suotuisaan maahan tuon ajan nuoressa polvessa. MCR -perinteen myöhempi vaihe oli tunnettu siitä, että se vähätteli joukkoviestinnän vaikutuksia. Uusvasemmistolaiset katsoivat, että joukkoviestinnän ilmeisiä vaikutuksia tulee tarkastella pitkällä aikavälillä yhteiskunnan ja kulttuurin tasolla, eikä välittöminä yksilön käyttäytymisen muutoksina. Frankfurtilaisten tavoin uusvasemmistolaiset ajattelivat, että länsimaisen joukkoviestinnän rakennetta ja toimintaa määrää olennaisesti kapitalistinen talousmuoto. Myös luokkarakenne ja ideologia kiinnostivat uusvasemmistolaisia. Erityisesti talouden määräävä asema korostui ns. politekonomisessa suuntauksessa eli viestinnän poliittisessa taloustieteessä. Tässä suuntauksessa tuotettiin runsaasti tietoa viestinten talouden, omistuksen, valvonnan, säätelyn ja sisällön välisistä yhteyksistä. Marxilaista funktionalismia edusti mm. kanadalainen Dallas Smythe (1907-1992, jonka kriittinen ajattelu kulminoituu teoksessa "Dependency Road: Communications, Capitalism, Consciousness and Canada", 1981). Britanniassa viestinnän poliittinen taloustiede on ollut vahva traditio; sikäläisistä edustajista mainittakoon Westminsterin yliopiston Nicholas Garnham. Nykyisiä Yhdysvaltalaisia kriittisen tutkimuksen edustajia on mm. Robert McCheskey, joka teoksessaan "Rich Media, Poor Democracy" (1999) toteaa, että mediasta on tullut keskeinen antidemokraattinen voima USA:ssa. Uusvasemmistolaisen suuntauksen klassikko on Herbert I. Schiller (1919-2000), joka tutki mm. kulttuuri-imperialismia, amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden maailmanmahtia. Schiller oli vuosikymmeniä väsymätön ja selkeäsanainen kriitikko myös julkisuudessa. Hänen teoksistaan tunnetuin on "Mass Communication and American Empire" (1970). Erityisesti politekonomisessa suuntauksessa oli
vaarana ns. ekonominen reduktionismi, jossa kaikki kulttuuriset
ilmiöt pyrittiin palauttamaan taloudelliseen perustaan ja selittämään
pääoman liikelailla. Esimerkiksi nykyisessä kulttuurintutkimuksessa
on kritisoitu tällaista ajatusrakennelmaa. |
|||||||||||||
