 |
 |
|
6 Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Hermeneutiikka Nimitys "hermeneutiikka" tulee kreikan sanoista ”hermeneutike tekhne” (tulkintataito). Kreikkalaisten Hermes oli jumalten sanansaattaja sekä kaupan, teiden ja matkamiesten suojelija. Hermes oli välittäjä, joka pystyi siirtymään jumalten maailmasta kuolevaisten maailmaan ja hän kykeni esittämään jumalten ajattelun tavalla jota ihmiset saattoivat ymmärtää. Hermes oli erilaisten maailmojen keskinäisen ymmärryksen jumala. Erilaisia maailmoja ja kieliä kohtasivat myös kauppiaat ja matkamiehet. Myös nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa hermeneutiikka on tässä alkuperäisessä erilaisten maailmojen kohtaamisen mielessään tullut yhä tärkeämmäksi. Aristoteles kirjoitti tutkielman "Peri hermêneias" (Tulkinnasta), jossa hän käsitti hermeneutiikan kapeasti vain väitteiden totuutta ja epätotuutta koskevaksi. Silti tulkintaa tarkoittavat sanat "hermêneuein, hermêneia" tulivat laajaan käyttöön antiikin Kreikassa. Sanat tarkoittivat ensinnäkin Homeroksen ja muiden klassikkojen tekstien tulkintaa; toiseksi ne viittasivat tulkintaprosessiin joka tapahtuu kielestä toiseen käännettäessä ja kolmanneksi ne viittasivat eksegetiikkaan, joka nykyään tunnetaan raamatun selitysoppina, mutta joka antiikissa tarkoitti erikoistunutta tulkintataitoa. Eksegeetikko osasi lukea luonnon (jumalten) antamista merkeistä tulevaa koskevia enteitä. Myös oraakkelin salamyhkäisten lausuntojen ja enneunien tulkitseminen edellytti erikoista tulkintataitoa, johon papit oli koulutettu ja vihitty. Eksegetiikkaa on myös pyhien tai muuten hankalien kirjoitusten tulkinta. Antiikissa hermeneutiikkaa harrastivat erityisesti epikurolaiset ja uusplatonilaiset filosofit. Jälkimmäisiltä oppi välittyi keskiajan filosofiaan, teologiaan ja oikeustieteeseen. Keskiajan uskonnollisessa kulttuurissa ajateltiin kristillisen jumalan manifestoivan itseään kaikessa mitä tapahtuu. Jos Jumala kerran on kaikkivaltias, niin varmaan hän siis salli nyt tapahtuneen sattumuksen tapahtua ja tapausta voidaan lukea korkeimman tahon tahdonilmauksena. Teologit saivat pitkän koulutuksen osatakseen selittää pyhiä kirjoituksia ja maailmaakin kirkon kanonisoimalla tavalla. 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistus teki raamatusta ylimmän auktoriteetin, jolloin raamatun tekstin selitysopista, eksegetiikasta, tuli tärkeä oppiaine. Teologinen hermeneutiikka jatkaa jo antiikista alkanutta erikoistuneen tulkintataidon perinnettä. Hermeneutiikasta tuli laajempi kulttuuritieteiden ja filologian menetelmä romantiikan aate- ja kulttuurivirtauksen aikana n. 1740 - 1810. Romantiikka oli vastareaktio valistuksen järkiuskolle ja uuden ajan filosofisen valtavirran liian kapealle, järkeä, havaitsemista, tietoa korostaneelle ihmiskuvalle. Valistuksen perinne arvosti tiedettä ja tieteellistä menetelmää, järkeä, objektiivisuutta, edistystä ja suhtautui kriittisesti auktoriteetteihin. Romantiikan virtauksessa sen sijaan arvostettiin välitöntä kokemusta ja tunnetilaa, perinteitä, subjektiivisuutta, elämän yksinkertaisuutta ja myyttejä sekä antiikkia arvostettiin. On esitetty, että myös nykyinen järkeä palvova kulttuuri tuottaa romantiikan tyyppistä vastareaktiota. Perustuuko fantasiakirjallisuuden ja roolipelien nykyinen suuri suosio tähän? Schleiermacher Protestanttinen teologi Friedrich Schleiermacher (1768 - 1834) kuului romanttiseen virtaukseen. Schleiermacherin käsittelemät kysymykset ovat edelleenkin ajankohtaisia esimerkiksi toisesta kulttuurista tai toisesta ajasta peräisin olevien tekstien ymmärtämisessä ja kääntämisessä. Tyypillisesti tulkittava teologinen teksti oli peräisin vuosituhansien takaa ja kirjoitettu vieraalla kielellä. Hermeneutiikan tehtävänä oli saada selville mitä tekstin tekijä tarkoitti, mikä oli hänen motiivinsa ja miten hänen aikalaisensa ymmärsivät tekstin. Nämä asiat selvittääkseen tulkitsijan on perehdyttävä huolella siihen historialliseen kontekstiin, jossa tekstin kirjoittaja eli.Oli osattava sanojen antiikkiset käyttötavat ja tunnettava historialliset, kulttuuriset, elämänkerralliset taustat. Minkälaiseen tyylilajiin teksti kuuluu? Oliko kirjoittaja joidenkin toisten oppineiden kanssa riidoissa ja nyt ironisoi heidän näkemyksiään? Millainen oli kirjoittajan luonne? Oliko hän helposti tulistuva ja jos oli, niin onko teksti tehty jonkin raivokohtauksen tiimellyksessä vai rauhallisesti harkiten? Schleiermacherin hermeneutiikka pyrki siis rekonstruoimaan alkuperäisen kirjoituksen kontekstin ja hermeneutikon tehtävänä oli asettua empaattisesti kirjoittajan asemaan, samaistua häneen. Kun hermeneutikko on näin asemoitunut kulttuurisesti ja psykologisesti alkuperäisen kirjoittajan asemaan, hänen on mahdollista ymmärtää oikein kirjoittajan teksti. Schleiermacher piti eri kulttuurien ja aikojen ihmisiä pohjimmiltaan samankaltaisina olentoina, joten samastuminen oli mahdollista. Hermeneutikon oma aika ja oman ajan kieli käsitteineen oli vääristävä tekijä, jonka vaikutus piti pyrkiä minimoimaan. Tulkitsijalla on omasta ajastaan peräisin olevia ennakko-oletuksia, joista on oltava valmis luopumaan. Tulkitsijan on oltava avoin ja altis sille mitä alkuperäinen teksti haluaa sanoa, eikä hänen pidä tuputtaa omia päähänpinttymiään klassiseen tekstiin. Schleiermacher sovelsi "hermeneuttisen kehän" käsitettä tulkintatyössään. Tämä tarkoittaa sitä, että osa saa merkityksensä kokonaisuudessa. Sanat tulkitaan suhteessa koko tekstiin ja tekstit suhteessa laajempaan kulttuuriseen kontekstiin. Tulkinta on kehämäistä liikettä, jossa osa saa mielensä kokonaisuuden yhteydessä ja jossa kokonaisuus hahmottuu osien asteittaisen tuntemisen myötä. Tulkinta on prosessi, jossa alkuperäistä kontekstia koskeva tietämys koko ajan syvenee. Myöhemmässä esim. Gadamerin edustamassa hermeneutiikassa hermeneuttisen kehän ajatus sai hieman uuden sisällön: se alkoi tarkoittaa sitä, että ymmärrys aina välttämättä lähtee liikkeelle jostakin ennakkokäsityksestä joka projisoidaan tekstiin. Ennakkokäsitys on tavallaan kuin vuoropuhelun ensimmäinen kysymys kohdetekstille ja teksti voi joko tukea tai olla tukematta ennakkokäsitystä. Tekstistä saadun vastauksen pohjalta tulkitsijan ymmärrys paranee ja hän voi nyt vuorostaan tarjota tätä parempaa ymmärrystään kohteeseen, joka taas vastaa jne. Tätä kautta dialogisessa kehämäisessä liikkeessä tekstin kanssa tulkitsijan ymmärrys syvenee. Dilthey Schleiermacherin elämänkerran kirjoittaja, filosofi ja kulttuurihistorioitsija Wilhelm Dilthey (1833-1911) jatkoi hermeneutiikan perinnettä. Diltheyn mukaan luonnontieteellisen Naturwissenschaftin ja ihmistä, yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria tutkivan humanistisen Geisteswissenschaftin (henkitieteen) ero on perustavanlaatuinen (Diltheyn aikalainen Heinrich Rickert puhui kulttuuritieteestä, Kulturwissenschaft). Henkitieteissä sovellettu menetelmä oli ymmärtäminen (Verstehen), kun sen sijaan luonnontieteessä menetelmänä oli (kausaalinen) selittäminen (Erklärung). Luonnontieteet tutkivat "mykkää” luontoa, joka ei osaa kertoa tarkoituksistaan. Sitä vastoin sosiaaliset ja kulttuuriset tosiasiat ovat ymmärrettävissä "sisältäpäin”, tarkoituksina ja merkityksinä. Diltheylle keskeinen käsite oli "elämys" (Erlebnis), joka viittaa ihmisten tapaan kokea ja mieltää maailma jotakin merkitsevänä. Tämä sisäinen henkinen kokemus voidaan ulkoistaa esineissä, kielessä, taiteessa, rakennuksissa; ylipäänsä kaikissa ihmistekoisissa tuotteissa, artefakteissa. Näitä artefakteja Dilthey kutsuu elämyksen ilmauksiksi (Ausdruck). Tulkitsija voi artefakteja "lukiessaan" saada ne ikään kuin heräämään henkiin ja hän voi eläytyä alkuperäisen tuottajan elämyksiin (Nacherleben). Esimerkiksi jännityskirja koostuu vain kirjaimista, mutta lukemaan uppouduttuamme ahmimme sivun toisensa jälkeen kirjaimia huomaamatta: olemme siirtyneet elämään ja kokemaan toiseen maailmaan. Dilthey ja Rickert viittaavat siihen, että luonnontiede voi kirjan kohdalla kyllä mitata palstan leveyttä ja laskea samanlaisten sanojen määriä, mutta se ei tavoita symbolien ja merkitysten ulottuvuutta mikä aukeaa ymmärtävälle lukijalle. Myös muinaiset egyptiläiset hieroglyfit voivat avautua merkit osaavalla tulkitsijalle, jolloin hänen "sielun silmiensä" eteen tulee loihdituksi kuva muinaisesta elämänmenosta. Heidegger Diltheystä hermeneutiikan perinne jatkui filosofi Martin Heideggerin (1889-1976) töissä. Heidegger oli fenomenologi Edmund Husserlin (1859-1938) assistentti, mutta fenomenologian ohella hän tutki mm. Diltheyn hermeneutiikkaa, Kantia, Hegeliä, kirkkoisiä ja antiikin ajattelijoita. Heideggeria on pidetty yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista, tosin anglosaksisen kielialueen filosofit ovat esittäneet tähän myös vahvasti eriäviä mielipiteitä. Heideggerin työ antanut aiheen kehittää eksistentiaalista fenomenologiaa, eksistentialismia, filosofista hermeneutiikkaa ja dekonstruktiota. Heideggerin pääteos on "Sein und Zeit", 1927 (Oleminen ja aika, 2000). Tuossa työssä Heidegger toteutti filosofisten alkuoleusten ravisteluaan, mitä hän nimitti "destruktioksi" vaikkei hän tahtonutkaan tuhota, vaan ainoastaan ravistella vuosisataisen filosofian lukemattomia kertoja paikattua saapasnahkatornia. Heideggerin tarkoitukset olivat samalla tavoin "terapeuttiset" kuin 1900-luvun toisen suuren filosofin, Ludwig Wittgensteinin (1889-1951). Terapeuttisuutta kuvaa Wittgensteinin ajatteluun liitetty kärpäslasi -vertaus. Tämän mukaan filosofi on kuin kärpänen lasisessa ansassaan. Kärpänen ponnistelee päästäkseen lasista läpi, siinä tietystikään onnistumatta. Kärpäsen olisi palattava taaksepäin, sinne mistä se nykyiseen satimeensa joutui ja otettava sitten uusi suunta kululleen. Vastaavasti filosofin pitää palata niihin alkuoletuksiinsa, joista hän nykyiseen umpikujaansa joutui. Alkuoletuksia koeteltuaan hän voi löytää reitin jossa ei jouduta vanhaan umpikujaan. Suoritettuaan alkuoletusten ravistelun, Heidegger otti lähtökohdakseen maailmallisen ihmisen, joka lihaa ja verta olevana on osa maailmaansa, eikä suinkaan sen ulkopuolinen päältäkatselija. Tätä maailmassa olevaa ihmissubjektia Heidegger nimitti Daseiniksi (täällä-oleva). Dasein toimii maailmassa käytännöllisesti ja hänen keskeisin määreensä on Sorge, huolehtiminen tai vaaliminen. Daseinin on koko ajan pidettävä huolta itsestään, maailmansa järjestyksestä, toisista ihmisistä, asioista, tehtävistä. Hengissä pysyminen on Daseinin perustava huolehtimisen aihe. Dasein on historiallinen olento ja sen historiallisuudessa yhtyy menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Ymmärryksen ja tulkinnan teoriassaan Heidegger korostaa sitä, ettei mitään voida lähteä ymmärtämään puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Päinvastoin ihmisymmärrys on vuosituhantisen tradition raskauttama ja traditio on projisoituu kaikkeen mitä pyrimme ymmärtämään. Heidegger sanoo, että tällaista esiymmärrystä on kolmea lajia: Vorhabe (edeltä hallussa oleva), Vorsicht (ennakkonäkymä), Vorgriff (esikäsitys). Vorhabe on eräänlainen kehollinen ja kokemuksellinen perusta. Vorsicht viittaa "eteensä katsomiseen" eli siihen, että ihminen on aina käytännöllisesti ja intentionaalisesti suuntautumassa johonkin ("sihtaa" kohti jotakin). Vorgriff on sitten kielellistä ja käsitteellistä esiymmärrystä (vrt. saksan Begriff = käsite). Mitä sitten ollaankin ymmärtämässä, sekaantuvat nämä esiymmärryksen muodot väistämättä siihen. Ymmärtäminen ei voi tapahtua edellytyksettömästi, vaan se syntyy kun tarkasteltava asia suhteutuu siihen mitä subjektissa on ennestään rakenteellisena olemassa. Gadamer Hermeneutiikan tarina jatkuu Heideggerin oppilaassa Hans-Georg Gadamerissa (1900-2002), joka julkaisi pääteoksensa ”Wahrheit und Methode” vuonna 1960. Kirjan nimi "Totuus ja menetelmä" on ironinen sillä tekijä ei suinkaan näe, että voisi olla mitään kanonisoitua menetelmää, jolla totuus eli oikea tulkinta selviää. Gadamer sai filosofisen hermeneutiikkansa keskeiset vaikutteet Heideggerin myöhäisfilosofiasta, joten siinä on vahva kielifilosofinen painotus. Gadamer nimittää esiymmärrystä sanalla "Vorurteil" - ennakkoluulo tai ennakkoarvostelma. ”Oikeastaan ennakkoluulo on arvostelma, joka esitetään ennen kuin kaikki asian puolet on lopullisesti tarkastettu...” sanoo Gadamer pääteoksessaan. Ennakkoluulo ei tarkoita välttämättä väärää arvostelmaa, vaan se voi myös olla oikea lähtökohta syvemmälle ymmärtämiselle. Aikaisempien hermeneutikkojen tapaan Gadamer näkee dialogin kohteen kanssa ymmärryksen lähteeksi. Ennakkoluulo voi olla yksipuolinen ymmärrys asiasta ja dialogin myötä kohde tulee ymmärretyksi monipuolisemmin. Muita tunnettuja hermeneutiikkaan liittyviä ajattelijoita ovat mm. Karl-Otto Apel, Emilio Betti, Rudolf Bultman, Jürgen Habermas, ja Paul Ricoeur. Hieman pitempi esitys hermeneuttisista ajattelijoista:
Lisälukemisto:
hermeneuttisia ajattelijoita. |
|||||||||||||
