6 Lisälukemisto: Hermeneuttisia ajattelijoita

Schleiermacher

Protestanttinen teologi Friedrich Schleiermacher (1768 - 1834) kuului romanttiseen virtaukseen. Pääasiassa hänen kiinnostuksensa kohdistui teologisiin teksteihin, mutta hän pyrki myös kehittämään yleistä hermeneutiikkaa. Schleiermacherin käsittelemät kysymykset ovat edelleenkin ajankohtaisia esimerkiksi toisesta kulttuurista tai toisesta ajasta peräisin olevien tekstien ymmärtämisessä ja kääntämisessä. Tyypillisesti tulkittava teologinen teksti oli peräisin vuosituhansien takaa ja kirjoitettu vieraalla kielellä: vanha testamentti hepreaksi ja uusi testamentti kreikaksi. Hermeneutiikan tehtävänä oli saada selville mitä tekstin tekijä tarkoitti, mikä oli hänen motiivinsa ja miten hänen aikalaisensa ymmärsivät tekstin. Nämä asiat selvittääkseen tulkitsijan on perehdyttävä huolella siihen historialliseen kontekstiin, jossa tekstin kirjoittaja eli. Oli osattava sanojen antiikkiset käyttötavat ja tunnettava historialliset, kulttuuriset, elämänkerralliset taustat. Minkälaiseen tyylilajiin teksti kuuluu? Oliko kirjoittaja joidenkin toisten oppineiden kanssa riidoissa ja nyt ironisoi heidän näkemyksiään? Millainen oli kirjoittajan luonne? Oliko hän helposti tulistuva ja jos oli, niin onko teksti tehty jonkin raivokohtauksen tiimellyksessä vai rauhallisesti harkiten?

Schleiermacherin hermeneutiikka pyrki siis rekonstruoimaan alkuperäisen kirjoituksen kontekstin ja hermeneutikon tehtävänä oli asettua empaattisesti kirjoittajan asemaan, samaistua häneen. Kun hermeneutikko on näin asemoitunut kulttuurisesti ja psykologisesti alkuperäisen kirjoittajan asemaan, hänen on mahdollista ymmärtää oikein kirjoittajan teksti. Schleiermacher piti eri kulttuurien ja aikojen ihmisiä pohjimmiltaan samankaltaisina olentoina, joten samastuminen oli mahdollista. Hermeneutikon oma aika ja oman ajan kieli käsitteineen oli vääristävä tekijä, jonka vaikutus piti pyrkiä minimoimaan. Vaikka tutkittava teksti olisi samaa kieltä kuin tulkitsijan kieli, on otettava huomioon, että sanojen merkitys on vuosisatojen aikana voinut muuttua jopa täysin päinvastaiseksi (näinhän on käynyt esimerkiksi sanalle "subjekti"). Tulkitsijalla on omasta ajastaan peräisin olevia ennakko-oletuksia, joista on oltava valmis luopumaan. Tulkitsijan on oltava avoin ja altis sille mitä alkuperäinen teksti haluaa sanoa, eikä hänen pidä tuputtaa omia päähänpinttymiään klassiseen tekstiin.

Schleiermacher sovelsi "hermeneuttisen kehän" käsitettä tulkintatyössään. Tämä tarkoittaa sitä, että osa saa merkityksensä kokonaisuudessa. Sanat tulkitaan suhteessa koko tekstiin ja tekstit suhteessa laajempaan kulttuuriseen kontekstiin. Tulkinta on kehämäistä liikettä, jossa osa saa mielensä kokonaisuuden yhteydessä ja jossa kokonaisuus hahmottuu osien asteittaisen tuntemisen myötä. Tulkinta on prosessi, jossa alkuperäistä kontekstia koskeva tietämys koko ajan syvenee. Myöhemmässä esim. Gadamerin edustamassa hermeneutiikassa hermeneuttisen kehän ajatus sai hieman uuden sisällön: se alkoi tarkoittaa sitä, että ymmärrys aina välttämättä lähtee liikkeelle jostakin ennakkokäsityksestä joka projisoidaan tekstiin. Ennakkokäsitys on tavallaan kuin vuoropuhelun ensimmäinen kysymys kohdetekstille ja teksti voi joko tukea tai olla tukematta ennakkokäsitystä. Tekstistä saadun vastauksen pohjalta tulkitsijan ymmärrys paranee ja hän voi nyt vuorostaan tarjota tätä parempaa ymmärrystään kohteeseen, joka taas vastaa jne. Tätä kautta dialogisessa kehämäisessä liikkeessä tekstin kanssa tulkitsijan ymmärrys syvenee.

Dilthey

Schleiermacherin elämänkerran kirjoittaja, filosofi ja kulttuurihistorioitsija Wilhelm Dilthey (1833-1911) jatkoi hermeneutiikan perinnettä. Diltheyn mukaan luonnontieteellisen Naturwissenschaftin ja ihmistä, yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria tutkivan humanistisen Geisteswissenschaftin (henkitieteen) ero on perustavanlaatuinen (Diltheyn aikalainen Heinrich Rickert puhui kulttuuritieteestä, Kulturwissenschaft). Henkitieteissä sovellettu menetelmä oli ymmärtäminen (Verstehen), kun sen sijaan luonnontieteessä menetelmänä oli (kausaalinen) selittäminen (Erklärung). Luonnontieteet tutkivat "mykkää” luontoa, joka ei osaa kertoa tarkoituksistaan. Sitä vastoin sosiaaliset ja kulttuuriset tosiasiat ovat ymmärrettävissä "sisältäpäin”, tarkoituksina ja merkityksinä.

Diltheylle keskeinen käsite oli "elämys" (Erlebnis), joka viittaa ihmisten tapaan kokea ja mieltää maailma jotakin merkitsevänä. Tämä sisäinen henkinen kokemus voidaan ulkoistaa esineissä, kielessä, taiteessa, rakennuksissa; ylipäänsä kaikissa ihmistekoisissa tuotteissa, artefakteissa. Näitä artefakteja Dilthey kutsuu elämyksen ilmauksiksi (Ausdruck). Rickertillä vastaavassa asemassa on "kulttuuriesineen" käsite. Ilmaukset ilmentävät vallitsevaa yliyksilöllistä kulttuuria tai hegeliläisittäin objektiivista henkeä. Tulkitsija voi artefakteja "lukiessaan" saada ne ikään kuin heräämään henkiin ja hän voi eläytyä alkuperäisen tuottajan elämyksiin (Nacherleben). Esimerkiksi jännityskirja koostuu vain kirjaimista, mutta lukemaan uppouduttuamme ahmimme sivun toisensa jälkeen kirjaimia huomaamatta: olemme siirtyneet elämään ja kokemaan toiseen maailmaan. Dilthey ja Rickert viittaavat siihen, että luonnontiede voi kirjan kohdalla kyllä mitata palstan leveyttä ja laskea samanlaisten sanojen määriä, mutta se ei tavoita symbolien ja merkitysten ulottuvuutta mikä aukeaa ymmärtävälle lukijalle. Myös muinaiset egyptiläiset hieroglyfit voivat avautua merkit osaavalla tulkitsijalle, jolloin hänen "sielun silmiensä" eteen tulee loihdituksi kuva muinaisesta elämänmenosta.

Heidegger

Diltheystä hermeneutiikan perinne jatkui filosofi Martin Heideggerin (1889-1976) töissä. Heidegger oli fenomenologi Edmund Husserlin (1859-1938) assistentti, mutta fenomenologian ohella hän tutki mm. Diltheyn hermeneutiikkaa, Kantia, Hegeliä, kirkkoisiä ja antiikin ajattelijoita. Heideggeria on pidetty yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista, tosin anglosaksisen kielialueen filosofit ovat esittäneet tähän myös vahvasti eriäviä mielipiteitä. Heideggerin työ antanut aiheen kehittää eksistentiaalista fenomenologiaa, eksistentialismia, filosofista hermeneutiikkaa ja dekonstruktiota.

Heideggerin pääteos on "Sein und Zeit", 1927 (Oleminen ja aika, 2000). Tuossa työssä Heidegger toteutti filosofisten alkuoleusten ravisteluaan, mitä hän nimitti "destruktioksi" vaikkei hän tahtonutkaan tuhota, vaan ainoastaan ravistella vuosisataisen filosofian lukemattomia kertoja paikattua saapasnahkatornia. Heideggerin tarkoitukset olivat samalla tavoin "terapeuttiset" kuin 1900-luvun toisen suuren filosofin, Ludwig Wittgensteinin (1889-1951). Terapeuttisuutta kuvaa Wittgensteinin ajatteluun liitetty kärpäslasi -vertaus. Tämän mukaan filosofi on kuin kärpänen lasisessa ansassaan. Kärpänen ponnistelee päästäkseen lasista läpi, siinä tietystikään onnistumatta. Kärpäsen olisi palattava taaksepäin, sinne mistä se nykyiseen satimeensa joutui ja otettava sitten uusi suunta kululleen. Vastaavasti filosofin pitää palata niihin alkuoletuksiinsa, joista hän nykyiseen umpikujaansa joutui. Alkuoletuksia koeteltuaan hän voi löytää reitin jossa ei jouduta vanhaan umpikujaan.

Suoritettuaan alkuoletusten ravistelun, Heidegger otti lähtökohdakseen maailmallisen ihmisen, joka lihaa ja verta olevana on osa maailmaansa, eikä suinkaan sen ulkopuolinen päältäkatselija. Tätä maailmassa olevaa ihmissubjektia Heidegger nimitti Daseiniksi (täällä-oleva). Dasein toimii maailmassa käytännöllisesti ja hänen keskeisin määreensä on Sorge, huolehtiminen tai vaaliminen. Daseinin on koko ajan pidettävä huolta itsestään, maailmansa järjestyksestä, toisista ihmisistä, asioista, tehtävistä. Hengissä pysyminen on Daseinin perustava huolehtimisen aihe.

Dasein on historiallinen olento ja sen historiallisuudessa yhtyy menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Dasein on muodostunut tähänastisista ymmärryksistä; mieli on rakentunut aiemman maailman kohtaamiseen perustuvista ymmärryksistä, mutta myös keho on lajin mittakaavassa muotoutunut siitä että olento on "ymmärtänyt" mistä maailmassa on kyse ja sopeutunut siihen tuottamalla toimivat rakenteet. Menneisyys on olemassa meissä rakenteellisena ja tämä rakenne myös projisoidaan kohti tulevaisuutta odotuksina. Lyhyesti sanottuna odotamme maailman olevan tulevaisuudessa suunnilleen samanlainen kuin se tähänastisen kohtaamishistoriamme kokemusten perusteella on ollut. Appelsiinin sisältä odotamme löytyvän hedelmälihaa, ruoan odotamme ravitsevan jne. Nykyihminen elää tulevaisuudessa ja vain osittain nykyhetkessä. Nykyhetki on alisteinen tulevaisuudessa häämöttävälle päämäärälle; nykyhetkellä on usein vain välineellistä arvoa tulevaisuuden päämäärän kannalta. Ihmiset voivat siis elää koko elämänsä itsensä välineiksi alistaen.

Ymmärryksen ja tulkinnan teoriassaan Heidegger korostaa sitä, ettei mitään voida lähteä ymmärtämään puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Päinvastoin ihmisymmärrys on vuosituhantisen tradition raskauttama ja traditio on projisoituu kaikkeen mitä pyrimme ymmärtämään. Heidegger sanoo, että tällaista esiymmärrystä on kolmea lajia: Vorhabe (edeltä hallussa oleva), Vorsicht (ennakkonäkymä), Vorgriff (esikäsitys). Vorhabe on eräänlainen kehollinen ja kokemuksellinen perusta. Vorsicht viittaa "eteensä katsomiseen" eli siihen, että ihminen on aina käytännöllisesti ja intentionaalisesti suuntautumassa johonkin ("sihtaa" kohti jotakin). Vorgriff on sitten kielellistä ja käsitteellistä esiymmärrystä (vrt. saksan Begriff = käsite). Mitä sitten ollaankin ymmärtämässä, sekaantuvat nämä esiymmärryksen muodot väistämättä siihen. Ymmärtäminen ei voi tapahtua edellytyksettömästi, vaan se syntyy kun tarkasteltava asia suhteutuu siihen mitä subjektissa on ennestään rakenteellisena olemassa.

Myöhäistuotannossaan Heidegger etääntyi aikalailla Sein und Zeit -teoksestaan ja siirtyi yhä enemmän kielifilosofiaan. Hän mm. katsoi, että ihminen "asuu" jossakin kielessä. Strukturalisti Levi-Straussin tapaan Heidegger ajatteli, että emme me puhu kieltä, vaan kieli puhuu meitä. Tämänsuuntaisista ajatuksista tullaan jälkistrukturalismin diskurssia koskeviin näkemyksiin, joissa ihminen tietoisuuksineen ei olekaan enää herra talossaan, vaan niiden käskyläinen. Tämä voi kuitenkin merkitä paluuta kantilaisuuden transsendentaaliseen subjektiviteettiin, ja tämä merkitsisi ehkä askeleen ottamista taaksepäin Sein und Zeitin saavutuksista.

Gadamer

Hermeneutiikan tarina jatkuu Heideggerin oppilaassa Hans-Georg Gadamerissa (1900-2002), joka julkaisi pääteoksensa ”Wahrheit und Methode” vuonna 1960. Kirjan nimi "Totuus ja menetelmä" on ironinen sillä tekijä ei suinkaan näe, että voisi olla mitään kanonisoitua menetelmää, jolla totuus eli oikea tulkinta selviää. Gadamer sai filosofisen hermeneutiikkansa keskeiset vaikutteet Heideggerin myöhäisfilosofiasta, joten siinä on vahva kielifilosofinen painotus. Gadamer nimittää esiymmärrystä sanalla "Vorurteil" - ennakkoluulo tai ennakkoarvostelma. ”Oikeastaan ennakkoluulo on arvostelma, joka esitetään ennen kuin kaikki asian puolet on lopullisesti tarkastettu...” sanoo Gadamer pääteoksessaan. Ennakkoluulo ei tarkoita välttämättä väärää arvostelmaa, vaan se voi myös olla oikea lähtökohta syvemmälle ymmärtämiselle. Aikaisempien hermeneutikkojen tapaan Gadamer näkee dialogin kohteen kanssa ymmärryksen lähteeksi. Ennakkoluulo voi olla yksipuolinen ymmärrys asiasta ja dialogin myötä kohde tulee ymmärretyksi monipuolisemmin.

Gadamerin erottaa esimerkiksi Schleiermacherista se, että hän katsoo tulkitsijan voivan saavuttaa syvemmän mmärryksen tekstistä kuin tekstin tuottaja itse. Teksti on enemmän kuin tekijänsä ja tämän tarkoitusperät. Tekijän käyttämä kieli on yliyksilöllinen, historiallinen tuote, jolla ajattelu tapahtuu. Näin ollen tekijäkin tiedostaa käyttämänsä kielen vain osittain. Tulkitsija sitä vastoin voi ajallisen välimatkan päästä pystyä näkemään metsän puilta ja käsittämään sen mitä aikalainen ei liiallisen läheisyyden vuoksi pysty hahmottamaan. Wittgensteinin tapaan Gadamer pitää kieltä pelinä tai leikkinä (Spiel; vrt. Wittgensteinin "kielipelit"). Gadamer sanoo, että leikkiminen on leikityksi tulemista: pelattu peli määrää osallistujien toimintaa. Näin Gadamerin käsitys inhimillisestä subjektista tulee lähelle jälkistrukturalistien käsityksiä.

Takaisin