|
6 Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa
Johdanto ja tiivistelmä
Retoriikka
Hermeneutiikka
- Schleiermacher
- Dilthey
- Heidegger
- Gadamer
- Lisälukemisto: Hermeneuttisia ajattelijoita
Varhaisia saksalaisia mediatutkijoita
Chicagon koulu
Mass communication research
- Propagandalle alttiit massat
- Tiivistys: Viestinnän vaikutuksia koskevan ajattelun kehitysvaiheita
- Radiokauhua
- Lisälukemisto: MCR-perinteen koulukunnat
Suuntauksia MCR -perinteen liepeillä
- Käyttötarkoitustutkimus
- Agendatutkimus
- Tulkintakehysten tutkimus
Frankfurtin koulukunta ja kriittinen
tutkimus
- Uusvasemmistolaiset kriitikot
Mediateknologian teoreetikot
Kulttuurintutkimuksen suuntauksia
- Brittiläinen kulttuurintutkimus
Tehtäviä
Kirjallisuutta
--------------------------------------------------------------------------------
Suuntauksia MCR -perinteen liepeillä
Käyttötarkoitustutkimus
Käyttötarkoitustutkimus tai käyttösyytutkimus
(uses and gratifications research) syntyi osana Lazarsfeldin radiotutkimusta
1940-luvun alussa. Tämä tutkimus oli tavallaan käänteistä
MCR -perinteen vaikutustutkimukselle, sillä se ei kysynyt mitä
viestintä tekee ihmisille, vaan mitä ihmiset tekevät
viestinnällä. Toisin sanoen kyseltiin haastattelututkimuksin
ihmisiltä, mihin tarpeisiin he käyttävät mediatuotteita.
Ensimmäisiä tällaisia tutkimuksia oli Herta Herzogin
(1911-) tutkimus millaista tyydytystä saatiin radion saippuaoopperoista
(1944). Käyttösyitä löytyi kolme:
1) Tunteiden ja jännitystilojen purkaminen.
2) Toiveajattelu ja omien ongelmien unohtaminen.
3) Neuvojen ja käyttäytymismallien hakeminen.
Viimeistä käyttösyytä ei ollut
osattu odottaa viihteen kohdalla, joten sitä tutkittiin lisää.
Lisätutkimuksissa selvisi, että erityisesti kouluttamattomat
naiset tosiaankin hakivat myös neuvoja elämäänsä
radion päiväsarjoista.
Käyttötarkoitustutkimuksen perusoletuksena
on yleisön aktiivisuus: se ei ota vastaan mitä tahansa,
vaan valikoi ohjelmia kulloistenkin tarpeidensa mukaan. Ohjelmien
tekijät eivät suinkaan aina ole selvillä siitä
mihin tarkoituksiin ihmiset käyttävät heidän
tekemiään mediasisältöjä; toiset voivat
sitä paitsi käyttää samaa tuotetta eri tarkoituksiin.
Denis McQuail on erottanut neljä median käyttösyiden
ryhmää:
1) Rentoutuminen (pako rutiineista ja päivän
ongelmista, tunteiden laukaiseminen ja kokeminen.
2) Henkilökohtaiset suhteet (media on seurana, hyvä puheenaihe).
3) Oma identiteetti (oman elämän ongelmien työstäminen,
oman elämän ymmärtäminen, arvojen vahvistaminen).
4) Tiedonhankinta (erityisesti mielipidejohtajat).
Sanomalehtien käyttösyitä vuoden
1945 lehtilakon aikana tutkinut Bernard Berelson huomasi, että
lukeminen itsessään tarjoaa tiettyä perustyydytystä
sisällöistä riippumatta. Lehden luku on eräänlainen
turvallinen rituaali.
Kritiikkiä. Käyttötarkoitustutkimus
on omalla tavallaan ongelmallista. Lähtökohtana oleva
tarpeen käsite on usein ymmärretty universaaliksi ja ajattomaksi
"antropologiseksi vakioksi". Kuitenkin viestinten käyttötarpeet
ja -tarkoitukset määräytyvät historiallisesti
ja kulttuurisesti. Viitekehys on myös käsitetty yksilöpsykologisesti,
vaikka on luultavaa että käyttötavat määräytyvät
yhteisöllisesti. Oma ongelmansa on se, että ihmisten oletetaan
pystyvän tiedostamaan ne tarpeet, joita hän mediaseurannallaan
tyydyttää. Ja vaikka ihmiset tiedostaisivatkin tarpeensa,
he eivät ehkä pidä sopivana sanoa lukevansa lehtiä
vain huvin vuoksi, joten he sanovatkin lukevansa niitä tiedon
hankkimisen takia.
Tavallaan käyttötarkoitustutkimuksen kysymystä
"mitä ihmiset tekevät viestimillä?" jatkaa
kulttuurinen yleisötutkimus, joka erilaisesta perinteestä
tulevana välttää monet perinteisen käyttötarkoitustutkimuksen
ongelmat.
Agendatutkimus
Niin sanottu agendatutkimus (agenda setting research)
on yksi niistä suuntauksista, jotka syntyivät MCR -perinteen
kriisiydyttyä 1960-luvun lopulla. Maxwell McCombs ja Donald
Shaw julkaisivat vuonna 1972 artikkelin "The Agenda-Setting
Function of Mass Media", joka liittyi USA:n vuoden 1968 presidentinvaaleihin.
Havaittiin, että median "rummuttamat", esillä
pitämät seikat nousivat keskeisiksi erityisesti kantaansa
päättämättömien äänestäjien
keskuudessa. Asioille annettu mediahuomio ja äänestäjien
kokema painoarvo vastasivat ällistyttävän hyvin toisiaan.
Agenda tarkoittaa kokouksen esityslistaa, päiväjärjestystä,
työohjelmaa. Kokouksessa puhutaan yleensä niistä
asioista jotka esityslistassa mainitaan. Agendan voi myös ajatella
olevan lista asioista, jotka on tiettynä aikana pantu tärkeyden
mukaan hierarkkiseen järjestykseen.
Agendatutkimuksen mukaan media ei niinkään
määrää sitä millä tavalla ihmiset
ajattelevat joistakin asioista, mutta se onnistuu yllättävän
hyvin vaikuttamaan siihen mitä asioita he ylipäätään
ajattelevat.
Agendan määräytyminen sujuu seuraavasti:
1) Media valitsee suuresta määrästä
tapauksia joitakin tärkeinä pitämiään,
osasta ei kerrota, koska niiden ei uskota kiinnostavan lukijaa.
2) Esitettäville jutuille annetaan eri määrä
tilaa ja aikaa.
3) Näin media määrittelee jotkin asiat toisia tärkeämmiksi
ja muodostuu uutisagenda.
4) Ihmiset sisäistävät median tärkeysjärjestyksen
omaksi henkilökohtaiseksi tärkeysjärjestyksekseen.
Näin medialla siis on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.
Hieman sukua agendatutkimukselle on ns. "hiljaisuuden
spiraali" -tutkimus, jota on edustanut mm. saksalainen Elisabeth
Noelle-Noeumann (1916-). Noelle-Neumann on yleisen mielipiteen tutkija,
johon vaikuttivat hänen kokemuksensa elämisestä ja
lehtityöstä natsiajan Saksassa. Perusajatuksena hänellä
on, että ihminen on luonteeltaan konformistinen, mukautuvainen.
Ihmisillä on jonkinlainen kvasi-tilastollinen aisti, jolla
he pyrkivät havaitsemaan millaiset näkökannat yhteiskunnassa
ovat enemmistönä ja he vaikenevat jos huomaavat edustavansa
vähemmistöä. Äänekäs mediassa melua
pitävä vähemmistö voi kuitenkin saada ihmiset
luulemaan olevansa vähemmistössä ja vaikenemaan,
vaikka he tosiasiassa olisivatkin enemmistönä. Syntyy
hiljainen enemmistö, jonka kanta ei tule esiin mediajulkisuudessa.
Medialla on tämänkin mukaan vaikutusta yhteiskuntaan.
Tulkintakehysten tutkimus
Koska agendatutkimus ei lausu mitään mediaesitysten
sisällöstä, on sitä usein täydennetty tulkintakehysten
tutkimuksella (frame analysis), joka tietysti esiintyy myös
itsenäisenä tutkimuksen suuntauksena. Frame -käsitteen
käyttöönottajana pidetään sosiologi Erving
Goffmania; kehysanalyysia ovat töissään soveltaneet
mm. Robert Entman, William Gamson ja Todd Gitlin.
Tulkintakehys (frame) on Tieto ja informaatio -osiossa
esitetyn skeeman kaltainen käsite. Yksittäisen faktan
merkitys määräytyy hyvin pitkälle siitä
millaiseen tulkinta- tai viitekehykseen se ihmisten puheissa tai
mediaesityksissä asetetaan. Esimerkiksi taannoinen Kosovon
sota ja Slobodan Milosevicin toimet voitiin tuoda tarkasteltavaksi
kahdessa erilaisessa kehyksessä. Ensinnäkin: "sarjassamme
diktaattoreiden aiheuttamia maailmanpaloja” tyyliin Hitler
vuonna 1939, jolloin pahan pysäyttäminen heti alkuunsa
näyttäytyy oikeutettuna toimena. Toisaalta Kosovon tapaukset
voitaisiin esittää "sarjassamme Vietnam-tyyppisiä
imperialistisia hyökkäyksiä puolueettoman pienen
maan kimppuun", jolloin puuttuminen ei vaikuta ollenkaan niin
legitiimiltä.
Todd Gitlin on määritellyt teoksessaan
"The Whole World Is Watching" (1980) tulkintakehyksiä
tai -kehikkoja seuraavasti:
"Median tulkintakehykset ovat enimmäkseen
lausumattomia ja tiedostamatta jääviä malleja, jotka
jäsentävät maailman sekä raportoivalle journalistille
että suuressa määrin myös meille, jotka joudumme
luottamaan heidän raportteihinsa. Median tulkintakehykset ovat
itsepintaisia tiedostamisen, tulkinnan ja esittämisen malleja;
valikoinnin, painottamisen ja poissulkemisen malleja, joilla symbolien
käsittelijät rutiininomaisesti organisoivat diskurssin,
olipa tämä sitten sanallinen tai kuvallinen esitys."
Tulkintakehyksen valinta määrää
sen tilannemääritelmän mikä maailmasta esitetään
(vrt. symbolinen interaktionismi). Uutistoimittajat soveltavat aiheeseen
useimmiten rutiininomaisesti ja tiedostamatta jotakin vakiintunutta
tulkintakehystä, määräten näin asian luonteen.
Toisaalta poliitikot tai muut yleisen mielipiteen johdattelijat
pystyvät usein kehystämään asiat haluamallaan
tavalla ja saavat tilannemääritelmänsä läpi
mediassa. Mediassa voi kyllä esiintyä useita erilaisia
kehystämisen tapoja, joista jotkut ovat ehkä hallitsevia
ja toiset perifeerisiä. Ajatus erilaisista tulkintakehyksistä
tulee varsin lähelle diskurssin käsitettä, jonka
tausta on kielitieteessä. Tulkintakehyksen ideaa voi käyttää
joko synonyymisesti diskurssin kanssa tai sitten sitä voi kehittää
kontekstuaalisempaan suuntaan kuten edellä Kosovon esimerkissä
on tehty.
Robert Entman on esittänyt, että uutismedian
tulkintakehykset:
1) ensiksikin määrittelevät ongelmia
(define problems) osoittamalla mitä seuraamusten syynä
oleva toimija (causal agent) tekee; mitä hyötyjä
ja kustannuksia tästä on.
2) Toiseksi kehykset diagnostisoivat syitä
(diagnose causes) eli tunnistavat ne voimat, jotka luovat ongelman.
3) Kolmanneksi ne tekevät moraalisia arvostelmia
(moral judgments) arvioiden tapahtumakulkuja aiheuttaneita toimijoita.
4) Neljänneksi kehykset ehdottavat parannuskeinoja
(suggest remedies) ongelmiin, oikeuttavat menettelytapoja ja ennustavat
niiden todennäköisiä vaikutuksia.
alkuun
|