 |
 |
|
6 Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Retoriikka Viestinnässä voidaan erottaa kaksi osapuolta: se joka tuottaa viestin (esim. puhuja) ja se joka ymmärtää viestin (esim. kuulija). Retoriikka oli antiikissa viestien taitavaan tuottamiseen liittyvää pohdiskelua ja opetusta. Hermeneutiikka sitä vastoin oli esim. hankalasti avautuvien viestien ymmärtämiseen liittyvää pohdintaa. Myöhempinä aikoina viestin tuottajapuolta on sanottu "lähettäjäksi" (siirtojäsennys) tai merkityksen tuottajaksi (semioottinen jäsennys). Ymmärtäjää on sanottu "vastaanottajaksi" (siirtojäsennys) tai merkityksen uudelleen tuottajaksi (semioottinen jäsennys). Jälkimmäisessä mielessä puhuttu myös reseptiosta, jolla viitataan siihen kuinka eri ihmisryhmät eri aikoina voivat ymmärtää samankin tekstin aivan eri tavoin. Retoriikka ja hermeneutiikka pohtivat jo varhain niitä kysymyksiä, joita pohditaan vielä tänäkin päivänä. Antiikin Ateenassa puhetaidon eli retoriikan opiskelu kuului keskeisesti nuorukaisen kasvatukseen. Puhetaidon avulla mies saattoi osallistua menestyksellisesti julkiseen elämään ja saada vaikutusvaltaa kansankokouksissa sekä oikeusistunnoissa. Oli hyvin menestyneitä puhetaidon opettajia, jotka ylpeilivät suostuttelutaidollaan. He saivat ihmiset uskomaan mitä vain halusivat ja toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Eräs tuollainen kuuluisa puhetaidon opettaja oli sisilialainen Gorgias, joka herätti suurta kiinnostusta poliitikkojen ja yleisön keskuudessa ensimmäisestä Ateenan vierailustaan (v. 427 eKr.) alkaen. Filosofi Platon (428-347 eKr.) oli Gorgiaan nuorempi aikalainen. Platon nimesi erään teoksensa Gorgiaan mukaan ja siinä hän suhtautuu varsin kriittisesti tähän Ateenan muoti-ilmiöön, retoriikkaan. Platon piti Gorgiasta huijauksen ja silmänkääntötemppujen opettajana. Retoriikan taito oli Platonista puoskarin kykyä hetkellisesti hämätä ihmiset uskomaan itseensä, kun sen sijaan oikea lääkäri pyrkii pääsemään selville todellisuuden rakenteesta ja perustaa toimintansa totuuteen. Retoriikka on vain valtiomiestaidon petollinen jäljitelmä. Todellinen johtajuus ja politiikan taito nousee Platonin mukaan tosiasioiden pohjalta. Valtiolaivan peräsimeen kelpaa vain filosofi, joka todella tuntee karikot eikä reetori joka vain uskottelee ne tuntevansa. Platonin oppilas Aristoteles (384-322 eKr.) suhtautui myönteisemmin retoriikkaan. Hän kirjoitti puhetaidon oppaiksi teokset Retoriikka ja Topiikka. Platonille keskeinen metafora oli ollut puoskarin ja lääkärin, siis huijarin ja oikean asiantuntijan ero. Aristoteles kuitenkin näki, että yhtä hyvin oikea asiantuntijakin tarvitsi retoriikan taitoa, jotta hän pystyi vakuuttamaan kollegansa näkemystensä pätevyydestä. Asioita voi tarkastella monista eri lähtökohdista ja vaihteleviin tavoitteisiin pyrkien. Yhteiskunnassa on eri tilanteessa eläviä ihmisiä, joihin poliittiset ratkaisut vaikuttavat ehkä hyvinkin eri tavoin. Itse kunkin intressitahon edustajien on osattava esittää näkemyksensä vakuuttavasti ja hyvin perustellen, jotta tahon asema ei huonontuisi päätöksiä tehtäessä. Aristoteleelle retoriikka on argumentaation eli perustelemisen taitoa. Perustelutaito ei ole huijarin taitoa, vaan demokraattisen osallistumisen perustavia taitoja. Aristoteleen mukaan retoriikka on kykyä havaita kunkin asian yhdessä se mikä niissä on vakuuttavaa eli se jolla voi vakuuttaa ihmiset tarvittaessa jostakin. Retoriikka tähtää yleensä vakuuttuneisuuden asteen nostamiseen yleisön keskuudessa, mutta se voi myös pyrkiä vähentämän vakuuttuneisuutta jostakin uskomuksesta. Kaiken kaikkiaan retoriikan lähtökohtana ovat kohdeyleisössä vallitsevat uskomukset. Nykyään ihmiset ovat vakuuttuneita maan pallonmuotoisuudesta, mutta keskiajan uskomusjärjestelmä oli toinen. Nykyajan viestijän on tehtävä on helppo, koska yleisö jo valmiiksi uskoo asian; sitä vastoin keskiajan viestijällä todistamisen ja perustelun taakka oli melkoinen. Retoriikka oli Aristoteleelle käytännöllinen taito. Se voi liittyä poliittiseen puheeseen, jossa yritetään saada toiset vakuutettua jonkin toimintavaihtoehdon paremmuudesta tai huonoudesta. Oikeuspuheessa puolestaan syytetään tai puolustetaan, juhlapuheessa moititaan tai kehutaan kohdetta. Retoriikka on viestinnällistä toimintaa ja kaiken muun toiminnan tavoin se on tavoitteellista, tähtää jonkin päämäärän saavuttamiseen. Jos kivi sulkee tiemme, niin joudumme käymään siihen fyysisesti käsiksi päästäksemme tavoitteeseemme. Mutta jos ihminen sulkee tiemme, niin silloin on mahdollista yrittää saada hänen siirtymään viestinnällisin keinoin ts. retorisesti vakuuttelemalla, perustelemalla, suostuttelemalla. Aristoteles näki, että viestinnän vakuuttavuuteen vaikuttaa kolme tekijää: eetos, paatos ja logos. Eetos (ethos) viittaa puhujan luonteeseen, taustaan, ominaisuuksiin. Eri ihmisten suusta kuultuna samalla viestillä on erilainen kyky vakuuttaa meidät. Lääkäri tai muu asiantuntija vakuuttaa meidät paremmin kuin maallikko. Kiihkoilijaksi tai harkitsemattomaksi tunnettua henkilöä ei ole niin helppo uskoa kuin viisasta ja harkitsevana tunnettua henkilöä. Yleensä oman ryhmän edustajaa uskotaan paremmin kuin kilpailijan tai vastustajan edustajaa. Uskottavuuteen vaikuttaa myös pukeutuminen, siisteys jne. Liikemiesten joukossa uskottavalta esiintyjältä vaaditaan ehkä perinteistä pukeutumista. Sen sijaan rockmusiikkipiireissä liituraitapuku herättää epäilyksiä ja luotettavimmalta tuntuu ehkä farkkuihin pukeutunut, korvarengasta kantava kaveri. Paatos (pathos) on ihmisten liikuttamista, tunteisiin vetoamista, yleisön mielialan säätelyä. Aristoteleen mukaan joskus on tarpeen kiihdyttää ihmisten tunteita, jotta he esimerkiksi olisivat valmiit lähtemään sotaan. Toisinaan viestijän intressissä on rauhoitella ja vähentää tunteenomaista suhtautumista. On hyvä muistaa, että tunteen vastakohta ei ole järki, vaan tunteettomuus. Ihmisen toimintaan vaikuttaa niin "pää" kuin "sydänkin". Hyvä viestintä voi samanaikaisesti vedota järkeen ja tunteisiin. Puhuja voi esittää hyvin perusteltuja, järkeviä näkemyksiä ja samalla pitää yleisöä virkeänä ja hyvällä tuulella; nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Logos on järkevien, johdonmukaisten perusteluketjujen rakentamista esitykseen. Tietyistä jo hyväksytyiksi katsotuista lähtökohdista johdetaan oman väittämän/ toimintasuosituksen hyväksyttävyys. Todiste toisensa jälkeen voidaan marssittaa tukemaan esitettyä väittämää. Jos esityksen asiat ovat ristiriidassa keskenään, sen uskottavuus heikkenee. Joskus viestijän intressissä on esittää asiansa mahdollisimman selkeästi, mutta ehkä joskus on tarpeen olla epämääräinen tavalla joka sallii monenlaisia tulkintoja eikä sido puhujaa konkreettisella lupauksella. Epämääräisyydelle on käyttöä ainakin politiikassa, mutta myös lyriikka antaa tulkitsijalle suuria assosioinnin mahdollisuuksia. Aristoteleelta retoriikan tutkimus ja opetus siirtyi keskiajan kulttuuriin. Yliopistoelämä oli teologisesti sävyttynyttä, mutta antiikin auktoriteetteja sovellettiin kirkon tarpeisiin. Uudella ajalla (1500-luvulta alkaen) kirkon tietomonopoli alkoi murtua ja mm. uusi matemaattinen, kokeellinen luonnontiede valtasi alaa. Aiemmin tärkeässä asemassa ollut retoriikan oppi sai väistyä liian keskiaikaisena. Retoriikasta tuli "pelkkää retoriikkaa" siis kaunopuheisuutta, pelkkää tyylioppia. Argumentaation sijaan matemaattisessa luonnontieteessä tuli laskemisen kaltainen demonstraatio ja muodollinen logiikka. Nämä eivät rakenna siltaa kuulijakunnan ja puhujan uskomusten välille kuten retoriikka tekee. Usein käytännöllinen järki eli yhteisen todellisuuden tuottamisen ja valinnan kysymykset palautettiin tietämisen ja totuuden kysymyksiksi, joten palattiin Platonin kantaan. Muotoutuvassa modernissa yhteiskunnassa todellisuutta koskevan tiedon haltijat, asiantuntijat, ovat yhä enemmän ottaneet valtaa demokraattisilta elimiltä. 1950-luvulta alkaen retoriikan tutkimus on kokenut kunnianpalautuksen ja on alettu puhua ns. uudesta retoriikasta, jossa tutkimus ei kohdistu vain puheeseen, vaan myös muihin viestinnän lajeihin. Uudemman retorisen tutkimuksen klassikoiksi ovat nousseet mm. belgialainen Chaim Perelman (1912-1984), amerikkalainen Kenneth Burke (1897-1994) ja englantilainen Stephen Toulmin (1922-). Puheet, tieteelliset tekstit, mainokset, elokuvat,
maalaukset pyrkivät kaikki puhuttelemaan ihmisiä tietyssä
suhteessa ja vakuuttamaan heidät jostakin. Retorinen tutkimus
voi siis kohdistua näihin kaikkiin. Vakuuttamisen ja suostuttelun
oppina retoriikka soveltuu hyvin mm. mainosten tutkimiseen. Käytännön
elämässä esim. markkinoijalle on hyötyä
retoriikan perusteiden osaamisesta, siksi retoriikkaa opetetaan
kauppakorkeakouluissa. Yhtä hyvin retoriikan taidosta on hyötyä
kuluttajalle, jolla on hyvä olla kriittistä lukutaitoa
huomata ne keinot, joilla häneen yritetään vaikuttaa.
Suostuttelusta ja vaikuttamisesta johtaa tie 1900-luvun propagandan
tutkimukseen, josta tuonnempana lisää. Retoriikkaa on
käsitelty myös edellä Merkitykset
ja kulttuuri -osiossa |
|||||||||||||
