 |
 |
|
5 Viestinnän historiaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Kohti informaatioyhteiskuntaa? Informaatio- vai tietoyhteiskunta? Informaatioyhteiskunnan (tai tietoyhteiskunnan) käsite syntyi 1960-luvun lopun Japanissa kun eräissä hallituksen selonteoissa käytettiin ilmaisuja ”joho shakai” tai ”johoka shakai”. Nämä käännettiin englanniksi sanoilla "information society" tai "informationalised society". Osiossa Tieto ja informaatio tuli jo esiin informaation ja tiedon käsitteiden ero. Informaatiosta voidaan puhua teknisessä mielessä minä tahansa järjestyksenä, jota siirretään paikasta toiseen. Tässä teknisessä mielessä kysymys informaation semanttisista puolista tai merkityksestä ei ole kiinnostava. Yhtä hyvin ohjelmanpätkä, siansaksa, tärkeä uutinen kuin pornokuvatkin ovat informaatiota, jota voidaan siirtää. Puhelininsinööriä ei kiinnosta mitä ihmiset höpöttävät puhelimessa; olipa tuo höpinä mitä tahansa, insinöörin tehtävänä on saada se siirtymään virheettömästi paikasta toiseen. Jos tältä tekniseltä pohjalta puhutaan informaatioyhteiskunnasta, niin se tarkoittaisi vain kehittyneen informaation siirron ja käsittelyn yhteiskuntaa. Tieto ja informaatio -osiossa esitettiin, että tiedosta (knowledge) kannattaisi puhua vasta semanttisen, pragmaattisen ja sosiaalisen informaation tasoilla. Tämä informaatio väittää jotakin maailmasta, se neuvoo ihmisiä pääsemään päämääriinsä ja tieto sekä osaaminen ovat markkinoilla vaihtokelpoista tavaraa. Ilkka Niiniluoto asettaa tiedolle vielä ankarammat kriteerit: tieto on semanttista informaatiota, jonka on oltava hyvin perusteltua ja vielä tottakin. Jos siis puhutaan tiedosta näissä vaativimmissa merkityksissä, ei pelkkä kehittynyt siirtoteknologia vielä riitä takaamaan tietoyhteiskuntaa. Tietoyhteiskunta vaativammassa mielessä liittyisi korkeatasoisten tietosisältöjen tuottamiseen ja hankkimiseen. Suomessa englannin kielen "information society" on käännetty "tietoyhteiskunnaksi", mikä tekee teknisestä asiasta tietosisältöjen ("sivistyksen") asian. Esimerkiksi Niiniluoto arvostelee termiä "tietoyhteiskunta" suorastaan harhaanjohtavaksi. Mutta kysymys on vielä tätäkin monimutkaisempi. On nimittäin niin, että tiedon, tietämyksen, osaamisen merkitys esimerkiksi tämän päivän talouselämässä on hyvin suuri. Mm. huipputeknologian yritysten menestys riippuu paljolti niiden henkilöstön osaamisesta. Tältä kannalta olisi oikeutettua puhua "osaamisyhteiskunnasta" tai "tietämysyhteiskunnasta" - ja miksei myös "tietoyhteiskunnasta". Ehkäpä siis voidaankin puhua sekä informaatioyhteiskunnasta että tietoyhteiskunnasta, kuitenkin tarkoittaen niillä eri asioita. Toisen sana viittaisi kehittyneeseen informaation siirron infrastruktuuriin, toinen taas osaamiseen. Nämä kaksi asiaa vaikuttavat toisiinsa, mutta niitä ei pidä samaistaa. Muuten sana "tietoyhteiskunta" lienee ensimmäistä kertaa esiintynyt suomen kielessä vuonna 1970, kun taloustieteilijä Peter F. Druckerin teos The Age of Discontinuity (1969) suomennettiin nimellä ”Muuttumisen aika” (1970). Teoksen 4. osaston otsikkona on: ”tietoyhteiskunta” (alkutekstissä: knowledge society). Drucker ennusti vuosikymmeniä sitten osuvasti tulossa olevia muutoksia. Näissä mullistuksissa oli kyse teknologiasta, talouden globalisaatiosta, yksityistämisestä ja julkisen sääntelyn purkamisesta sekä tiedon tulemisesta tuotantoelämän tärkeimmäksi voimavaraksi. Drucker viittasi kirjassaan Fritz Machlupin tutkimuksiin, joissa puhuttiin "tietoteollisuudesta" (knowledge industry). Machlup ja Drucker käyttivät todellakin sanaa "knowledge" eivätkä "information", joten varhainen suomalainen käännös "tietoyhteiskunta" on tässä kohtaa tarkka.
Lisälukemisto: Informaatioyhteiskunta poliitikkojen aloitteena Tietoa siitä kuinka "informaatioyhteiskuntaan siirtymisestä" tuli keskeinen poliittinen tavoite USA:ssa, Euroopassa ja Suomessakin. Tietoyhteiskuntaan liitettiin suuria toiveita ja tietoyhteiskuntastrategioissa on teknologisen determinismin makua. Lisää tästä Informaatioyhteiskunta viidestä näkökulmasta Tunnettu brittiläinen tietoyhteiskunnan tutkija Frank Webster määrittelee teoksessaan "Theories of Information Society" (1995) informaatioyhteiskunnan viidestä näkökulmasta. Teknologinen määritelmä on kaikkein tavallisin. Perusajatuksena on, että informaation siirron, käsittelyn, tallentamisen menetelmien edistysaskeleet ovat mahdollistaneet informaatioteknologian käytön kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Yhteiskunnan teknologinen infrastruktuuri muuttuu samoin kuin rautateiden ja sähköverkon tultua. Uusin infrastruktuuri on informaation laajakaistainen siirtoverkko. Tietokoneiden laajamittainen käyttöönotto muuttaa maailmaa samoin kuin höyrykoneen käyttöönotto ensimmäisen teollisen vallankumouksen yhteydessä. Taloudellinen määritelmä näkee kehittyneiden maiden talouselämän muuttuneen yhä enemmän "informaation taloudeksi". Fritz Machlup totesi, että jo 1950-luvun lopuilla informaatioalan teollisuus tuotti n. 30 prosenttia USA:n kansantuotteesta. On määritelty, että kun 50 prosenttia kansantuotteesta tulee informaatiosektorilta ollaan siirrytty informaatioyhteiskuntaan. Tästä oltiin kuitenkin v. 1995 vielä kaukana. Ammattirakenteellinen määritelmä viittaa informaatioammattien lisääntymiseen. Voidaan soveltaa Daniel Bellin näkemystä jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Tämän mukaan koneistumisen myötä ihmisiä siirtyi ensin primaarisektorilta (esim. maatalous) sekundaarisektorille (teollisuus), ja kun tehtaat automatisoituivat siirtyi väki tertiaarisektorille (palvelut). "Informaatioammatin" määrittely on vaikeaa, mutta joka tapauksessa katsottiin että v. 1993 USA:n työvoimasta 53 prosenttia työskenteli näissä ammateissa. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa 60 % työvoimasta työskenteli maataloudessa ja vuonna 2000 vain 2.7 % työvoimasta oli maataloudessa. Teollisuus on ollut alamäessä 1950-luvulta lähtien, kun taas informaatiotyön osuus on kasvanut. Tilaan liittyvä määritelmä liittyy erityisesti informaatioverkostoihin. Jo rautateiden ja lennättimen yleistyttyä alettiin puhua maailman "kutistumisesta", kun kaukaiset paikkakunnat olivatkin nopeasti saavutettavissa. Internet merkitsee välimatkojen kuolemaa vielä suuremmassa määrin: informaatioverkossa asiointi käy yhtä nopeasti maapallon toiselle puolelle kuin naapuriinkin, maantiede menettää merkitystään. Verkostomaisessa organisoitumisessa henkilöt, pienet ja suuret organisaatiot kytkeytyvät toisiinsa projektiluontoisesti. Tehtävän suorituksen jälkeen yhteenliittymä voi purkautua ja järjestyä uudella tapaa uutta projektia varten. Verkostot korvaavat jäykät hierarkkiset organisaatiot. Organisaation sisä- ja ulkopuolisten raja hämärtyy. Kulttuurinen määritelmä liittyy siihen, että tämän päivän kulttuurinen ympäristömme tulvii informaatiota, merkkejä, symboleita tavalla jota ei aiemmin historiassa ole esiintynyt. Osasyynä tähän merkkien tulvaan on digitaalinen vallankumous, joka tekee informaation siirron ja loputtoman kopioinnin helpoksi ja halvaksi. Ihmiset voivat saada kaikkialta tunkevasta informaatiosta Jussi T. Kosken sanoin "infoähkyn". He eivät jaksaisi ottaa enempää enää vastaan ja alkavat torjua tai olla välittämättä informaatiosta. Osaksi tästä johtuen mm. mainoksista tulee älykkyyttä vaativia arvoituksia, visuaalisesti loistokkaita pienoiselokuvia jne. Taiteessa ja muuallakin kulttuurissa tapahtuu postmodernismiin viittaavia muutoksia. Kaikkinainen intertekstuaalisuus kukoistaa (tekstit tai kuvat viittaavat toisiin teksteihin toisiin kuviin ironisesti, parodisesti tai sitten muuten vain). Verkostoyhteiskunta: Castells Informaatioyhteiskunnan tutkijoista tunnetuimpia on espanjalaissyntyinen ja nykyään Kaliforniassa vaikuttava Manuel Castells. Laajassa trilogiassaan The Information Age (1996-1998) Castells ei käytä mielellään termiä "informaatioyhteiskunta", vaan hän puhuu kapitalismin informationaalisesta muodosta. Informationalismissa on Castellsin mukaan kyse kapitalismin laadullisesti uudesta kehitysvaiheesta: siinä markkinatalous organisoituu uudella tapaa, syntyy uusi teollisen tuotannon malli. Kyseessä on kolmas teollinen vallankumous, samanlainen kuin höyrykoneen tai sähkön laajamittaisen soveltamisen yhteydessä syntynyt uusi järjestys. Teolliset vallankumoukset eivät ole vain teknologisia muutoksia, vaan niissä myös tuotanto, kulutus, työ, vapaa-aika ja viestintä järjestyvät uudelleen. Vallan ja vaurauden lähteet muuttuvat; entisten vallanpitäjien ote heikkenee ja uusien asema vahvistuu. Nykyistä muutosta ei ole saanut aikaan vain teknologinen mullistus, vaan siihen on vaikuttanut Castellsin mukaan myös kolme muuta tekijää: informaatio- ja globaalitalouden synty, verkostomallinen organisoituminen ja kulttuuris-sosiaalisten liikkeiden esiinnousu. Castellsin mukaan uusi informationaalinen yhteiskunta on myös globaali verkostoyhteiskunta. Teossarjan ensimmäinen osa onkin nimetty "verkostoyhteiskunnan nousuksi" (The Rise of Network Society). Vanhemmissa teollisissa tuotantomuodoissa tyypillinen organisaatio oli hierarkkinen linjaorganisaatio: ylinnä pääjohtaja, sitten alemmat johtajat, osastopäälliköt, työnjohtajat ja työntekijät. Tällainen byrokraattinen organisaatio on toimiva niin kauan kun olosuhteet ovat suhteellisen muuttumattomat. Sen sijaan rajusti alituiseen muuttuvassa ympäristössä byrokratia on liian kankealiikkeinen. Tilalle onkin tullut projekteja, joihin kuuluvat ihmiset kootaan projektikohtaisesti. Työstä on tullut pätkätyötä. Ennen suuri ja yhtenäinen mammuttiyritys on jakautunut pienempiin, joustavasti muotoutuviin yksiköihin, jotka käyttävät erikoistuneita alihankkijoita apunaan. Entisistä työntekijöistäkin on voinut tulla yrittäjiä, joita ei tarvitse huonoina aikoina irtisanoa: heiltä ei vain tilata työtä. Periaatteessa verkostot muodostuvat löyhistä palvelusten ja osaamisen vaihtosuhteista. Verkostot voivat olla maailmanlaajuisia. Yhteiskunnalliset erot ja eriarvoisuus riippuvat verkostoyhteiskunnassa siitä, onko toimija mukana verkostoissa vai onko hän syrjäytynyt niistä. Vuorovaikutuksen ja vaihdon verkostoissa mukana olevat hyötyvät paitsi taloudellisesti, myös saamalla jatkuvasti tietämystä toisilta. Syrjäytyminen on yhteiskunnan "aineenvaihdunnan" verkostosta sivuun jäämistä. Globalisoituneessa maailmassa tuotannon ja kulutuksen kaikki osat kuten pääoma, työvoima, raaka-aineet, liikkeenjohto, teknologia ja markkinat ovat organisoituneet maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Yritykset eivät ole kansallisia, vaan ne omistavat tuotannon ja kaupan kapasiteettia monissa maissa. Samaan aikaan yritykset eivät ole yhden maan kansalaisten omistamia, vaan niiden pääomat tulevat kaikkialta maailmassa. Kansainvälisyys koskee myös monia muitakin organisaatioita kuin yrityksiä (esim. Greenpeace).Työ on jaettu maailmassa usein siten, että kehittyneissä korkeiden työvoimakustannusten maissa tehdään vain suunnittelua ja itse liukuhihnatyö toteutetaan halvan työvoiman maissa. Yrityksen toiminta on voitu myös jakaa maapallon eri puolille niin että kun työpäivä Amerikassa päättyy, siirretään informaatiotyötehtävät sähköisesti Intiaan, jossa työpäivä on alkamassa: näin työ etenee keskeytyksettä. Usein ajatellaan, että ensin syntyi teknologinen informaationsiirtoverkko ja sitten sille keksittiin käyttöä yritysten piirissä. Castells on taipuvainen ajattelemaan toisin päin: oli syntynyt maailmanlaajuinen organisaatio tai sosiaalinen verkosto, joka tarvitsi nykyisenkaltaisia Internet-teknologioita voidakseen toimia. Niinpä tällainen teknologia sitten kehitettiin ja otettiin laajalti käyttöön. Castellsin mukaan maailma on nykyään reaaliaikaisessa vuorovaikutuksen, rahan ja informaation ”virtojen tilassa”. Nykymaailman keskeinen metafora ei siis ole mikään kiinteä esine, vaan paremminkin virtaava joki, joka on olemassa vain jatkuvassa liikkeessään. Ehkä voitaisiin puhua maapallon verenkierrosta, jossa verisuonia pitkin liikkuu koko ajan elimistön aineenvaihdunnalle tärkeitä aineita. Jos verenkierto heikkenee, voi seurauksena olla surkastuminen tai kuolio. Castells ei puhu "virtuaalitodellisuudesta" (virtual reality), vaan hän puhuu mieluummin virtuaalisuuden todellisuudesta (real virtuality). Tämä viittaa esimerkiksi maailman pörsseissä tapahtuvaan osakekauppaan, joka tapahtuu reaaliaikaisesti tietokoneiden välittämillä symboleilla. Vaikka pörssikauppa on symbolista ja virtuaalista, sillä on kivenkovia seuraamuksia maailmassa, todellisuudessa. Ihmiset saavat työtä ja leipää tai sitten he menettävät työnsä ja köyhtyvät. Castellsin mukaan informationaalinen kapitalismi voi toteutua monessa muodossa. Amerikkalainen uusliberalistinen malli on eräs mahdollinen toimintatapa. Se on perustunut ajatukseen että "jokainen olkoon oman onnensa seppä" ja yhteiskunnan tuen tulee tämän mukaisesti olla mahdollisimman minimaalista. Castells on ollut erityisen kiinnostunut Suomesta, joka on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta, mutta samalla menestynyt informationaalinen yhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan puuttuminen ei siis ehkä olekaan taloudellinen välttämättömyys, vaan kontingentti, valinnanvarainen asia, joka on toteutunut USA:ssa historiallisista ja ideologisista syistä. Tähän liittyy myös ns. sosiaalisen pääoman käsitteen yhteydessä usein esitetty ajatus, että taloudellinen menestys ja hyvinvoinnista huolehtiminen eivät olekaan toisiaan poissulkevia asioita, vaan että elämisen perustan ja mm. koulutuksen turvaamisesta voi seurata yhteiskunnan taloudellista menestystä. Tietoyhteiskunnan paradoksit Antti Hautamäki on esittänyt teoksessa "Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa" (Sitra 1996) tietoyhteiskuntaan kuuluvia paradokseja. Paradoksi tarkoittaa näennäistä ristiriitaa. Voidaan kuitenkin myös ajatella, että ristiriidat eivät ole näennäisiä, vaan aivan todellisia jännitteitä informaatioyhteiskunnassa. Keskeisimpiä näistä paradokseista ovat: Koulutuksen paradoksi: tietoyhteiskunta vaatii yhä parempaa koulutusta, mutta koneet hoitavat yhä enemmän tehtäviä, jotka aikaisemmin vaativat tietoa ja osaamista. Ajan paradoksi: tietotekniikan pitäisi helpottaa työtä ja vähentää kiirettä, mutta se vetääkin ihmisen yhä tiukemmin ympärivuorokautiseen kiireiseen työelämään. Paikan paradoksi: tietotekniikka tekee mahdolliseksi etätyön, mutta kuitenkin tietotekniikkaa soveltavat yritykset ja työpaikat keskittyvät osaamiskeskuksiin. Kulutuksen paradoksi: jotta olisi rahaa kuluttaa, menee kaikki aika sen hankkimiseen; jos on aikaa kuluttaa, ei ole siihen rahaa. Tiedon paradoksi: samalla kun tieto tulee yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi, sen hinta laskee ja merkitys kilpailukyvylle pienenee, koska se on myös kilpailijoiden ulottuvilla. Tuottavuuden paradoksi: nopeasta teknisestä kehityksestä huolimatta tuottavuus kasvaa aiempaa hitaammin. Työllisyyden paradoksi: tietotekniikka tuo uusia työpaikkoja, mutta samalla uusi teknologia vähentää perinteisiä työpaikkoja. Teollisuudesta pitäisi voida siirtyä informaatioammatteihin tai palveluihin, mutta samalla ihmiset hoitavat yhä enemmän esim. pankkiasioita Internetissä tai automaatilla itsepalveluna, jolloin työpaikat vähenevät sielläkin. Suomi kuulunee johtaviin itsepalvelun maihin. Edistyksen paradoksi: tietoyhteiskunnan paradoksaalisuus
näkyy kirkkaimmin siinä, että yhtäältä
se edustaa uutta tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa,
jossa elämä on rikasta ja vapaata aineellisen toimeentulon
huolista; mutta toisaalta se jakaa yhteiskuntaa. Tietoyhteiskuntaan
saattaa muodostua sellaiset työmarkkinat, joissa on hyviä
työpaikkoja vain harvoille ja suuri osa ihmisiä on alistettu
työttömyyteen tai määräaikaisiin ja huonosti
palkattuihin rutiinitehtäviin. Globalisaation hyödytkin
tahtovat kasautuvat rikkaisiin ja kehittyneisiin maihin, kun köyhät
kurjistuvat entisestään. |
|||||||||||||
