5 Viestinnän historiaa

Johdanto ja tiivistelmä
Nonverbaalinen kulttuuri
Puheen kulttuuri
Kirjoituksen kulttuuri
Kirjapainon kulttuuri
Sanomalehdistön historiaa
- Uutiskirjeiden aikakausi 1500-l.
- Valistavan (eliitti)lehdistön aika 1600-1700-l.
- Eliittilehdistö Suomessa
- Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika 1750-1900-
- Poliittinen lehdistö Suomessa
- Kaupallinen lehdistö 1850-
- Jakautuminen laatu- ja sensaatiolehtiin
Lisälukemisto: Vilkaisu aikakauslehdistön vaiheisiin
Lisälukemisto: Välähdys elokuvan historiaa
Sähköisen median historiaa
- Sähkölennätin ja puhelin
- Radio
- Televisio
- Digitaalinen televisio
- Internet
Kohti informaatioyhteiskuntaa?
Tehtäviä
Kirjallisuutta

--------------------------------------------------------------------------------

Kirjoituksen kulttuuri

Puhutun kielen aikakaudella pääelinkeinona oli metsästys- ja keräily. Ihmiset liikkuivat pieninä ryhminä paikasta toiseen laajoilla alueilla kuten paimentolaiset nykyään. Puhuttu kieli ja maalatut kuvat riittivät tällaisen elämänmuodon tarpeisiin. Tiedon kasautumisen ja toisilta oppimisen suhteen tällainen puheeseen perustuva hajanainen populaatio on tehoton. Tärkeä tieto saattoi mennä vanhan ihmisen mukana hautaan. Joskus kokonaiset heimot tuhoutuivat ja samalla tuhoutui heidän keräämänsä tietämys. Tilanne parantui kun keksittiin kirjoitustaito. Kirjoituksen ulkoisessa muistissa tietämys jää elämään jälkipolville.

Eräs suurimpia mullistuksia ihmiskunnan historiassa sai alkunsa n. 7000 eKr. nykyisen Irakin tienoilla Mesopotamiassa (raamatun Kaksoisvirtain maassa): maanviljelyksen keksiminen. Hedelmälliset ja helposti kasteltavat seudut antoivat runsaan viljasadon. Ihmisten ei tarvinnut enää liikkua riistan perässä, vaan he saattoivat perustaa pysyvää kaupunkimaista asutusta. Viljaa riitti niin paljon, että väkiluku alkoi nopeasti kasvaa.

Metsästyksen ja keräilyn yhteiskunnassa ihmiset eivät olleet kovinkaan eriytyneet työnjaollisesti, vaan itse kukin osasi tehdä useimpia askareita. Sen sijaan suurten väkijoukkojen maanviljelysyhteiskunta alkoi eriytyä työnjaollisesti. Kaikkien ei tarvinnut enää olla kiinni perustavassa elintarvikkeiden tuotannossa, vaan ihmiset erikoistuivat sepiksi, saviastioiden tekijöiksi, puusepiksi, rakentajiksi, kauppiaiksi, lääkäreiksi, papeiksi, oppineiksi, tuomareiksi, sotilaiksi, taiteilijoiksi, muusikoiksi ja tarinankertojiksi. Tarvittiin lait ja hallintojärjestelmä, virkamiehiä ja päälliköitä. Yhteiskunta muuttui hierarkkiseksi: ylinnä oli kuningas hoveineen, sitten tuli uskontoa ja opillisia asioita hallitseva pappisluokka sekä ulkoista puolustusta ja sisäistä järjestystä vaaliva sotilasluokka. Alimmassa kastissa olivat talonpojat ja orjat, jotka työllään tuottivat ravinnon myös ylemmille luokille.

Tällaisessa yhteiskunnassa tuli tarvetta kehittää uusi viestinnän muoto, kirjoittaminen. Kirjoituksen etuna puheeseen nähden on sen pysyvyys: kiveen hakattu laki pysyy muuttumattomana, eikä jokainen tuomari väännä lakia mieleisekseen vuosisatojen kuluessa. Aiemmin kuvattu ratsuposti toimi myös parhaiten, jos kuriirilla oli kirjoitettu viesti mukanaan eikä hänen tarvinnut muistella mitä hänen olikaan käsketty sanoa.

Myös veronkantoon tarvittiin "asiakirjoja". Tässä onkin eräs mahdollinen kehityslinja kirjoitetun kielen kehitykselle. Veronkannossa käytettiin ns. laskukiviä: verovelvollisen lampaat laskettiin niin että kutakin lammasta kohden pantiin pussiin kivi. Tämä kivien määrä olisi jo eräänlainen dokumentti lampaiden määrästä, mutta kivipussit ovat raskaita kuljetella. Niinpä keksittiin että kymmentä tai sataa lammasta symbolisoisi aina tietynmuotoinen kivi. Keksittiin vielä, että näillä laskukivillä voidaan painaa tuoreeseen savilaattaan jälkiä; tarpeen mukaan voidaan erotella vuohet, lampaat, karitsat jne. Maaviljelijä saattoi allekirjoittaa savilaatan omalla merkillään. Kun savilaatta nyt kuumennettiin tulella, siitä muodostui kestävä ja pieneen tilaan mahtuva tiilinen asiakirja.

Toinen kirjoitukseen johtava linja alkaa kuvista. Sopivalle materiaalille yksinkertaisesti piirretään sen asian ja esineen kuva, jota tarkoitetaan. Ennen pitkää kuvat käyvät yhä tyylitellymmiksi, sillä toinen ammattikirjuri kyllä ymmärtää pelkistetymmänkin kuvan. Piirroksiin liitettiin kaikenlaisia lisämerkkejä täsmentämään ja muuttamaan kuvan merkitystä. Kun kaikille asioille ei ole visuaalista hahmoa, niin piti vain sopia jokin kuva tietyllä lisämerkillä sitä esittämään. Esimerkiksi "yksi päivä" kuvattiin nousevan auringon kuvalla; "käveleminen" jalan kuvalla ja "vesi" aaltoviivalla.

Nämä varhaiset kirjoitukset olivat piktogrammeja (kuvamerkkejä) ja ideogrammeja (käsitemerkkejä). Egyptiläisten hieroglyfeissä oli 700 erilaista merkkiä, joista tehtyä kirjoitusta voidaan lukea tänäkin päivänä. Kirjoituksen myötä ihmiskunta siirtyi esihistoriallisesta aikakaudesta historialliseen aikaan niillä seuduilla missä kirjoitustaito hallittiin. Lähi-idässä kirjoituksen aikakauteen siirtyminen tapahtui n. 4000 – 3500 eKr.

Esimerkiksi kiinan kielen kirjoitusmerkit ovat ideogrammeja, jotka esittävät jotakin kohdetta, asiaa, käsitettä. Koska maailmassa on lukemattomia seikkoja joita varten on puhekielinen käsite, nousee ideogrammien määrä hyvin suureksi. Kiinalaisen kirjoituksen kohtuullinen hallinta edellytti 4000 symbolin hallintaa, mestarit osasivat jopa 80 000 symbolia. On selvää, että suurten kansanjoukkojen on vaikea oppia näin monia symboleita. Siksi kirjoitus- ja lukutaito olivat harvojen ja valittujen etuoikeus.

Parannuksen tilanteeseen toi äännekirjoitus, fonogrammit. Tässä ei yritetä antaa käsitteelle tai sen kohteelle omaa merkkiä, vaan pyritään kuvaamaan sen äänneasua. Puhekielihän perustuu kaksoisartikulaatioon, jossa muutamasta kymmenestä erilaisesta äänteestä muodostetaan erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Äännekirjoituksessa tarvitaan siis vain suhteellisen pieni joukko erilaisia merkkejä esittämään sanassa käytetyt äänteet ja niiden järjestys.

Vanhimmat tunnetut äännekirjoitukset olivat konsonanttiaakkosia seemiläisillä kansoilla, kuten foinikialaisilla n. 1400 eKr. Tässä kirjoituksessa käytettiin siis vain konsonantteja (esim. d, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t, v) ja lukijan piti arvata mitä vokaaleja konsonanttien välissä esiintyy. Raamatun hepreankieli on kirjoitettu näin, joten jälkipolvilla on usein tulkintavaikeuksia sen suhteen.

Antiikin kreikkalaiset kehittivät konsonanttiaakkosia ottamalla mukaan vokaalitkin (esim. a, e, i, o, u, y) jolloin syntyivät vokaaliaakkoset n. 1000–900 eKr. Kreikkalaisilta aakkoset periytyivät etruskeille, sitten roomalaisille, sitten eurooppalaisiin kulttuureihin. Äännekirjoitus on demokraattinen uudistus, sillä laajojenkin kansankerrosten on helppo oppia 20-30 kirjoitusmerkkiä verrattuna ideogrammien tuhansiin merkkeihin.

Kirjoituksen käyttöönotolla oli suuria vaikutuksia inhimilliseen kulttuuriin:
Kirjoitus mahdollistaa tietämyksen säilymisen, eräänlaisessa ulkoisessa muistissa, vaikka tiedon fyysinen kantaja olisi jo kuollutkin. Mm. tähän perustuu kirjoituksen merkitys hallinnon asiakirjojen välineenä. Kirjoitus siirtää tietämystä yli ajan. Kirjoituksella myös voitetaan etäisyyksiä eli se siirtää tietämystä yli tilan. Kirjoitettu viesti tulee muuttumattomana ja salaisena perille. Kirjoitukseen liittyy myös tietokäsityksen murros. Puheen kulttuurissa tietoa oli olemassa vain ihmisten tietämisessä. Nyt kirjoituksen kulttuurissa tietämys esineellistyy ulkoisten merkkien muotoon ja alkaa elää alkuperäisestä tietäjästä riippumatonta elämäänsä. Kirjoitus voidaan tulkita toisissa tilanteissa, toisina aikoina aivan eri tavoin kuin mitä kirjoittaja tarkoitti. Eikä kirjoittaja ole paikalla oikomassa käsityksiä. Kirjoitus mahdollistaa aivan uudenlaisen reflektiivisyyden eli omien ajatusten tarkastelun. Puhuttu teksti häviää heti, mutta kirjoitettua ajatusta voi tarkastella kaikessa rauhassa kuin esinettä. Ajatusta voidaan analysoida, siitä voidaan löytää heikkouksia ja sitä voidaan parantaa; näin syntyy entistä tarkempaa ajattelua.

Onkin paradoksaalista, että tarkasta ajattelustaan tunnettu filosofi Platon suhtautui kriittisesti kirjoittamiseen, joka yleistyi hänen aikanaan Kreikassa (esim. Platonin Faidros -dialogi, 475d-e). Kuitenkin tunnemme Platonin ajattelua vain siksi, että hän kirjoitti teoksia, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme. Kaiken lisäksi Platon oli etevä kirjailija.

Kirjoituksen kulttuuri jatkui Rooman valtakunnan aikana ja vielä keskiajallakin varsin samanlaisena kuin antiikin Kreikassa. Tätä jaksoa on sanottu myös kirografiseksi eli käsikirjoituksen kulttuuriksi. Kirjoitetut teokset kopioitiin käsin kirjoittamalla papyrukselle (ruoko), pergamentille (lampaannahkaa) tai vellumille (vasikannahkaa).

Roomassa erityinen kirjurien ammattikunta hankki elantonsa kopioimalla tekstejä käsin. Keskiajalla munkit monistivat kirkkoisien ja antiikin auktoriteettien kirjoja käsin (manu scripti) musteella ja hanhensulalla pergamenttiin. Tällainen kopiointi on hidasta ja kallista, samoin pergamentti on materiaalina arvokasta. Näin teoksen kopion hinta muodostui hyvin korkeaksi, joten vain varakkailla oli varaa hankkia edes muutama teos itselleen. Luostarit toimivat kirjastoina. Rooman vallan aikanakin oli kirjastoja. Esimerkiksi Egyptin Aleksandrian kuuluisassa kirjastossa oli 700 000 kääröä teoksia. Suuri osa niistä tuhoutui palossa Rooman sisällissotien aikana.

Aluksi teokset olivat kääröjä; yksi teos saattoi käsittää ison telineellisen kääröjä. Roomalaiset ottivat viimeistään 300-luvulla jKr. käyttöön koodeksin (codex) eli nykyisen kirjan muotoisen teoksen, jossa oli lehdet puukansien välissä.

Käsikirjoituksen maailmassa kirjoitus oli vielä puhemaailmalle alisteinen: sen tehtävänä oli kierrättää tekstiä takaisin puhemaailmaan. Keskiajallakaan ei vielä tunnettu äänetöntä lukemista, vaan jopa tilikirjaakin lukea paasattiin ääneen. Keskiajan kirjoitettu kieli oli latinaa, jota vain oppineet ymmärsivät. Kirjoitus- ja lukutaito pysyivät keskiajalla harvojen etuoikeutena.

alkuun