 |
 |
|
5 Viestinnän historiaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Puheen kulttuuri Apinaserkkumme ovat älykkäitä otuksia ja taitavia jäljittelijöitä, mutta ihmisten tuottamien äänien imitointi ei niiden ääntöelinten rakenteella ja hermotuksella onnistu. Papukaijat monien muiden lintujen tapaan ovat puolestaan taitavia äänien tuottajia ja matkijoita, mutta niiden älykkyydessä ei ole kehumista. Ihmisessä yhdistyvät apinan ja papukaijan kyvyt: taito oppia sekä toimintaa että kielenkäyttöä toisilta. Ihminen on eräänlainen "laulava apina". (Tässä osuudessa seurataan Mikko Korhosen teosta Kielen synty, 1994; myös tästä poikkeavia teorioita kielen synnystä ja aikataulusta on esitetty) Jo varhaisimmalla ihmissukuun luokitellulla olennolla, pari miljoonaa vuotta sitten eläneellä, homo habiliksella eli "kätevällä ihmisellä" oli huomattavasti suuremmat aivot kuin ihmisapinoilla. Homo habilis osasi tehdä kivestä työkaluja ja on aivan ilmeistä, että sen aivokapasiteetilla asioita pystyttiin ymmärtämään varsin kehittyneellä tavalla. On myös luultavaa, että homo habilis osasi viestiä eleillä, ilmeillä ja käsillään viittoen moninaisia asioita lajitovereilleen. Nykyisten ihmisapinoidenkin järki riittää 100–200 visuaalisen merkin tai viittoman oppimiseen. Simpanssit osaavat myös tehdä 3–4 sanan lauseita näillä visuaalisten merkkien palikoilla. Naarassimpanssi Washoe osasi kokeissa muodostaa omin päin yhdistelemällä uusia sanojakin: liittämällä yhteen "avata" + "syödä" + "juoda" merkit Washoe muodosti jääkaappia tarkoittavan sanan. Jos apinat yltävät tähän, niin niitä reilusti älykkäämpi homo habilis on varmaankin pystynyt parempaan. Nykyihmiselle tyypillisten äänteiden tuottaminen oli sille kuitenkin luultavasti vaikeaa. Homo habiliksesta kehittyi homo erectus, "pystyyn noussut ihminen" ja siitä edelleen homo sapiens "viisas ihminen", jolla on kaksi rinnakkaista muotoa: homo sapiens neanderthalensis ja homo sapiens sapiens (nykyihminen). Neandertalin ihminen eli vielä 70 000–30 000 vuotta sitten mm. Euroopassa; hänen aivonsa olivat jopa suuremmat kuin nykyihmisen; hän tunsi tulen, hänellä oli rikas ja monimuotoinen kulttuurielämä. Mutta neandertalilaisen ääntöelinten rakenne oli ilmeisesti sellainen, ettei sillä pystynyt muodostamaan vivahteikkaasti äänteitä. Sen sijaan hän on saattanut käyttää äänteitä yhdessä kenties hyvin monimutkaisen viittoma- ja elekielen kanssa. Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon samoihin aikoihin, kun nykyihminen vaelsi Afrikan alkukodistaan muille mantereille 40 000–20 000 vuotta sitten. Nykyihminen on ilmeisesti ainoa homo-suvun edustaja, jolla on vivahteikkaaseen puhumiseen soveltuva äänielimistö. Puhuminen on eräänlaista ääneen hengittämistä, ilmavirran säädeltyä ulos puhaltamista. Puhumisessa ilma virtaa keuhkoista ulos ja kohtaa kurkunpään (larynx), jossa on äänijänteet. Jos niiden muodostama äänirako (glottis) on kokonaan auki, ilma pääsee virtaamaan sen läpi vapaasti. Painamalla äänihuulet tiiviisti toisiaan vasten voidaan äänirako sulkea. Sopivasti jännitettyinä yhteen painetut äänihuulet alkavat väristä ilman virratessa niiden välistä. Vastaavalla tavalla saadaan aikaan ääni myös oboen ja fagotin kaltaisissa puhallinsoittimissa, joissa kaksi toisiaan vasten painettua ruokolehdykkää pannaan värisemään puhallusilman avulla. Äänihuulilla saadaan syntymään vaihtelevilla sävelkorkeuksilla soivaa ääntä, jota sitten vielä muotoillaan pehmeällä kitalaella, kielellä ja huulilla. Ilmavirta saadaan soimaan, suhisemaan, pärisemään, korahtelemaan, katkeamaan kokonaan. Puhuttaessa äänteet seuraavat toisiaan suurella nopeudella, 20–30 äännettä sekunnissa. Tämä vaatii ääntöelimiltä, niitä liikuttavilta lihaksilta, hermoilta ja liikeaivokuoren hermokeskuksilta nopeaa ja tarkkaa yhteistoimintaa. Erään kielen alkuperää selittävän teorian mukaan ihmisen puhekieli on alkuaan ollut vain eleviestintää tehostavaa ääntelyä. Kun eleeseen ja viittomaan liitetään erilainen äännähdys, saadaan eleen merkitystä täsmennettyä tai voidaan muodostaa merkitykseltään kokonaan uusi merkki. Ehkä äänenkäyttö oli alkuvaiheessa onomatopoeettista eli luonnonääniä matkivaa. Jos saaliseläin on näkyvissä on yksinkertaisinta kiinnittää kumppanien huomio siihen sormella osoittamalla. Mutta jos eläin ei ole näkyvissä, on kätevää matkia sen ääntä ja viitata kädellä samalla suunta. Tässä äänimerkki alkaa edustamaan jotakin poissaolevaa eli syntyy ns. symbolifunktio. Hiljalleen yhä useammalle asialle otetaan käyttöön äänimerkki, eikä kaikilla suinkaan ole luonnonääntä jota sopisi matkia. Näille täytyy vain keksiä jonkinlainen muista erottuva äännähdys. Saussuren semiotiikassa merkin sanottiin muodostuvan merkitsijän ja merkityn yhteenliittymisestä. Korvin kuultava äänierojen joukko on merkitsijä, joka liittyy yhteen jonkin havaitun tai mielletyn kognitiivisen seikan (merkitty) kanssa. Nykyihmisen ääntöelimillä on mahdollista tuottaa erittäin laaja kirjo äänieroja, merkitsijöitä, joista kukin voidaan liittää tarkoittamaan eri asioita. Ihmisen kielelle on ominaista ns. kaksoisartikulaatio eli kaksoisjäsennys, mikä tarkoittaa sitä, että muutaman kymmenen erilaisen äänteen alkeisosasta voidaan koota miljoonittain erilaisia yhdistelmiä: sanoja ja lauseita. Puhetta luonnehtii ajallinen peräkkäisyys. Sanoja ei voida sanoa yhtä aikaa, vaan ne on muodostettava ajallisesti toinen toisensa jälkeen. Peräkkäisyys taas alkaa pian edellyttää sääntöjä eli kielioppia siitä missä järjestyksessä sanat kuuluu esittää. On esitetty, että ensimmäiset kielet olivat pidgin- tyyppisiä kieliä, joissa sanat lähinnä ladotaan vain peräkkäin (esim. "yksi mies paha tulla eilen päivä"). Kieli on suuri keksintö ihmisen kehityshistoriassa. Kieli tekee ihmiselle mahdolliseksi rikkaan ja täsmällisen viestinnän lajitovereiden kanssa. Kielen avulla ihminen voi ilmaista tunteitaan, kokemuksiaan, ajatuksiaan. Kieli välittää uusia oivalluksia, havaintoja, kokemukseen pohjautuvaa tietoa yksilöltä toiselle, ryhmältä toiselle, sukupolvelta toiselle. Näin kieli tekee mahdolliseksi tietojen ja kokemusten yliyksilöllisen kasautumisen. Jo eläimillä esiintyy tradition siirtoa eli jälkeläiset oppivat pätevää käyttäytymistä vanhemmiltaan. Kielen ansiosta tämä tiedon siirto on ihmisellä aivan omaa luokkaansa. Jos ihmislapsi pidetään eristyksissä niin ettei hän opi kieltä, hänestä ei tule henkisiltä kyvyiltään täysiveroista. Ihminen on yhteisöllinen tuotos: hänen ymmärryskykynsä ja taitonsa on suurimmaksi osaksi peräisin lukemattomilta muilta ihmisiltä. Kieli ei ole pelkkä viestintäväline, vaan sen avulla ihminen myös ajattelee ja hahmottaa maailmaansa. Kaikki ajattelu ei ole kielellistä, mutta valtaosa ihmiselle ominaisesta käsitteellisestä ajattelusta tapahtuu kielen avulla. Käsitteellisessä ajattelussa voidaan "vetää irti" todellisuudesta joitakin sen puolia kuten "pallomaisuus" ja "punaisuus", ja luokitella maailman kohteita sitten näiden pohjalta. Kieli mahdollistaa myös sellaisten asioiden ajattelemisen, jotka eivät ole juuri nyt aistien havaintopiirissä. Lapsen kehityksessä ajattelu ja viestintä kulkevat aluksi eri teitä, mutta ne yhdistyvät ihmiselle ominaiseksi kielelliseksi ajatteluksi. Kielellisen ajattelun tutkimuksen klassikko Lev Vygotski esitti, että kielellinen ajattelu tapahtuu ensiksi ääneen, mutta sisäistyy sitten äänettömäksi sisäiseksi puheeksi, aivan samoin kuin lukujen yhteenlasku tapahtuu ensin sormilla, mutta sitten "päässälaskuna". Lapsi oppii jo toisella vuodellaan aluksi ymmärtämään puhetta ja sitten muodostamaan itsekin yhden sanan lauseita, jotka voivat liittyä osoittamiseen ("anna!" ja osoittaa samalla lelua ylähyllyllä). Kaksivuotiaat alkavat muodostaa kahden sanan lauseita ja pian useammankin sanan lauseita. Sanavarasto kasvaa tällöin huimaa vauhtia. Pienokaisella on herkkyyskausi, jonka aikana hän oppii kuin leikiten äidinkielensä ääntämyksen ehdottoman tarkasti ja täydellisesti. Vierasta kieltä opetteleva aikuinen sen sijaan saavuttaa vain työllä ja tuskalla kohtalaisen vieraan kielen ääntämyksen ja sittenkin syntyperäiset puhujat kuulevat heti, että puhuja on kotoisin jostain muualta. Kielellinen ajattelu kehittyy lapsuuden aikana ja vasta toisella vuosikymmenellä abstrakti käsitteellinen ajattelu on täysin kehittynyttä. Kieli on myös yhteistyön väline. Sen avulla yksilöt saadaan työskentelemään yhteistoiminnassa jonkin päämäärän hyväksi. Yksittäiset ihmiset ovat vähäpätöisiä olentoja, mutta sosiaalisina ja järjestyneinä "muurahaislaumoina" ihmiset muodostavat mahtavan voiman maapallolla. Tämä voima on kohottanut korkeuksiin pyramidit, kahlinnut valtavat virrat, alistanut koko maan piirin omaan käyttöönsä. Kielellä vaikutetaan toisiin ihmisiin, houkutellaan heitä, käsketään heitä, pyydetään heiltä. Kielellä kuvataan, määrätään, velvoitetaan ja tehdään sopimuksia. Kielen avulla muodostetaan yhteisö ja yhteiskunta. Kuitenkin puheviestintään perustuva oraalinen eli puheen kulttuuri on omalla tavallaan rajoittunutta. Oraalisessa kulttuurissa perimätiedon säilyminen on ongelmallista, sillä puhe haihtuu ja häviää heti esittämisen jälkeen. Perimätieto on olemassa vain elävien ihmisten muisteissa. On sanottu, että oraalinen kulttuuri on traditionaalinen ja konservatiivinen, koska sen pääenergia kuluu kulttuurisen olemassaolon säilyttämiseen. Muistamisen helpottamiseksi oraalisessa kulttuurissa harrastetaan rytmillisiä ja runomittaisia kertomuksia sekä lauluja, joita muistetaan samoin kuin muusikko muistaa ulkoa satojen laulujen sanat. Esimerkin tällaisesta perinteestä tarjoaa kansalliseepoksemme Kalevala, joka kirjoitettiin ylös runonlaulajilta 1800-luvulla. Suullisessa kulttuurissa arvostettiin hyvämuistisia henkilöitä ja vanhuksia, jotka olivat käveleviä muistipankkeja. Raamatun kuningas Salomoa sanottiin viisaaksi kun hän osasi ulkoa 3000 sananlaskua. Nykypäivänä häntä ei sanottaisi ainakaan sillä perusteella viisaaksi, vaan ainoastaan hyvämuistiseksi. Suullisen perimätiedon ongelmana on se, että itse kukin esittävä taiteilija muistaa tapahtumat ehkä eri tavoin tai muuntelee kertomusta mielestään paremmaksi. Näin kertomukset muuttuvat mytologiaksi, jossa totuus ja taru sekoittuvat vapaasti. Oraalisessa kulttuurissa ei ole olemassa historiaa nykyaikaisessa mielessä, vaan ihmisillä on ainoastaan kertomuksiin, myytteihin ja legendoihin perustuvia käsityksiä aikaisemmista ajoista. Puhe tapahtuu aina jossakin erityisessä tilanteessa, eikä se jää elämään elämäänsä vaihtelevissa konteksteissa kuten kirjoitus jää. Oraaliselle kulttuurille maailma on jatkuvaa tapahtumista ja puhuja on tuon tapahtumisen keskipisteessä. Puhutut sanat eivät ole silmin nähtäviä esineitä kuten kirjoituksen kulttuurissa, vaan sanat ovat tapahtumia. Oraalinen kulttuuri on hyvin lähellä konkreettia inhimillistä elämismaailmaa. Puhutulla kielellä on lopulta varsin hankala tehdä abstrakteja erotteluja. Kun suullista kulttuuria elävälle henkilölle näytetään abstraktia neliötä, hän käsittää sen ikkunaksi. Kun hänelle näytetään ympyrää, hän sanoo sitä palloksi. Näin siis puheella viestinnän välineenä on omanlainen vinoumansa: se suosii tiettyjä puolia maailmassa toisten puolien kustannuksella. |
|||||||||||||
