 |
 |
|
5 Viestinnän historiaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Sähköisen median historiaa Sähkölennätin ja puhelin Amerikkalainen Samuel Morse kehitti edeltäjiensä työn pohjalta sähkölennättimen (telegrafi = "kaukokirjoitin"). Toukokuun 25. vuonna 1844 Morse saattoi lähettää onnistuneesti viestin 40 mailin päähän kehittämällään laitteistolla ja koodikielellään (ns. morseaakkoset). Sähkölennättimellä oli olemassa esim. valon käyttöön perustuvia edeltäjiä, mutta silti keksintö oli mullistava. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä jopa mantereelta toiselle. Maailma oli siirtynyt aikaan, jolloin valtameren takaisista asioista saatettiin saada tieto välittömästi eikä vasta viikkojen kuluttua. Erityisesti liike-elämä, valtiojohto, sotilaat ja sanomalehdet hyötyivät tietojen saannin nopeutumisesta. Hyvin pian sähkölennätin aloitti toimintansa Suomessakin. Tästä todistaa oman aikansa tiedettä menestyksellisesti popularisoinut rovasti Antero Varelius teoksessaan "Enon opetuksia luonnon asioista" (1855). Varelius puhuu ”lieke-postista" (sähkölennätin), joka "ennen kun tämä joutui pränttiin, laitettiin jo Suomeenkin". Varelius kuvaa oman aikansa varhaisnykysuomella keksintöä seuraavasti: ”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat. Tiedettäessä liekkeen juoksevan johdattajiansa pitkin sanomattoman kiiruusti, laitellaan tarpeellisesti varustettuja mitalli-lankoja jotka ulottuvat pitkin maata taikka meren pohjaa, pitkät matkat. Kun nyt tehdään määrättyjä lieke-temppuja langan toisessa päässä, niin tuntuvat samat temput heti toisessakin, ja ne ymmärretään niinkuin sanat.” Sähkölennätin siirsi metallijohdinta pitkin sähkösysäyksiä. Varsin pian opittiin muuntamaan ihmispuheen aikaansaama ilman värähtely mikrofonissa sähköiseksi värähtelyksi ja tämä taas takaisin korvin kuultavaksi ilman värähtelyksi kaiuttimessa tai kuulokkeessa. Puhelin (telefoni) tuli keksityksi vuonna 1876, kun amerikkalainen keksijä Alexander Graham Bell yritti keksiä kuulolaitetta vaimolleen. Puhelinta käytettiin jossain vaiheessa myös joukkoviestinnän välineenä, niin että tilaajat saivat kuunnella määrätunnein uutiset puhelimestaan. Keksintö tuli pikavauhtia Suomen suuriruhtinaskuntaan: jo seuraavana vuonna asennettiin ensimmäiset telefonit Helsinkiin. Venäjän valtakunnassa katsottiin, että sähkölennättimellä on sotilaallista käyttöä, joten se otettiin tiukasti valtiolliseen sääntelyyn. Sitävastoin puhelimia pidettiin paikallisina viestiminä, joilla ei ollut sotilaallista tai strategista merkitystä, joten puhelinlaitosten sallittiin kehittyä vapaasti. Tämä vauhditti puhelimen leviämistä. Telefonilaitoksen saivat vuonna 1882 Helsingin jälkeen myös Turku, Tampere, Viipuri, Vaasa ja Oulu ja vuoden 1889 loppuun mennessä oli peräti 19 kaupungissa puhelinlaitos. Helsingin ja Porvoon välille saatiin yhteys 1884, mutta muilla paikkakunnilla puhelin pysyi pitkään paikallisessa käytössä. Tuonaikaiset ulkomaiset kommentaattorit hämmästelivät suomalaisten alttiutta omaksua käyttöön uusia teknisiä laitteita, kuten puhelimen ja polkupyörän. Tätä suomalaisten teknologiamyönteisyyttä on myöhemmin ihmetelty matkapuhelinten räjähdysmäisen yleistymisen yhteydessä. Puhelimen yleistyminen oli kuitenkin verraten hidasta esimerkiksi matkapuhelinten tai television yleistymiseen verrattuna, sillä laite miellettiin yläluokan ja viranomaisten asioimisvälineeksi. Mitäpä sillä tavallinen ihminen olisi tehnyt? Riitti kun kylän kauppiaalla oli puhelin. 1930-luvulla vain puolet puhelimista oli kotitalouksien käytössä. Vuonna 1877 toinen amerikkalainen keksijä, Thomas Alva Edison keksi keinon tallentaa äänivärähtelyjä aluksi tinapaperiin, sittemmin vahaan (phonografi), tästä kehittyi sittemmin äänen tallentaminen äänilevylle ja soittaminen levysoittimella (gramofoni). Jo varhain huomattiin keksintöön liittyvät suuret liiketoiminnan mahdollisuudet: erityisesti mahdollisuus myydä musiikkia äänitteinä. 1930-luvulla kehitettiin magnetofoni eli nauhuri, äänen tallentamisen väline, joka muuntaa mikrofonin sähkönvaihtelut rautaoksidilla päällystetyn nauhan magneettisuuden vaihteluksi, mikä puolestaan on muunnettavissa takaisin sähkövärähtelyksi ja ääneksi. Radio Teknologia. Sähkön ja magneettisuuden välinen yhteys oli keksitty jo vuonna 1820, mikä johti 1866 saksalaisen Werner von Siemensin keksimään sähkögeneraattorin. Tässä laitteessa esimerkiksi vesivoimalla pyöritetty magneetti tuottaa sähkövirtaa: tämän jälkeen saattoi alkaa sähkön aikakausi. Skottilainen fyysikko James Maxwell esitti 1860-luvulla matemaattisen teorian, joka ennusti sähkömagneettisten aaltojen olemassaolon. Vuonna 1887 saksalainen fyysikko Heinrich Hertz pystyi tuottamaan ja vastaanottamaan radioaaltoja laboratoriossaan. Italialainen Guglielmo Marconi oli vain 19-vuotias aloittaessaan kokeilunsa "Hertzin aalloilla". Hän sai vuonna 1901 laitteillaan radioyhteyden Atlantin valtameren yli Englannista Amerikkaan. Marconin radio oli ns. kipinälennätin jonka toiminta perustui sähköpurkauksen kykyyn lähettää radioaaltoja ympäristöön. Pian opittiin kytkemään mikrofoni radiolähettimeen, jolloin puhetta ja musiikkia saatettiin välittää radioteitse. Suomessa radiokokeita teki mm. Aleksandr Popov, joka sai v. 1900 aikaan langattoman radioyhteyden Kotkan Kuutsalosta Suursaareen. Radion ensimmäinen tärkeä sovellutus oli radioamatöörikokeilujen ohella laivaradioliikenne. Erityisesti sotalaivaston viestinliikennettä kehitettiin tarmokkaasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan päätyttyä vuonna 1918 radio oli teknisesti kehittynyt ja kaupalliset sovellutukset odottivat tulemistaan. Yleisradiotoiminnaksi sanotaan radioaaltoja käyttäen tapahtuvaa ohjelmien välittämistä ennalta määrittelemättömälle yleisölle. Englannin sana "broadcasting" on alun perin tarkoittanut esimerkiksi sitä, että maanviljelijä kylvää siemeniä maahan laajalla kädenliikkeellä kaikkialle ympärilleen. Englannin sanaa vastaavia ovat esim. norjan termi "kringkasting", saksan "Rundfunk", ruotsin "rundradio". Suomen kielen sana "yleisradio" otettiin käyttöön v. 1923 teekkarien huutoäänestyksen jälkeen vanhalla Polilla. Ensimmäiseksi yleisradiolähetykseksi katsotaan 1920 Pensylvanian Pittsburgissa tapahtunut Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosten radiointi. Pieniä yleisradioyhtiöitä nousi USA:ssa kuin sieniä sateella: vuonna 1924 niitä oli jo 530 kappaletta. Yhdysvalloissa radiotoiminta oli yksityistä ja kaupallista. Ensimmäinen radiomainos välitettiin v. 1922. Yhdysvalloissa radiosta tuli samankaltainen koko perheen viihde- ja uutiskeskus kuin televisiosta myöhemmin. Radion ääreen kokoonnuttiin kuuntelemaan konsertteja, kuunnelmia, jännittäviä tai romanttisia jatkosarjoja (mm. pesuainefirmojen kustantamia "saippuaoopperoita" kotirouville). Radion ääreen kokoonnuttiin myös kuulemaan valtionjohtajien puheita kansakunnan kohtalonhetkinä niin Amerikassa kuin Suomessakin. Yhdysvaltain pitkäaikainen presidentti Franklin Delano Roosevelt oli vakuuttava radioesiintyjä, joka valoi toisen maailman sodan vuosina uskoa amerikkalaisiin. Radion kehitys lähti eri teille Amerikassa ja Euroopassa. Euroopassa radio annettiin erilaisten kokeilujen jälkeen useimmissa maissa valtion monopoliksi. Tätä varten perustettiin valtiojohtoisia radioyhtiöitä, joille annettiin yksinoikeus radiotaajuuksien käyttöön. Näin tapahtui mm. Englannissa ja Suomessa. Ratkaisua perusteltiin valistukseen ja kasvatukseen vedoten. Uuden median haluttiin kohottavan kansalaisten sivistystasoa ja luovan samalla kulttuurista yhteisyyttä. Suomessa yleisradiokokeiluja tehtiin Helsingissä ja Tampereella vuonna 1923. Insinööri Arvi Hauvonen lähetti Lempäälän Kuljusta Tampereelle puhetta ja musiikkia keväällä 1923. Hauvonen tuli antaneeksi Suomen ensimmäisen suoran radioreportaasin selostaessaan Tammerkoskeen pudonneen naisen pelastusta. Paikallisten lähetysten ohella radioharrastajat kuuntelivat myös ulkomaisten lähetysasemien tarjontaa. Lehdissä alkoi ilmestyä ensin Englannin ja sitten Saksan radioasemien ohjelmatietoja. Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926 - lähes täysin Britannian yleisradioyhtiön BBC:n (per. 1923) mallin mukaisesti. Perustamisasiakirjassa 29.5.1926 sanottiin yhtiön tavoitteeksi seuraavaa: "Radio-ohjelmien valmistamisessa ja järjestämisessä on yhtiön päämääränä kansansivistyksen edistäminen, hyödyllisten tiedonantojen toimittaminen, jalostavan ja viattoman ajanvietteen hankkiminen varsinkin etäällä liikekeskuksista asuvien tarpeita silmälläpitäen sekä yleensä sivistyskeskuksiin kerääntyneen tiedon ja taiteen levittäminen kansamme laajoille piireille." Euroopan radioyhtiöt järjestettiin BBC-mallin mukaan valtiollisiksi monopoleiksi. Toiminta rahoitettiin lupamaksuin. Nämä julkiset radioyhtiöt pääsivät nopeasti teknisesti korkealle tasolle ja varsinkin uutisvälityksessä ne kilpailivat radion keinoin pian sanomalehtien kanssa. Useimmissa maissa 1920-luvun loppu ja 1930-luku merkitsivät radion laajaa läpimurtoa väestön suuren osan mediaksi. Yhdysvalloissa radion omistavia perheitä oli 1925 n. 10 prosenttia kotitalouksista, 1930-luvun alussa näitä oli 50 prosenttia ja 1942 jo 82 prosenttia talouksista omisti radion. Suomessa radio tavoitti 1930-luvulla kolmanneksen väestöstä. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa, radiosta tuli vahvasti poliittinen viimeistään 1930-luvulla. II maailmansodan aikana radio oli useimmissa muissakin maissa vahvasti propagandistinen tai ainakin sensuroitu. Suomen Yleisradiossa tuli Toisen maailmansodan jälkeen pääjohtajaksi näytelmäkirjailijanakin tunnettu Hella Wuolijoki (1945-1949), jonka ohjelmapolitiikka erosi melkoisesti sotaa edeltäneestä isänmaallisesta, valistavasta ja harmoniaa rakentavasta ohjelmapolitiikasta. Vasemmistolainen Wuolijoki halusi monipuolistaa ohjelmien näkökantoja eikä kaihtanut yhteiskunnallisten ristiriitojen esiin tuomista. Wuolijoki erotettiin virasta poliittisen prosessin tuloksena. Sodan jälkeen televisio haastoi radion kodin suosituimpana mediana, Yhdysvalloissa tämä tapahtui 1950-luvun alussa, Suomessa 1960-luvun alussa. 1950-luvulla vanhojen pitempien radioaaltojen rinnalla otettiin käyttöön ultra lyhyet (ULA) -radioaallot. ULA -radiot mahdollistivat Yleiradion viihteellisen ja musiikkipitoisen "rinnakkaiskanavan" perustamisen ja paransivat äänen laatua. ULA -aallonpituudet eivät kaarru maanpinnan myötäisesti eivätkä heijastu yläilmakehästä, joten lähetysmastoja täytyy olla tiheässä eikä ulkomaiden lähetyksiä kuulla Suomessa. Toisaalta maantieteellisesti kauempana toisistaan olevati radioasemat eivät häiritse toisiaan. 1950-luvun lopulla vanha radiovastaanottimien tekniikka alkoi korvautua transistoriteknologialla (transistori oli keksitty v. 1948), joka mahdollisti keveiden matkaradioden valmistamisen. 1970-luvulla stereofoniset lähetykset olivat jo melkein kaikkien ulottuvilla Suomessa. 1990-luvun lopulla Suomessa on otettu käyttöön useita digitaalisia radiokanavia, joskin digitaaliset radiovastaanottimet yleistyvät hitaasti. Tuotantopuolella suuri muutos on ollut Yleisradion monopoliaseman menetys. Vuonna 1985 aloittivat ensimmäiset kaupalliset radiot toimintansa. Kaupallisten radioiden tulot koostuvat yksinomaan mainoksista ja musiikki on keskeisessä osassa. Kaupalliset radiot ovat voimakkaasti profiloituneita eli ne kohdistettu palvelemaan jotakin tiettyä yleisönosaa. Yksittäisten ohjelmien sijaan tarjotaan paremminkin ohjelmavirtaa, jossa musiikki, lyhyet juonnot ja mainokset jatkuvat taukoamatta. Musiikkivalinnoissa luodataan hyvin tarkasti palveltavan ikäryhmän makua; väärä musiikki saattaisi karkottaa kuulijat toiselle kanavalle. Myös monenlaisten kyselyjen avulla houkutellaan kuulijaryhmä pysymään tiiviisti kanavalla ja siis myös mainostuksen kohteena. Kaupalliset radiothan elävät myymällä mainostajille kontaktia tiettyyn yleisöryhmään. Myös Yleisradio on profiloinut kanavansa erilaisille yleisöille. Digitaalinen radio mahdollistaa nykyistä useampia kanavia ja tarjoaisi mahdollisuuden varsin pientenkin yleisöryhmien erikoispalveluun. Vaikka radio onkin teknisesti "hajakylvöä" (broadcasting), niin käytännössä se voi olla kapeasti suunnattua (ns. "narrowcasting"). 2000-luvulla radio on suosittu media jota kuunnellaan erityisesti muun tekemisen taustalla. Yhdeksän suomalaista kymmenestä kuuntelee viikon aikana jotakin radiokanavaa. Lisää radion historiasta: Salakka, Matti. Radion historia. Televisio Teknologia. Äänen välittämisen ohella kiinnostuttiin myös kuvan välittämisestä radioaalloilla. Television idea alkoi hahmottua jo 1800-luvun loppupuolella ja sähköistä, liikkumattoman kuvan siirtoa kaapelia pitkin kokeiltiin onnistuneesti (telefaxin esiaste). Mm. katodisädeputken (tv:n kuvaruudun) keksiminen 1897 oli yksi askel kehityksessä. Yksinkertaistaen television toimintaperiaate on se, että tv-kamerassa linsseillä tuotettu optinen kuva muunnetaan sähköiseksi kuvaksi, joka voidaan siirtää lähetysaseman kautta kotien vastaanottimiin. Vastaanottimessa sähköinen kuva muunnetaan takaisin silmin nähtävään muotoon. Tarkempia tietoja tv-tekniikasta. Ensimmäinen julkinen tv-lähetys tapahtui Lontoossa vuonna 1925. Tästä ja eräistä muista kokeista sai Uusi Suomi aiheen kysellä vuonna 1928: "Onko kaukonäkeminen (televisioni) pian todellisuus?". Säännölliset televisiolähetykset yleisölle alkoivat Saksassa vuonna 1935, Englannissa v. 1936 sekä Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa v. 1939. Suomessa säännölliset näköradiolähetykset alkoivat erinäisten kokeiluvaiheiden jälkeen virallisesti v. 1958. Väritelevision lähetykset alkoivat USA:ssa jo vuonna 1954, joskin vasta vuonna 1965 kaikki kanavat ryhtyivät lähettämään ohjelmansa värillisinä. Suomessa säännölliset värilähetykset alkoivat vuoden 1969 alusta. Toisen maailmansodan runtelemassa Saksassa television kehitys oli tyrehtynyt, mutta Yhdysvalloissa televisio kehittyi nopeasti teknisesti ja kaupallisesti. Vuonna 1950 Yhdysvalloissa alle 10 prosentilla talouksista oli televisiovastaanotin, vuonna 1955 jo 60 prosentilla oli televisio ja 1960 liki 90 prosenttia talouksista oli televisioperheitä. Radio oli lyönyt itsensä läpi USA:ssa parissakymmenessä vuodessa, television läpimurto kesti vain kymmenen vuotta. Television leviäminen noudatti ns. epidemologista mallia, jossa ensimmäiset tv:n omistajat tartuttavat "taudin" nopeasti muihin ja nämä taas uusiin ihmisiin. Suomessa televisioperheitä oli 10 prosenttia vuonna 1961; 50 prosentin raja rikkoutui 1966 ja 90 prosenttiin päästiin vuonna 1974. Yhdysvalloissa televisiotoiminta on kaupallista radion tapaan. Siellä valtakunnallisia kanavia eli networkeja on neljä: ABC, CBS, NBC ja Fox. Näiden lisäksi on paljon alueellisia televisioita. Levityskanavina on maanpäällisen verkon lisäksi myös kaapeli- ja satelliittiyhteydet. Euroopassa on julkisen palvelun televisioita että kaupallisia. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Ruotsissa on kaupallisia ja lupamaksuin rahoitettuja televisiokanavia. Suomessa katsottiin, että lupamaksut eivät riitä kattamaan valtakunnallisen television lähetysverkon rakentamisen kustannuksia. Siksi perustettiin mainostajien, mainostoimistojen ja filmiyhtiöiden kanssa Mainos-TV vuonna 1957. Yhtiö tuli Yleisradion verkkoon kaupallisena vuokralaisena, joka vastasi mainonnan ohella myös omasta erikseen sovittavasta ohjelmakiintiöstään. Mainos-TV tulouttaa osan saamistaan mainosmarkoista Yleisradiolle, jonka toiminta on siis sekä lupamaksuin (vrt. lehtien tilausmaksut) että mainoksin rahoitettua. Suomessa oli aloittanut 1956 kaupallisen televisiotoiminnan Tekniikan Edistämissäätiön (TES) omistama TES-TV (tai Tesvisio). Tesvision ohjelmaa saattoi seurata vain Helsingin ympäristössä; myöhemmin perustettiin alaosastot myös Turkuun (1956-1959) ja Tampereelle 1957 (Tamvisio). Mainoskilpailussa Tesvisio jäi Mainos-TV:n varjoon ja vuonna 1964 YLE saattoi ostaa kilpailijansa pois markkinoilta. Tesvisiosta ja sen Tampereen tuotantoyhtiöstä Tamvisiosta muodostettiin Yleisradion TV 2. Mainos-TV esitti ohjelmansa aluksi Yleisradion kanavilla, mutta vuonna 1993 Alma Media -konsernin omistama MTV3 sai oman kanavansa. Vuonna 1997 aloitti toimintansa Suomen toinen kaupallinen tv-kanava, Nelonen. Se kuuluu SanomaWSOY -konserniin. Yhdysvalloissa monet radion aikakaudella kehitetyt lajityypit (genret) siirrettiin myös televisioon. Radiossa oli aloitettu esimerkiksi ns. saippuaoopperoiden, jotka nyt toteutettiin television päiväohjelmina. Nämä ohjelmat olivat mm. pesujauhefirmojen sponsoroimia ja jopa tuottamia - siitä nimitys. Saippuaoopperat siirrettiin vaivatta televisioon ja ne keräävät vielä tänäänkin suuria yleisöjä niin USA:ssa kuin Suomessakin. "I love Lucy" -sarja puolestaan oli tupakkafirman sponsoroima: niinpä siinä pistettiin tupakaksi tuon tuostakin. Suosittu lajityyppi oli myös tilannekomedia (SitCom). Myös lännenelokuvia ja poliisifilmejä muunnettiin televisiosarjoiksi. Villiin länteen sijoittuva Bonanza (alk. 1958) oli alusta alkaen värillinen lännensarja. Elokuvat saivat televisiosta uuden esityskanavan. Myös näytelmät voitiin sovittaa myös televisiolle. Toki televisiossa esitettiin ja esitetään uutisia, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja keskusteluohjelmia. Televisio on välineenä sellainen, että se korostaa visuaalista puolta ja ihmisten nonverbaalista viestintää. Ruutuhahmoihin solmitaan jossain määrin ns. parasosiaalisia ihmissuhteita: televisiohahmot tulevat tutuiksi kuin ystävät, heihin jopa rakastutaan. Jotkut televisiojuontajat hymyilevät ja suorastaan flirttailevat katsojan kanssa. Televisio on potentiaalinen tunneviestin. Suuri osa tunteisiin ja asenteisiin liittyvästä viestinnästämme on ilmeillä ja eleillä tapahtuvaa; ja televisio pystyy välittämään tämän nonverbaalisen viestinnän tehokkaasti. Television on sanottu edellyttävän rentoutunutta, tavallista käyttäytymistä esiintyjiltä: tuleehan esiintyjä olohuoneisiimme istumaan, joten käytös sen mukaiseksi! Televisio on kiireinen väline, jossa haastateltavilta ei sallita kuin ehkä 10-20 sekunnin mittaisia ääninäytteitä. Televisio suosii henkilöitä, jotka pystyvät sanomaan sanottavansa nopeasti ja konkreettisesti. Amerikkalainen mediatutkija Neil Postman onkin kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä (1985) saanut aiheen todeta, että televisioväline tuhoaa vakavan ja harkitsevan keskustelun yhteiskunnasta, kun sen sijaan painettu sana suosii syvällisempää miettimistä. Postman sanoo, että television hallitsemassa amerikkalaisessa kulttuurissa julkinen keskustelu omaksuu viihteen muodon. Amerikkalaista nykykulttuuria Postman sanoo kulttuuriksi, jonka informaatio, ajatukset ja tietoteoria saavat muotonsa televisiosta, eikä painetusta sanasta. Kahteen niin radikaalisti erilaiseen viestimeen kuin painettuun sanaan ja televisioon eivät hänen mukaansa mitenkään voi sopia samat ajatukset. Kun painetun sanan merkitys vähenee, täytyy politiikan, uskonnon, koulutuksen ja kaikkien julkisuuden alueiden sisällön myös muuttua ja niiden sisältö täytyy valaa uudestaan puitteisiin, jotka sopivat televisioon. Ja televisio välineenä suosii viihteellisyyttä, pinnallisuutta. Postman kuuluu samaan tutkimusperinteeseen kuin Marshall McLuhan, josta on ollut aiemmin puhetta. McLuhan ei kuitenkaan suhtautunut televisioon kielteisesti, vaan päinvastoin hän piti sitä demokraattisena välineenä joka purkaa turhaa hierarkkisuutta. Televisio luo uuden maailmanlaajuisen yhteisyyden, maailmankylän (global village). Niin Postmanin kuin McLuhaninkin rasitteena on se, että he tarkastelevat vain välineen teknologisia ominaisuuksia. Eikö kuitenkin television viihteellisyys Yhdysvalloissa riipu ennen muuta sen läpeensä kaupallisesta luonteesta? Eurooppalainen julkisen palvelun televisio ei ole välttämättä niin viihteellinen. Tosin kaupallisten kanavien kanssa katsojista kilpaillessaan myös julkisen palvelun kanavat voivat omaksua yhä enemmän viihteellisiä muotoja. On ehkä niin, että televisiovälineellä on potentiaalisesti edellytykset olla viihdeväline, mutta muut seikat lopulta ratkaisevat missä määrin tämä ominaisuus otetaan todella käyttöön. Mittaritutkimusten mukaan televisio tavoitti vuonna 2001 päivittäin 78 prosenttia yli 10 vuotiaista suomalaisista. Television kokonaiskatseluaika on kasvanut. Vuonna 2001 tv:tä katsottiin päivittäin keskimäärin 2 tuntia 47 minuuttia, kun vastaava luku vuonna 1991 oli 1 tunti 52 minuuttia. Lisäystä kymmenessä vuodessa siis noin yksi tunti. Yhtiöittäin katseluaika jakautuu niin, että Yleisradion kanavien osuus on 43 prosenttia, MTV3:n osuus 39 prosenttia ja Nelosen 11.6 prosenttia. Digitaalinen televisio Tekninen kehitys televisiossa, radiossa ja milteipä kaikessa informaation käsittelyssä on kulkenut kohti digitalisointia. Vuonna 2001 aloitettiin television digitaaliset lähetykset, vaikka vastaanottimia tai analogisen television lisälaitteita ei aluksi ollutkaan juuri ihmisten käytössä. TV-ohjelmien tuotannossa digitaalitekniikkaa on käytetty jo pitempään, mutta lähetystä varten signaali on muunnettu analogiseksi. Nyt myös ohjelmien lähettäminen muuttui digitaaliseksi. Analogisen ja digitaalisen ero on yksinkertaistaen
siinä, että analoginen on jatkumollista ja portaatonta,
kun taas digitaalinen on paloiteltua. Esimerkiksi tavallinen lämpömittari
on analoginen, koska nestepylväs liikkuu siinä portaattomasti
ylös ja alas; on mahdotonta sanoa tarkasti montako astetta
on lämmintä. Sitävastoin digitaalinen lämpömittari
ilmaisee lämpötilat täsmällisinä numeerisina
arvoina. Maailmassa lämpötilat vaihtelevat kyllä
portaattomasti, mutta mittari ottaa esimerkiksi minuutin välein
näytteen lämpötilasta ja pyöristää
tuloksen sitten määrätyllä tarkkuudella lähimpään
numeeriseen arvoon. Digitaalinen mittari ei ole välttämättä
yhtään sen tarkempi kuin analoginenkaan, mutta se ilmaisee
lämpötilat täsmällisinä arvoina. Digitoinnissa
jatkuvuuksien maailma esitetään luokitettuna ja paloittain
määriteltynä. Eräässä mielessä
inhimillinen kielikin on digitaalista, sillä kielen käsitteillä
analoginen maailma pilkotaan ja karsinoidaan palasiksi. Vastaanottopäässä numeromuotoinen informaatio muunnetaan analogisena havaittavaksi ääneksi tai kuvaksi. Vastaanotin ohjaa äänen korkeutta 44 000 kertaa sekunnissa, joten emme erota ääntä "palasista" koostuvaksi, vaan pidämme sitä jatkuvana. Mitä tiheämpään näytteitä otetaan, sitä enemmän numeromuotoista informaatiota esim. äänestä saadaan ja sitä tarkempi äänentoisto on mahdollinen. Digitaalisen informaatiosiirron etuna analogiseen nähden on sen virheettömyys. Signaali toki heikkenee ja vääristyy matkalla, mutta digitaalisen signaalin useimmat vääristymät voidaan korjata, koska signaalilla on vain harvoja sallittuja numeroarvoja. Analogisesta televisiosta voidaan nähdä pahasti häiriöistä ja "lumisateistakin" kuvaa. mutta digitaalinen televisio näyttää joko hyvää kuvaa tai sitten ei kuvaa ollenkaan. Digitaalista signaalia voidaan myös pakata tehokkaasti tiiviimpään muotoon. Jos esimerkiksi kuvassa on suuria samanvärisiä pintoja, niin voidaan välittää vain informaatio, että seuraavissa tuhannessa kuvapisteessä käytetään väriä #FFFFE (eräs keltaisen sävy). Tehokkaan informaation siirron vuoksi esimerkiksi tavalliselle nykyiselle televisiokanavalla mahtuukin jopa 6 digitaalista kanavaa monenlaisine oheispalveluineen. Periaatteessa digitaalisesta televisiosta voi tulla myös Internetin selauslaite ja sähköpostin lähettämisen väline. Näitä palveluja varten digitaaliseen televisioon tarvitaan ns. paluukanava, jota pitkin katsojan "tilaukset" ja "määräykset" välittyvät takaisinpäin. Television kaukosäädin toimii kuin hiiri tietokoneen yhteydessä, niin että sillä voidaan osoittaa linkkejä ja "klikata" niitä. Paluukanavaa käyttäen voi saada esiin taustatietoa meneillään olevasta ohjelmasta ja siinä esiintyvistä asioista, henkilöistä tai paikoista samalla ilman että ohjelman katsomista pitää välillä keskeyttää. Tulevaisuudessa katsoja voi mahdollisesti valita, minkä kameran välittämää kuvaa tapahtumasta seuraa. Myös reaaliaikaiset äänestykset ja kyselyt sekä tuotteiden tilaukset ovat mahdollisia. Digitaalisuus voi vapauttaa television katsojan määräajoista, sillä esim. ohjelman tai tuoreimmat uutiset voi tilata katsottavaksi milloin vain. Digitaalisuus mahdollistaa televisiokanavan räätälöinnin henkilökohtaisesti, niin että kukin voi valita haluamiaan sisältöjä halutussa laajuudessa vastaanottimeensa. Paluukanavan olemassaololla on haittapuolensa yksilön suojan kannalta. Kaikista kuluttajan valinnoista menee tieto jonnekin ja tieto voidaan tallentaa tätä kulutusyksikköä koskevaan tiedostoon. Ohjelmiston suunnittelijoilla, mainostilan markkinoijilla, mainostajilla voi tämän jälkeen olla yksilöityä tietoa perheen kulutuskäyttäytymisestä, mikä auttaa heitä räätälöimään juuri oikeanlaista mainontaa tälle vastaanottajalle. Internet Internet on tietokoneita yhteen liittävä informaation siirtoverkko. Internet on luonteeltaan epähierarkkinen väline, jossa miljoonat palvelintietokoneet ovat vapaasti yhteydessä keskenään. Verkkoavaruuden kaikilla palvelinkoneilla ja niihin kytkeytyneillä henkilökohtaisilla tietokoneilla on numeromuotoinen osoite, joka mahdollistaa informaation siirtymisen juuri oikeaan osoitteeseen. Internetin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin Yhdysvalloissa alettiin suunnitella viranomaisten välistä kommunikaatiojärjestelmää, jonka toiminta ei lamaantuisi ydiniskun jälkeenkään. Kaikki keskitetyt järjestelmät ovat haavoittuvia: pommi keskukseen ja koko järjestelmä vaikenisi. Viestintäverkon pitäisi siis toimia ilman keskusvalvontaa ja sen toiminta ei saisi katketa, vaikka sitä vastaan hyökättäisiin. Uuden verkon piti perustua "solmuihin" (nodes), joiden keskinäinen suhde olisi tasavertainen. Jokaisella solmulla piti olla kyky toimia itsenäisesti, välittää ja vastaanottaa viestejä. Viestit piti jakaa pienehköihin 'paketteihin' jotka liikkuisivat verkossa yksitellen. Paketit koottaisiin kokonaiseksi viestiksi vasta sitten kun ne saavuttaisivat määränpäänsä. Jos jokin verkon reiteistä olisi tukossa tai vaurioitunut, informaatiopaketit kulkeutuisivat verkon toisten silmien ja solmukohtien kautta. Vuoden 1969 aikana ensimmäiset solmut (keskustietokoneet) otettiin käyttöön ja niitä oli vuoden loppuun mennessä toiminnassa kaikkiaan neljä. Verkon nimeksi tuli ARPANET, ja se oli armeijan sponsoroima. Vuonna 1972 ARPANET -verkkoon oli liitetty 37 solmukonetta ja verkko laajeni koko 1970-luvun nopeasti, koska hajautettu järjestelmämalli teki helpoksi koneiden liittämisen verkkoon. Laajenemiseen myötävaikutti myös se, että perusohjelmat olivat ilmaisia ja vapaasti levitettävissä. Verkkoa ajateltiin aluksi tietokoneiden etäkäytön välineeksi, mutta pian huomattiin että ihmiset välittävät sen kautta postia toisilleen. Armeija alkoi luoda omaa verkkoaan ja verkosta tuli korkeakoulujen tutkijoiden sähköpostin ja keskusteluryhmien väline. 1970-luvulla keksittiin mikroprosessori, jonka pohjalta ryhdyttiin kehittämään henkilökohtaisia tietokoneita (personal computer, PC). Mikrotietokoneet tulivat alkoivat yleistyä 1980-luvulla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui 1990-luvulla. Minnesotan yliopistossa kehitettiin Gopher -järjestelmä 1990-luvun alussa. Gopher oli tekstipohjainen ja hierarkkinen tietojen varastoinnin järjestelmä. Gopherin on miltei kokonaan syrjäyttänyt graafinen World Wide Web eli WWW, joka vaivattomasti yhdistää lähestulkoon kaiken, mitä verkosta löytyy: hypertekstilinkit, keskusteluryhmät, äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan. WWW rakennettiin hypertekstimuotoiseksi tietojärjestelmäksi, jossa voitaisiin käyttää joustavasti myös kuvia. WWW:n ja html-sivunkuvauskielen (Hypertext Markup Language) julkisti alunperin 1991 CERNin hiukkasfysiikan tutkimuslaitoksen tutkija Tim Berners-Lee. Hyperteksti tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että WWW-dokumentissa tiettyjä sanoja tai ikoneita voidaan klikata hiirellä, jolloin päästään uuteen dokumenttiin tai toiseen kohtaan dokumentissa. WWW:n ydin muodostuu kolmesta asiasta. 1) Yhteisestä tietokoneiden osoitejärjestelmästä (URL), joka mahdollistaa, että yhteys mihin tahansa maailman lukemattomista palvelinkoneista on saavutettavissa. 2) Toiseksi siihen kuuluvat yhteiset informaation siirron menettelytavat, protokollat (TCP/IP, http, smtp). 3) Kolmas yhdistävä tekijä on HTML-koodauskieli, jolla WWW-asiakirjat koodataan kaikkien selainohjelmien ymmärtämään muotoon. HTML:n perusajatuksena on kuvata dokumentin rakennetta esimerkiksi kertomalla mikä osa tekstistä on otsikkoa, korostusta tai lainausta ja jättää niiden lopullinen esitysasu käyttäjän ohjelmasta ja näyttölaitteesta riippuvaksi. IBM-yhteensopivissa mikrotietokoneissa siirryttiin 1990-luvulla tekstipohjaisesta Dos -käyttöjärjestelmästä, graafiseen käyttöliittymään Windows -ympäristöön, jossa ohjelmat saattoi käynnistää hiirellä klikkaamalla. Tässä ympäristössä toimimaan oli suunniteltu ensimmäinen kunnollinen verkkosivujen katseluun tarkoitettu selain, Mosaic (1993). Mosaicin pohjalta on myöhemmin kehitetty Netscape ja Microsoftin Internet Explorer. Näillä ohjelmilla onnistuu "surffailu" yli miljardilla verkkosivulla. Voidaan siirtää tiedostoja ja ohjelmia omalle tietokoneelle, voidaan lähettää ja vastaanottaa sähköpostia, voidaan siirtää omia asiakirjoja tai digitaaliseen muotoon saatettuja kuvia. Selainten apuohjelmien avulla voi kuunnella radio-ohjelmia, katsoa televisiouutiset kuvatiedostona, kuunnella musiikkitiedostoja jne. Internetin läpimurtovuotena pidetään vuotta 1994, jolloin netistä tuli todellinen muotitrendi. Kotikoneissa alkoi olla modeemeja, joilla saatettiin puhelinjaa pitkin saada yhteys palvelinkoneeseen ja sitä tietä kaikille maailman verkkosivuille. Kaikki internetissä liikkuva informaatio on digitaalista. Onkin puhuttu ns. digitaalisesta vallankumouksesta, jossa yhä suurempi osa informaatiosta muunnetaan digitaaliseen muotoon. Esimerkiksi vanhoja historiallisia asiakirjoja skannataan digitaalisiksi kuviksi tai tekstiksi, joita voidaan tarkastella verkon kautta mistä tahansa maailmasta. Sähköinen kaupankäynti ja asioiminen ovat tekemässä tuloaan. Tulevaisuudessa ehkä kirjat ja sanomalehdetkin ovat ensisijaisesti digitaalisia ja niitä voidaan lukea paperin kaltaiselta näyttöpinnalta, jonka teksti voidaan vaihtaa aina uudeksi. Internet on välineenä verkkomainen, eikä siinä ole hierarkkista rakennetta kuten monissa muissa medioissa. Kuka hyvänsä voi periaatteessa saattaa koko maailman tietoon näkemyksiään verkkosivullaan. Tämä lisää demokraattisuutta ja esimerkiksi mahdollistaa maailmanlaajuisten vaihtoehtoliikkeiden järjestäytymisen. Internetissä on helppo muodostaa harrastusryhmiä tai koota yhteen samoista asioista kiinnostuneita. Internetiä on hyvin vaikea valvoa tai rajoittaa, joten diktatuurimaissa internet voi olla väline, jota kautta saadaan oman valtiollisen propagandan ohella tietoa muun maailman näkemyksistä. Internet on toistaiseksi viimeisin vaihe ns. etäisyyksien voittamisen projektissa, josta alettiin puhua jo rautateiden ja lennättimen keksimisen jälkeen. Tämän mukaan maailma "kutistuu", etäisyyksien merkitys vähenee. Internet merkitsee, että viestinnällisesti on aivan sama missä päin maailmaa viestinnän osapuolet sijaitsevat. Yhteys syntyy yhtä nopeasti naapuriin kuin maapallon toisellekin puolelle. Kaikella tällä on kielteinen kääntöpuolensa. Jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa verkossa, niin mistä voi tietää, että esitetyt väitteet ovat todenperäisiä? Jokuhan voi ilkeyttään tai pilailumielessä panna verkkoon täysin perättömiä väitteitä. Kun vanhemmissa medioissa joku henkilö selkeästi on oikeudellisessa vastuussa levitystä tiedosta, niin Internetissä voidaan välttää tämä vastuu. Voidaan tehdä jopa trikkikuvia, joissa julkkiksen pää liitetään jonkun pornotähden alastomaan kehoon. Internet mahdollistaa myös terrorismiin yllyttämisen ja vaikkapa pommin teko-ohjeiden levittämisen. Samoin on levitetty lapsipornoa jne. Kerrotaanpa myös tapauksesta, jossa nuori koulupoika piti menestyksellisesti lääkärinvastaanottoa internetissä, jaellen sujuvasti neuvoja lääkärinkirjastaan. Neuvojen kysyjät luulivat kyseessä olevan korkeasti koulutettu ammattilainen. Oma ongelmansa on laiton kuvien ja musiikkiteosten levittäminen verkossa. Hakkerit ja pahansuovat krakkerit murtautuvat verkon kautta yhteisöjen tiedostoihin ja voivat aiheuttaa suurta tuhoa. Tietokonevirukset tekevät tuhojaan. Internet edellyttää siis yleisöltä kriittisyyttä, kriittistä medialukutaitoa. Tarvitaan myös varmennettuja verkkoportaaleja, joiden ylläpitäjät ottavat tarkasti selville omilla sivullaan esiintyvien palveluntarjoajien luotettavuuden. Verkossa tarvitaan myös käyttäytymissääntöjä, "netikettiä". Esimerkiksi keskustelupalstoilla esiintyy vakavien keskustelijoiden joukossa "trolleja" (peikkoja), jotka piloillaan esittävät provosoivia mielipiteitä ja nauravat sitten kun muut vastaavat niihin tosissaan. Verkkomaailmassa täytyy pitää virusten vuoksi "immuunipuolustus" eli virusten torjuntaohjelmisto kunnossa. Digitaalisen materiaalin rajattoman, halvan ja täydellisen kopioitavuuden vuoksi tekijänoikeuskysymykset täytyy jotenkin ratkaista. Internet on vielä muotoutumisen tilassa. Toistaiseksi liikkuminen internetissä on ollut vapaata ja ilmaista. Nähtäväksi kaupallistuuko internet, niin että sivuilla käymisestä menisi esim. muutaman sentin maksu. |
|||||||||||||
