 |
 |
|
5 Viestinnän historiaa Johdanto ja tiivistelmä -------------------------------------------------------------------------------- Sanomalehdistön historia Sanomalehdet edustavat yhtä viestinnän erityistä lajia, nimittäin joukkoviestintää (mass communication). Joukkoviestinnässä viestit lähetetään lukuisille vastaanottajille avoimessa järjestelmässä. Joukkoviestinnän ajatuksena on yleensä osoittaa viesti erottelematta kaikille kansalaisille sillä tavoin kansantajuisesti esitettynä, että erikoistietoja ei viestien ymmärtämiseen tarvita. (Sanomalehdistön historian osuudessa on hyödynnetty mm. Jorma Mäntylän TYT/Internetix peruskurssin tekstiä sekä Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa kirjaa). Sanomalehden historia on tapana jakaa seuraaviin historiallisiin vaiheisiin: 1. Journalismin esimuodot, uutiskirjeet (1500 –)
Keskiajalla yksityiskirjeet annettiin vietäväksi henkilökohtaiselle lähetille, toisten läheteille, kauppiaille, matkamiehille. 1200-luvulla Pariisin yliopisto perusti viestinviejäpalvelun, myös Euroopan luostarien välillä kulki postiliikennettä. Vuonna 1305 perustettiin ensimmäinen yksityinen postipalvelu Euroopassa. 1600- ja 1700-luvulla eri valtiot perustivat jo yleisiä postijärjestelmiä. Sanomalehden esimuodot olivat uutiskirjeitä, joita kauppiaat lähettivät toisilleen. Liikekirjeenvaihdossa tuli tavaksi, että liikemies pani kirjeensä loppuun vaikkapa hintatietoja kotikaupungistaan Venetsiasta ja tietoja Kaukoidän maustesadon näkymistä. Kauppias eli ostamalla sieltä missä tavara oli edullisinta ja myymällä sitä siellä missä sitä eniten tarvittiin ja oltiin valmiita maksamaan paras hinta. Uutiskirjeiden avulla kauppiaat saivat tietoa kadoista ja sadoista, kulkutaudeista, sodista, hovien tapahtumista, laivavuoroista, hinnoista jne. Näillä kaikilla saattoi olla isokin vaikutus kauppiaan taloudelliseen menestykseen, joten häntä kiinnosti saada niistä tietoa. Liikekirjeiden lopun yleiset talousuutiset saattoivat kiertää kädestä käteen useampienkin tietoon. Ensimmäisten keskieurooppalaisten uutiskirjelehtien levikit olivat vähäisiä, 200-500. Vasta 1600-luvun lopulla päästiin yli 1000 kpl levikkeihin. 1500-luvun alussa Fuggerien mahtava kauppahuone alkoi kerätä talousuutisia myytäväksi asti. Fuggereillahan oli kauppakonttoreita ympäri Eurooppaa ja niiden välistä säännöllistä kuriiriliikennettä. Kuriirien mukana saatiin jatkuvasti tuoretta tietoa eri puolilta mannerta ja tämä tieto pantiin myytäviin uutiskirjeisiin. Pian uutiskirjeet alettiin monistaa kirjapainossa. Osasta uutiskirjeitä tuli säännöllisesti ilmestyviä sanomalehtiä. Ensimmäisten joukossa oli 1500-luvun lopulla Sveitsissä ilmestynyt Historische Relatio, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista sanomalehdistä. Muita lehtiä alkoi ilmestyä samoihin aikoihin Englannissa, Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Ranskassa... Ilmestymispaikkoina olivat Euroopan suurimmat kaupungit. Pertti Hemánuksen (Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino) mukaan uutiskirjejournalismin ominaispiirteitä olivat:
Valistavan (eliitti)lehdistön aika, pääosin 1600–1700 luvut Kun painetut uutiskirjeet vakiintuivat säännöllisesti ilmestyviksi ja kun niille annettiin nimi, niistä tuli varsinaisia sanomalehtiä. Lehdistön varhaista vaihetta on luonnehdittu lähinnä valistavaksi ja kasvattavaksi. Suomessakin 1700-luvulla valistuksen ja hyödyn aikakaudella monet papit kunnostautuivat saattamalla lukevan yleisön tietoon esim. viljelyneuvoja ja selostuksia luonnontieteen uusista keksinnöistä. Varhaisesta lehdistöstä on myös käytetty nimitystä eliittilehdistö, sillä Euroopan ja Amerikan maissa vain pieni koulutettu eliitti pystyi hyödyntämään lehtiä. Useimmissa maissa yli 90% väestöstä oli luku- ja kirjoitustaidotonta talonpoikaistoa. Pelkän kauppaa tukevan uutisaineiston lisäksi lehtiin alkoi kuitenkin vähitellen ilmaantua myös muunlaista aineistoa. Ulkomaanuutiset olivat hallitsevassa osassa, mutta myös kirjallisuutta esiteltiin. Tähän aikaan ei tunnettu yleistä sananvapautta ja painovapautta, vaan julkisuuteen sovellettiin autoritaarista sananvapauskäsitystä, jonka mukaan levitettävän sanan laatua piti valvoa koko ajan. Lehtien painolupia myönnettiin rajoitetusti ja luvan yhteydessä määriteltiin mitä sai painaa ja mitä ei. Saatettiin esimerkiksi kieltää kotimaan asioita sekä hallitsijaa ja hallintoa koskevien asioiden julkaiseminen; tämä selittää ulkomaanuutisten suuren määrän. Julkaisuihin yritettiin soveltaa ennakkosensuuria eli valtion sensorit lukivat kaiken julkaistavaksi aiotun läpi ja kielsivät moraalisesti, poliittisesti tai uskonnollisesti arveluttavat jutut. Pian sensorien työ kävi painotuotteiden määrän vuoksi mahdottomaksi ja tyydyttiin jälkikäteen nostamaan oikeusjuttuja jos aihetta ilmeni. Kaikkea viestintää voidaan tarkastella myös sen suhteen, minkälaista yhteisöllisyyttä se rakentaa. Kyse on myös identifikaatiosta eli samastumisesta ja toisaalta myös erottautumisesta. Viestintä ehdottaa että "me" olemme samanlaisia tässä ja tuossa suhteessa, joten me muodostamme ykseyden. Sen sijaan "nuo" tuolla ovat erilaisia, eivätkä kuulu meihin. Sensuurikoneisto piti huolen siitä, että eliittilehdistö ei päässyt "repimään" ero maan eri ryhmittymien välille, vaan "me" kaikki olemme yhtä ja samaa, vaikkapa suomalaisia. Erottua sopi joistakin toisista kansoista, jos tämä muuten istui hallitsijan politiikkaan. Pertti Hemánuksen mukaan eliittijournalismi muistutti edelleen vanhaa uutiskirjejournalismia. Sitä luonnehtivat:
Eliittilehdille ominaista oli melko kehittymätön muotokieli: uutiset esitettiin edelleen kirjemuodossa ja lehden typografinen esikuva oli kirja, joten tekstiä ei edes jaettu palstoihin. Vasta vuonna 1660 London Gazette siirtyi kaksipalstaiseksi, mistä tapa levisi muihin lehtiin. Eliittilehdistö Suomessa
1800-luvun alussa Suomen sodan seurauksena maamme alue liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakuntaan. Tämä muutti kielisuhteita, sillä Suomen alueella suomen kielestä tulikin nyt enemmistökieli, kun se ennen oli Ruotsin valtakunnan vähemmistökieli. Suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä 1820-luvulla. Turun paloon (1827) saakka Turku oli lehdistön keskus, mutta sen jälkeen yliopisto muutti Helsinkiin, joka oli ollut pääkaupunki jo vuodesta 1812. Samalla Helsingistä tuli kulttuurielämän, myös lehdistön keskus. Varhaiset suomenkieliset lehdet 1840-luvulta Maamiehen ystävä, Kanava, Suometar olivat aluksi valistuslehtiä talonpojille. Maamiehen ystävää toimitti professorina ja valtiomiehenä kunnostautunut Johan Wilhelm Snellman (1806-1881). Hän toimitti myös ruotsinkielistä Saima -lehteä ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning kirjallisuuslehteä. Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika 1750 – n. 1900 Vuonna 1789 tapahtunut Ranskan (suuri) vallankumous merkitsi maailmanhistoriallista käännettä. Tässä vallankumouksessa valtaa pitäneiden aatelin ja papiston ulkopuolinen kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi. Aateli ja papisto olivat olleet määräävässä asemassa, vaikka niiden piiriin lukeutui vain 2-3 prosenttia väestöstä. Vallankumous johti tasavallan perustamiseen, kuninkaan vallan lakkauttamiseen ja aateliston etuoikeuksien lopettamiseen. Kansalaisista tuli periaatteessa tasavertaisia lain edessä. Aiemmin keskiajalla vallassa olleet aatelisherrat, kuninkaalliset ja papisto suistettiin vallankumouksessa ainakin väliaikaisesti vallasta. Porvaristo (kauppiaat, ammatinharjoittajat, ja nyt myös tehtailijat) alkoi nousta johtavaksi luokaksi eri puolilla Eurooppaa – ja käytti taistelussa aseenaan myös lehdistöä. Sanomalehdillä oli huomattava vaikutus esimerkiksi seuraavaan suureen mullistukseen, Euroopan "hullun vuoden 1848" tapahtumiin. Uusi eliitti taisteli kolmen asian puolesta:
Autoritaarinen sananvapauskäsitys oli keskiaikaisten vallanpitäjien, aateliston ja papiston mieleen. Kauppiasluokalle sen sijaan taloudellinen ja elinkeinon harjoituksen vapaus oli lähtökohta. Valtion ei pitänyt puuttua elinkeinon harjoitukseen, vaan se piti jättää vapaasti markkinoilla määräytyväksi. Tätä elinkeinojen ja markkinoiden vapauden hyödyllisyyttä opetti mm. skotlantilainen kansantaloustieteilijä Adam Smith teoksessaan "Kansojen varallisuus" (1776). Samaa mallia sovellettiin myös sananvapauteen: liberalistisen käsityksen mukaan julkisuus on "ajatusten vapaa markkinapaikka", jossa tarjottujen ajatusten moninaisuudesta valikoituvat käyttökelpoisimmat ideat. Suomessa Kokkolan kirkkoherra Antti (Anders) Chydenius (1729–1803) kunnostautui kansantaloudellisena kirjailijana Adam Smithin tapaan. Hän oli pappissäädyn edustajana Ruotsi-Suomen valtiopäivillä 1765–66 ja vaati siellä täydellistä kauppa- ja elinkeinovapautta toteutettavaksi. Chydenius vaikutti Ruotsi-Suomen painovapauslain säätämiseen. Vuonna 1778 hän sai aikaan myös rajoitetun uskonnonvapauslain. Ranskan vallankumouksen jälkeen alettiin huomata, että lehdistö on voimakas poliittinen väline. Sen avulla voitiin kritisoida ja tehdä pilaa kansalaisvapauksien saavuttamisen esteenä olevista taantumuksellisista. Lehdistön avulla voitiin levittää ajatuksia, herättää yhteiskunnallisia liikkeitä, kiihottaa kansaa barrikadeille. Kun lehdistä tuli poliittisen taistelun välineitä, ei tavoitteena ollut neutraali tiedon jakelu, vaan vastustajien lyöminen ja oman asian edistäminen. Ihmisiä opetettiin näkemään asiat tietyltä kannalta. Monesti poliitikko ja toimittaja olivat yksi ja sama henkilö, joka jatkoi parlamentissa käytyä kiivasta sanaharkkaa lehtensä palstoilla. 1800-luvun kuluessa porvaristo vakiinnutti asemansa ja yhteiskunnat lakeineen järjestettiin kauppiaiden ja teollisuuden harjoittajien edut huomioon ottaen. Kun näin tapahtui, porvariston poliittisen projektin luonne muuttui rakenteita rikkovasta niitä säilyttäväksi. Porvaristo ei enää ollutkaan kiihkeästi uudistuksia vaativa voima, vaan pikemmin siitä alkoi tulla konservatiivinen voima. Tämä pätee yleisemminkin: kun muutosta vaativa voima tai puolue saa tahtonsa läpi, ei sillä ole enää intressiä muutoksiin, vaan säilyttämiseen. Sen sijaan esimerkiksi tehdastyöväestö alkoi järjestäytyä ja vaatia parempia työoloja itselleen. Poliittista taistelua tukemaan perustettiin työväenlehtiä, jotka jatkoivat porvarillisen poliittisen lehdistön taistelevaa linjaa. Työväestön järjestäytyminen ja vaatimukset paremmasta palkasta sekä lyhyemmästä työajasta olivat suoraan teollisuuspohattojen etujen vastaisia asioita. Nämä eivät suinkaan kiirehtineet yhteiskunnallisia uudistuksia, vaan katsoivat niitä tehdyn jo aivan tarpeeksi. Onpa ollut aikoja, joina työväen ammatillinen järjestäytyminen ja siihen liittyvä julkaisutoiminta on pyritty määrittelemään rikolliseksi toiminnaksi. Tässä kohtaa on syytä tarkastella poliittista lehdistöä yhteisöllisen samuuden ja toisaalta erojen tuottajana. Aateliston ja vanhoillisen papiston näkökulmasta porvaristo oli repivä ja yhteiskuntarauhaa häiritsevä voima. Poliittisissa julkaisuissaan porvaristo tuotti eron "meihin" vapautta ja uudistuksia haluaviin sekä "noihin" feodaalisen taantumuksen edustajiin. Kun porvaristo oli onnistunut poliittisessa projektissaan, se alkoikin suosia entisen aatelin tapaan sellaisia puhutteluja, jossa ei rakenneta eroa ("riitaa") ihmisryhmien välille, vaan "me kaikki olemme yhtä suurta perhettä" -tyyppisiä puhutteluja. Työväenlehdistö sen sijaan jatkoi eron tekemisen politiikkaa, mikä porvariston näkökulmasta oli tarpeetonta riitelyä ja rettelöintiä. Kun työväenpuolueet ovat päässeet valtaan, ovat ne puolestaan alkaneet tuottaa "olemme yhtä perhettä" puhuttelua ja vieroksua eron tekijöitä. Voidaan sanoa, että erot ja intressiristiriidat eivät maailmasta tule koskaan loppumaan, mutta eron ja samuuden tuottamisen tavat muuttuvat historiallisesti. Demokratiassa on hyväksyttävä eturistiriitojen olemassaolo ja erot, mutta samalla on koetettava löytää perusteita yhteisyydellekin, sillä muuten päädytään veriseen vihanpitoon, joka on lopulta kaikille osapuolille haitallista. On myös muistettava, ettei eronteon politiikka ole suinkaan aina mitenkään "edistyksellistä": erojahan voidaan tehdä esim. ihonvärin, kansallisuuden, sukupuolen ja iän perusteella. Tällainen eronteon politiikka voi olla rasistista, äärioikeistolaista, sovinistista jne. Pertti Hemánuksen mukaan politisoituneen lehdistön piirteitä olivat:
Poliittisen journalismin kukoistuksen kaudella lehtiin ilmestyivät nykyään yhä käytössä olevat juttutyypit: pääkirjoitus, yleisönosasto, uutiset puhetilaisuuksista, selostukset oikeudenkäynneistä ja parlamentin istunnoista sekä teatterikritiikit. Kotimaan uutisoinnin määrä kasvoi, koska politiikkaa tehdään juuri kotimaassa ja koska auktoriteetit eivät enää voineet kieltää kotimaan asioista kirjoittamista. Poliittinen lehdistö
Suomessa 1869 perustettu Uusi Suometar oli kielipoliittinen lehti, se oli hyvin läheisessä yhteydessä suomalaisen puolueen valtiopäivämiesten kanssa. 1880-luvulla se synnytti vastaansa ruotsinkielisen (ja mielisen) lehdistön. 1880 -luvun lopulla syntyi nuorsuomalaisten entistä radikaalimpia fennomaanilehtiä. Kirjailijat Juhani Aho ja Eino Leino olivat Päivälehden (perustettu 1889) kirjoittajia. Sen perustaja oli Eero Erkko. Lehti lakkautettiin kenraalikuvernöörin käskystä 1902, koska sen nationalismi kävi kriittiseksi myös venäläistä hallintoa kohtaan. Erkon lehti alkoi toimittajien lyhyen maanpakolaisuuden jälkeen ilmestyä nimellä ilmestyä nimellä Helsingin Sanomat vuonna 1904. Aamulehti (per. 1882) ja Hämeen Sanomat (per. 1879) olivat alun perin radikaalien nuorfennomaanien lehtiä. Sittemmin niistä tuli Kokoomuksen lehtiä, kunnes niistä tuli puolueista riippumattomia porvarillisia lehtiä. 1895 perustettu Työmies oli ensimmäinen työväenlehti, tamperelainen Kansan lehti perustettiin 1899. Enemmän sosialidemokraattisia työväenlehtiä alkoi ilmestyä vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Samoin alkoi ilmestyä perustetun Maalaisliiton (nyk. Suomen Keskusta) lehdistöä: ensin Vaasassa ja sitten Seinäjoella ilmestyvä Ilkka (per. 1906) oli ensimmäinen; kuopiolainen Savon Sanomat perustettiin 1907; Suomenmaa perustettiin Viipurissa 1908 nimellä Maakansa. Työväenliike jakautui kansalaisodan jälkeen kahtia sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. Kommunistinen toiminta oli Suomen ensimmäisessä tasavallassa kiellettyä; kansandemokraattisia lehtiä alkoi ilmestyä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kaupallinen lehdistö, 1850– Sanomalehdistön historiallinen kehitys on kovin eriaikaista. Kun Suomessa elettiin 1800-luvun alussa vielä eliittilehdistön aikaa ja poliittiset lehdet tekivät vasta tuloaan, niin Yhdysvalloissa alettiin jo 1830-luvulla perustaa puhtaasti kaupallisia lehtiä. Ne suunnattiin yhä kasvavalle massayleisölle, jonka lukutaito ja sivistys oli vähäinen. Ensimmäisiä kaupallisia lehtiä kutsuttiin penny -lehdiksi, koska ne maksoivat vain yhden pennyn (eli centin), muut lehdet maksoivat 5–6 centiä. Penny -lehdistä ensimmäinen oli The New York Sun (per. 1833). Myös New York Herald, New York Times (1851) ja Tribune. Lehden halvan hinnan teki mahdolliseksi mm. mainosrahoitteisuus. Lehti ryhtyi myymään kauppiaille mainostilaa, ja kun mainostajat osallistuivat kustannuksiin, saivat lehden numeroiden ostajat lehtensä halvalla. Sanomalehti alkoi hankkia tuloja kaksilla markkinoilla: 1) ensimmäiset markkinat muodostuvat lehden myymisestä yleisölle (levikki) ja 2) toiset markkinat taas näin syntyneen yleisökontaktin myymisestä mainostajille. Lehti siis hankkii kiinnostavalla sisällöllä ensin itselleen suuren joukon kulutuskykyisiä lukijoita ja sitten myy mainostajille mahdollisuutta kätevästi tavoittaa nuo kuluttajat. (Tästä tarkemmin Kuneliuksen "Viestinnän vallassa" -kirjan luvussa "Joukkoviestintä markkinoilla".) Suomen sanomalehdet saivat v. 1999 mainoksista 60 prosenttia tuloistaan ja loput 40 prosenttia pääosin tilauksista. Täysin mainosrahoitteisia ovat ilmaisjakelulehdet, MTV3 ja kaupalliset radiot. Mainosrahoitteisten välineiden kohdalla myös ohjelmasisältöjen suunnittelun täytyy palvella mainostajien intressejä. Mainostaja esimerkiksi haluaa tavoittaa 15–20 ikäiset nuoret mainostaakseen heille tuotettaan. Tässä tilanteessa kaupallinen media suunnittelee ohjelman, jolla se saa tuon asiakassegmentin vangittua ruudun ääreen tai radiokanavalle. Sitten media todistaa katsoja- ja kuuntelijatutkimuksin, että näin ja näin laaja yleisökontakti haluttuun asiakasryhmään on tarjolla. Mainoksen hinta määräytyy mm. yleisömäärän laajuudesta: montako henkilöä tavoitetaan ohjelmaan sijoitetulla mainoksella. Varhaisemmat lehdistön muodot eivät itsessään olleet ainakaan suurimuotoista liiketoimintaa, vaan elättivät juuri ja juuri yhden tai kaksi toimittajaa. Lehden talous oli sivuseikka ensisijaisempiin tehtäviin nähden. Esimerkiksi poliittisen lehden tehtävänä oli palvella poliittisia päämääriä ja lehden myynnistä saatavat tulot vain toissijaisen huomion kohteena. Mutta penny -lehdistön myötä lehti itsessään muuttuu liikeyritykseksi, jonka päätavoite on taloudellisen tuloksen tekeminen. Lehden sisällöt eivät tällöin ole itseisarvoja, vaan myyntiä palvelevia välinearvoja. Toisin sanoen äärimuodossaan kaupallinen lehti julkaisee aivan mitä tahansa aineistoa, mikä vain herättää huomiota ja saa ihmiset ostamaan tuotteen. Jos poliittisista sitoumuksista on haittaa liiketoiminnalle, muuttuu lehti sitoutumattomaksi. Äärimmäisen esimerkin kaupallisesta "uutistoiminnasta" verkkomaailmassa tarjoaa Naked News -palvelu, jossa päivän uutiset lukevat nais- ja miespuoliset uutisankkurit samalla strippaavat itsensä alastomiksi. Mainosrahoituksen ohella myös kirjapainotekniikan kehitys auttoi tekemään lehtiä halvemmalla. Vuosisatoja samalla asteella pysynyt kirjapaino parani ratkaisevasti kun Euroopassa keksittiin sylinteripainokone vuonna 1811. 1830-luvulla tähän kytkettiin höyrykone, joka pyöritti painosylinteriä. Näin teho nousi 200 painoarkista tunnissa jopa 4000 arkkiin per tunti. Painotyön koneellistuminen ja nopeutuminen pudottivat yksittäisen kopion hintaa reilusti. Vielä halvemmaksi painotuotteet tulivat 1860-luvulla kun opittiin tekemään sulfiittisellusta (pulp) paperia. Lännentarinoita ja romantiikkaa tarjoava viihdekirjallisuus alkoi yleistyä ja tätä halvalle paperille painettua viihdettä alettiin kutsua nimityksellä pulp fiction ("sellusepitteet"). Lukutaitokin yleistyi ja loi laajemmat markkinat lehdille. Lehdistä tuli suurteollisuutta, joka tuotti massatuotetta ihmisjoukoille. Lehtien omistajista tuli miljonäärejä. Pertti Hemánus löytää kaupallistuneelle journalismille seuraavia erityispiirteitä:
Kaupallinen lehdistö jakautui 1800-luvun loppupuolen Amerikassa ja muuallakin kahtia sensaatiolehdistöön eli ns. keltaiseen lehdistöön ja laatulehdistöön. Sensaatiolehdistö suuntasi tuotteensa esimerkiksi monimiljoonaisen New Yorkin suurkaupungin vasta maahan muuttaneille siirtolaisille, jotka eivät osanneet paljoa englantia ja opillisen sivistyksen määräkin oli vähäinen. Ei siis kannattanut tarjota hienostuneita analyyseja maailmanpolitiikan arkipäivästä tai taiteen uusista tuulista, vaan ihmisläheistä ja konkreettia asia: rikoksia, julkkisten kuulumisia, seksiä, skandaaleja, hurjia huhuja. Juttujen todenperäisyyden tarkistamisesta ei oltu turhan tarkkoja: pääasia että tämänkin päivän irtonumero saatiin myytyä. Uutiskriteeri oli erään lehdenomistajan mukaan: ”Uutista on kaikki se mikä saa ihmiset sanomaan ”Gee whiz!” (JESSUS sentään!). Tunnetuimpia hahmoja sensaatiolehdistön piirissä on lehtikeisari William Randolph Hearst, joka osti vuonna 1885 New York Journalin ja alkoi verisen taistelun yleisöstä Joseph Pulitzerin Worldin kanssa. Lehtipohatat ostivat vuorotellen toinen toistensa parhaat reportterit ja muut työntekijät. Yksi Hearstin ostoista oli piirtäjä, joka teki sarjakuvaa ”Yellow Kid”. Painoteknisistä syistä pojanviikarin kolttu sattui olemaan väriltään keltainen; tästä sai alkunsa nimitys "keltainen lehdistö". Näitä lehtiä sanotaan myös "tabloid" -lehdiksi, koska ne tehtiin tavallista suurta ns. broadsheet -kokoa pienempään 6-palstaiseen kokoon (kuten Suomenkin iltapäivälehdet). Euroopan mannermaalla puhutaan myös bulevardilehdistöstä, koska lehtiä myydään kaduilla. Hearstia on syytetty USA-Espanja sodan aiheuttamisesta. Sotaa seuraamaan lähetetty piirtäjä sähkötti Kuubasta haluavansa palata, kun sotaa ei näkynyt syttyvän. Hearst vastasi: "Pysy siellä. Järjestä sinä kuvat, niin minä järjestän sodan!" Ja niin myös tapahtui, että Hearstin lehdistö sai kansanjoukot raivostumaan Espanjalle, jolloin poliitikkojen oli pakko aloittaa sota. Sota syttyi vain sen takia, että lehtikuningas halusi tehdä rahaa myymällä sotauutisia. Orson Welles teki Hearstin ja Pulitzerin taistelusta elokuvan "Citizen Kane" (1941), jonka elokuvakriitikot ovat monesti äänestäneet maailman parhaaksi elokuvaksi. Englannissa tunnetuimpia sensaatiolehtiä ovat The Sun ja Daily Mirror. Näiden välinen kilpailu yleisöstä johti 1960-luvulla niin törkeisiin mauttomuuksiin ja ylilyönteihin, että lehdet joutuivat siistimään linjaansa. Silti Suomen iltapäivälehdet ovat ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta varsin asiallista luettavaa verrattuna Britannian lehtien tyyliin. Laatulehdistöstä edustava esimerkki on The New York Times, jonka Adolph S. Ochs pelasti vararikolta vuonna 1896. Lehti ei menestynyt sensaatiokilpailussa Hearstin ja Pulitzerin julkaisujen kanssa, joten Ochs päätti kehittää uuden selviytymisstrategian, jossa asioista pyrittäisiin kertomaan mahdollisimman asiallisesti ja objektiivisesti. Lehti päätti tarjota tosiasioita ja neutraalin puolueettomia, järkiperäisiä analyysejä yhteiskunnan tärkeistä asioista. Lehti pyrki olemaan jatkuvasti päivittyvä tietosanakirja maailman asioista. Sillä oli alusta alkaen on erittäin hyvät tietoliikenneyhteydet, se julkaisi puheita ja asiankirjoja myös kokonaisina. Lehti julkaisi vuosittain luettelon vuoden mittaan kirjoitetuista artikkeleistaan, mikä teki siitä hyvän hakuteoksen. Lehden jutut pyrittiin kirjoittamaan hyvällä, mutta helposti ymmärrettävällä kielellä. Laatulehdistön linja panostaa tosiasioihin ja analyysiin ei ollut uusi, sillä jo uutiskirjeet oli tehty talousasioita koskien näin. Laatulehdessä on piirteitä myös eliittilehdistä, koska ne suunnataan yleensä yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneelle keski- ja yläluokalle, joka osasi arvostaa järjen käyttöä. Laatulehdistö omaksuu yhteiskuntaan nähden ulkopuolisen tarkkailijan aseman, aivan kuten luonnontutkija tekisi muistiinpanoja lintujen käyttäytymisestä. Siinä missä poliittinen lehti otti kantaa ja osallistui kiivaasti peliin, laatulehti vetäytyy katsomoon seuraamaan tapahtumia. Toimittajat ovat ammattilaisia, joille tulee kunnia-asiaksi pitää itsensä ulkopuolisina tarkkailijoina. Samastumisen ja eronteon kannalta laatulehdessä käy usein niin, että ei tarjota mitään "meihin" samastumisen mahdollisuutta, vaan kaikki lehdessä esiintyvät tahot ovat "niitä" eli ulkopuolisia. Tämä ulkopuolisuus ei ole pelkästään hyvä asia, sillä se opettaa ihmisille ulkopuolisen roolin ja vieraannuttaa heitä yhteisten asioiden hoitoon osallistumisesta. Demokratiassahan ihmisten pitäisi osallistua ja keskustella yhteisistä asioista, eikä vetäytyä kyynisinä seuraamaan tapahtumia katsomosta. Tätä ulkopuolisuuden asennetta on ryhdytty Yhdysvalloissa ja muuallakin korjaamaan ns. kansalaisjournalismin (public journalism) ideoilla, joissa journalismin yhdeksi tehtäväksi tulee demokraattisen keskustelun virittäminen ja ongelmien ratkaisun edesauttaminen. Eri maiden laatulehdistä mainittakoon Englannin The Times, Ranskan Le Monde, Saksan Frankfurter Allgemeine Zeitung. Suomessa Helsingin Sanomat on varsin tyypillinen laatulehti. Suomen lehdistölle on ominaista vahva aluelehdistö: kunkin maakunnan pääkaupungissa ilmestyvä lehti on muodostunut ns. ykköslehdeksi alueellaan ja kilpailevat kakkoslehdet ovat surkastuneet pienilevikkisiksi tai kuolleet kokonaan pois. Aamuisin ilmestyvät maakunnalliset lehdet ovat tyypiltään laatulehtiä, mutta mitä pienempiä ne ovat, sitä heikommat voimavarat niillä tehdä laadukasta journalismia. Tabloid-lehtiä on Suomessa kaksi. Vuonna 1932 perustettuja Ilta-Sanomia julkaisee myös Helsingin Sanomat ja televisioyhtiö Nelosen omistava Suomen suurin mediakonserni SanomaWSOY. Vuonna 1980 perustettua Iltalehteä julkaisee Suomen toiseksi suurin mediakonserni Alma Media, joka omistaa myös Aamulehden, Kauppalehden ja MTV3 -televisioyhtiön. Viime vuosina erityisesti Englannissa ja USA:ssa on huolestuneena puhuttu ns. tabloidisoitumisesta (tabloidization) eli siitä, että kilpailun paineessa laatulehdet joutuvat omaksumaan yhä enemmän sensaatiohakuista julkaisupolitiikkaa iltapäivälehtien tapaan. Esimerkiksi Britanniasta on näyttöä siitä, kuinka laatulehtien sisällöt ovat viihteellistyneet ja poliittisista asioista on tehty entistä enemmän skandaaleja. Britannian lehdet ovatkin alttiimpia tabloidisoitumiselle, koska siellä laatulehdetkin myydään etupäässä irtonumeroina ja useat valtakunnalliset lehdet kilpailevat samojen asiakkaiden huomiosta. Saksassa ja Suomessa lehdet tilataan pääasiassa kotiin ja lehdillä on alueellinen monopolinsa, jossa kilpailua ei esiinny. Tämä vähentää suomalaisten lehtien alttiutta tabloidisoitumiseen. |
|||||||||||||
