Tieteen kieli

Sanastoa ja rakenteita

Minna-Riitta Luukan (2002) mukaan tieteellinen kirjoittaminen on tasapainottelua vanhan ja uuden, vieraan ja oman, varman ja epävarman, markkinahenkisyyden ja vaatimattomuuden, yhteisöllisen äänen ja oman tutkijanäänen, perinteen ja uuden luomisen sekä kriittisyyden ja tahdikkuuden välillä. Pahimmillaan tieteellinen kieli on vaikeaselkoista ja nurkkakuntaista - opinalat tuntuvat vahtivan omaa sanastoaan ja oikeutta määritellä käsitteiden sisältöjä. Oman tutkimuksen tärkeyttä perustellaan aukkoargumentaatiolla: kukaan muu ei ole tätä tutkinut.

Käsitteet ja määritteleminen ovat tieteen tehtäviä, joten vaikeaselkoisuudessa ei välttämättä ole kyse tieteilijöiden halusta sanoa asioita monimutkaisesti. Kun arkiajattelu ja -kieli suosivat verbejä, tieteen kieli käsitteellistää, nominalisoi. Käsitteiden käytössä pyritään myös systemaattisuuteen ja intertekstuaalisuuteen aiempien tekstien kanssa. Muiden tutkimusten tunteminen on tieteellisyyden mittari. Näin asemoidaan omaa työtä tiedeyhteisössä ja noudatetaan myös tieteellistä kohteliaisuutta. Aiempaan tutkimukseen viittaavat referointiverbit ovat usein kiinnostavia. Sitoutumista aiempiin väitteisiin osoitetaan verbivalinnoilla: xx:n mukaan, xx toteaa, xx:n mielestä, xx väittää jne.

Tieteelliselle tekstille on tyypillistä konventionaalisuus, johon kuuluu tiettyjen muotojen noudattaminen niin tekstin rakenteessa kuin viittauskäytännöissäkin. Konventionaalisuuden voi ajatella joko vallankäytöksi tai tarkoituksenmukaisuudeksi - tai sekä että. Yhtäältä tiettyjen muotojen noudattaminen määrittelee, mikä kelpaa tieteeksi ja mikä ei. Toisaalta tavanmukaisuus helpottaa lukijan työtä: tutunoloisia tekstejä on helpompaa ja nopeampaa lukea.

Luukan mukaan tiedesuomelle on tyypillistä pitkät virkkeet, abstraktit ja staattiset verbit (osoittaa, esittää, tarkoittaa…), objektiivisuuteen viittaavat adjektiivit (mahdollinen, yleinen…), älyyn perustuvat abstraktit substantiivit (asia, osa, tulos, yhteys…), epämääräiset ja abstraktit pronominit (muu, sama, jokin, eräs…) sekä esittelevät ja analysoivat konjunktiot ja adverbit (kuten, yleensä, kuitenkin…). Tavallisia ovat erilaiset väitteiden varmuusasteiden lievennykset ja sitoutumisen sävyerot.

Objektiivisuuteen ja asiakeskeisyyteen pyrkiminen tuo tieteellisiin teksteihin tiettyä epäpersoonallisuuden painetta. Passiivin käyttö on ongelmallista etenkin konkreettisia tekoja, ratkaisuja, sitoumuksia, taustaoletuksia käsittelevissä tekstin osissa. Joissakin tapauksissa passiivin käyttö voi johtaa jopa harhaan ja siirtää vastuuta tekijältä pois. Toisaalta liiallisessa "minäilyssäkin" on huonot puolensa, eikä "tämän tekstin tekijä" tyyppiset ilmaukset paranna vaikutelmaa.