Looginen positivismi ja looginen empirismi

Klassiselle positivismille antoi ankaran muotoilun maailmansotien välisenä loogisena positivismina tai loogisena empirisminä tunnettu radikaaliempiristinen liike. Tämän ajattelusuunnan kotikaupunki oli Wien, joten puhutaan "Wienin piirin" ajattelijoista. Looginen positivismi jatkoi klassisen positivismin aloittamaa metafysiikan vastaista operaatiota. "Positiivisuus" tarkoitti näille ajattelijoille havaintotietoa joka oli verifioitavissa eli osoitettavissa todeksi tai epätodeksi. Tiede oli puhdistettava väitteistä, joita ei voinut empiirisesti testata.

Loogisten positivistien mielestä esimerkiksi psykologia eli vanhalta
nimeltään sielutiede oli enimmäkseen metafysiikkaa, koska se käsitteli tajunnallisia ja henkisiä ilmiöitä, joita ei voi ulkoisesti havaita. Positivistit käynnistivätkin pyrkimyksen kääntää puhe henkisistä ilmiöistä fysikalistiselle (hermotoiminnan) kielelle tai fenomenalistiselle (näkyvän käyttäytymisen) kielelle.

Psykologiatieteessä vastaava suuntaus on nimetty behaviorismiksi
(engl. behavior - käyttäytyminen) ja sen tunnetuimpia edustajia ovat
J.B. Watson (1878-1858) ja B.F. Skinner (1904-1990). Behaviorismi vaikutti myös viestinnän tutkimukseen esimerkiksi tulkitsemalla viestien vaikutuksen kausaalisen ärsyke - reaktio -mallin pohjalta. Joukkotiedotustutkimuksen ns. Mass Communication Research -perinteen perustana oli positivismi ja behavioralistinen oppimiskäsitys. Tämä perinne oli viestinnän tutkimuksen valtavirtaus 1930-luvulta 1960-luvun lopulle saakka, ja se on vieläkin vallitsevana esikuvana luonnontieteellisesti orientoituvassa viestinnän tutkimuksessa. MCR -perinteessä keskeinen pohdinnan kohde oli viestien vaikutus vastaanottajiin. Tämä on tärkeä kysymys, vaikka vaikutusta ei
tulekaan ymmärtää yksinkertaisen kausaalisesti.

Lisää Mass communication research -perinteestä ks.
http://www.uta.fi/viesverk/johdviest/luento6.5B.htm

Loogisten positivistien mukaan tieteen kieli oli rakennettava matemaattisen logiikan välinein, kuten aiemmin galileisessa tieteessä luontoa koskeva tieto oli matematisoitava. Logiikan avulla ajateltiin saatavan aikaan tieteen kieli, jota ei rasita luonnollisten kielten epämääräisyys ja jossa päättelyiden pätevyys on todistettavissa matemaattisella täsmällisyydellä. Matematisointi tarkoittaa mm. sitä, että käytettävät käsitteet on voitava esittää variaabeleina eli muuttujina, jotka voivat saada numeroarvoja. Käsitteet on määritelty mitattaviksi.

Yhteiskuntatieteissä ovat 1930-luvulta alkaen yleistyneet tilastomatemaattiset menetelmät. George Gallup (1901-1984) kehitti
satunnaisotannan menetelmän, jossa pieni määrä (tuhat henkilöä)
haastattelemalla saadaan muodostettua suhteellisen luotettava kuva
vaikkapa 4 miljoonan ihmisen mielipiteiden jakautumasta.

Loogiset positivistit olivat innokkaita luonnontieteen (science) ihailijoita. Heille filosofia luonnontieteen filosofiaa, mikä taas oli yhtä kuin tieteen kielen formaaliloogista analyysia. Filosofia typistettiin luonnontieteen päättelyiden ja kielen loogiseksi erittelyksi ja kritiikiksi. Loogisen positivismin varsinainen
kukoistuskausi päättyi toiseen maailmansotaan, mutta muuntuneena
analyyttiseksi filosofiaksi perinne on edelleen hyvin vahva anglosaksisessa maailmassa ja Suomessakin. Tieteellinen realismi on suuntaus, joka liittyy luonnontieteellisesti suuntautuneen analyyttisen filosofian perinteeseen ja on eräänlaista jälkipositivismia, mutta se suhtautuu mm. kriittisesti positivismin fenomenalismiin.

Yhteiskuntatieteet olivat positivistisesti asennoituvia 1970-luvulle saakka. Tuolloin kuitenkin alettiin herätellä kritiikkiä positivismia kohtaan. Erityisesti marxismin piirissä arvosteltiin positivistista yhteiskuntatiedettä yhteiskunnan ilmiöpinnan kuvaamiseen tyytymisestä ja kyvyttömyydestä pureutua syvällisempiin yhteiskunnallista kehitystä ohjaaviin tekijöihin. Nyt sosiaalisen konstruktivismin ja laadullisten tutkimusmenetelmien aikakaudella on alettu jälleen kaivata sitä ”ryhtiä” jonka ankarat luonnontieteenomaiset menetelmät tuovat tutkimukseen. Positivismikritiikistä esim. Pietilä, Veikko:
Yhteiskuntatieteen tieteenfilosofisia lähtökohtia (1979); Positivismin rehabilitoinnista esim. Töttö, Pertti: Pirullinen positivismi. Kysymyksiä laadulliselle tutkimukselle (1997).