Tieteellisen ajattelun arkeologiaa

Tietäjät, velhot, papit

Vanhan maailman tietäjän toimenkuva oli ratkaisevasti erilainen kuin
nykypäivän tutkijan. Nykypäivänä erotamme luonnon ja ihmisen yhteiskunnan toisistaan. Katsomme, että luonto on fysiikkaa ja kemiaa, jolle on turha viestiä: siihen tehoaa vain instrumentaalinen toiminta. Yhteiskunta sen sijaan koostuu viestintää ymmärtävistä olennoista, joihin voi vaikuttaa kommunikatiivisella toiminnalla, viestinnällä. Kuvatunlaista erottelua luontoon ja yhteiskuntaan ei tunnettu esiteollisissa kulttuureissa.

Vanhassa maailmassa kommunikatiivinen asenne oli tunkeutunut kaikkiin
elämänpiireihin, myös sinne, missä sillä ei nykykulttuurin näkökulmasta pitäisi olla sijaa. Sairastapauksessa ei meidän mielestämme auta neuvotella henkien kanssa, vaan ottaa penisilliinikuuri, joka häiritsee mikrobien orgaanista kemiaa ja suvutonta lisääntymistä. Uudella ajalla tietäjän toiminta onkin nimetty magiaksi, taikuudeksi tai noituudeksi.

Maanviljelyksen keksimisen jälkeen (n. 7000 eaa) syntyi Mesopotamiaan, Egyptiin, Intiaan, Kiinaan ja Amerikkaan voimakkaita
kaupunkimaisia sivilisaatioita, joissa vallitsi työnjaollinen erikoistuminen. Kirjoitustaidon keksiminen (n. 3500 eaa) varmisti tietämyksen säilymisen ja karttumisen aivan uudessa mittakaavassa. Näissä sivilisaatioissa kehittyi erityisesti tähtitiede. Tähtien tarkkailua harjoitti nimenomaan papisto. Havaittiin auringon ja kuun kiertoa hallitsevat säännönmukaisuudet, joiden perusteella laadittiin kalentereita. Kirjoitustaito ja kirjallinen salatieto olivat papiston hallussa.

Myös käytännöllinen insinööritaito oli varsin pitkälle kehittynyt.
Pyramidien rakentamisessa tarvittiin geometrisia maanmittauksen
tietoja. Aritmetiikka eli laskuoppi kehittyi kauppaa harjoitettaessa,
intialaiset ottivat käyttöön numeron nolla. Lääketieteessä tunnettiin
huomattava määrä rohtoja ja hoitoja sekä osattiin tehdä kirurgisia
operaatioita.