Tiede julkisuudessa

Jan Rydmanin (2002) mukaan tieteestä kirjoittamisen, tiedevalistuksen juuret ulottuvat Suomessa kauas valituksen aikaan asti, mutta laajemmin tieteestä kirjoittamista on harrastettu noin sadan vuoden ajan. Pyrkimyksenä on tiedon tuottajien ja kuluttajien välisen kuilun kaventaminen - joillakin on oikeus tietoon, joillakin velvollisuus jakaa sitä, kirjoittaa Rydman.

Rydmanin mukaan tiede ei ole julkisuudessa niin aliedustettuna kuin tutkijat usein väittävät. Varsinaisia tiedejuttuja on vähän, mutta tieteen näkökulmia sitäkin enemmän esimerkiksi kommenteissa, uutisissa, pääkirjoituksissa ja henkilöhaastatteluissa.

Tieteelle ominainen tapa tarkastella ilmiöitä monelta eri kannalta on usein ristiriidassa median intressien kanssa. Tieteellinen ja journalistinen ajattelutapa eivät aina kohtaa, ja tieteellinen argumentaatio rinnastuu mielipiteeseen. Toimittajien työtä ohjaavat ajankohtaisuuden, dramaattisuuden, arkisen hyödyn ja skuuppijulkisuuden vaatimukset, tutkijat voivat mieltää mediajulkisuuden eräänlaiseksi kansanvalistuksen areenaksi.

Rydmanin mukaan suomalainen tiedejournalismi on pääsääntöisesti asiallista. Ongelmallisimpina pidetään television tiedeohjelmia, joiden taso on vaihteleva. Toisaalta tutkijoiden toimintaa ohjannut "julkaise tai tuhoudu" -mentaliteetti on saanut rinnalleen myös "näy julkisuudessa" -imperatiivin, joka houkuttaa keskeneräistenkin tulosten esittelyyn. Rydmanin mukaan hierarkkinen suhde tutkijoiden ja toimittajien välillä on muuttunut - toimittajat eivät pelkästään välitä tietoa, vaan arvioivat sitä aiempaa enemmän. Toisaalta sankaritoimittajien rinnalle on ilmaantunut aiempaa enemmän sankaritutkijoita.

Myös tiedekritiikki on olennainen osa tieteellistä toimintaa. Kritiikki, akateemisilla areenoillakaan esitettynä, ei ole koskaan absoluuttista, vaan suhteellista, kuten itse tutkimuskin. Tutkimus ja kritiikki tuottavat aina kohteensa jonkinlaisiksi jonkinlaisesta näkökulmasta.

Heikki Luostarinen ja Esa Väliverronen (1991) ovat jaotelleet tiedekritiikin painotuksia kolmeen eri tyyppiin.

1) Tutkimuskeskeinen kritiikki tarkastelee tutkimuksen sisäistä rakennetta, valintojen perusteluja, tutkijan tietoisuutta niistä sekä suhdetta vakiintuneisiin tapoihin. Tällaisen kritiikin avainsanoja ovat seurattavuus, dokumentointi ja käsitteellinen selvyys. Seurattavuus tarkoittaa, että tutkimuksessa ei saisi olla kohtia, joiden läpi lukijan ajatus ei voi kulkea. Dokumentoinnissa on kyse siitä, että kirjoittaja esittää lähteet, joihin hän tukeutuu. Käsitteellisellä selvyydellä tähdätään myös lukijaystävällisyyteen, mutta tietyin varauksin. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa myös uusia käsitteitä, joten kaikkea ei voi esittää vakiintuneella tavalla.
2) Tuloskeskeisessä kritiikissä on tärkeintä tutkimuksen väitteiden vastaavuus tutkimuksen kohteen kanssa. Tuloskeskeinen kritiikki ei voi kuitenkaan perustua siihen, että verrattaisiin tuloksia todellisuuteen. Tällainen kritiikki kohdistuu siihen, onko tutkimus tehty luotettavalla tavalla.
3) Vaikutuskeskeinen kritiikki kohdistaa huomionsa tutkimuksen mahdollisiin vaikutuksiin. Tällainen kritiikki kysyy esimerkiksi, onko tutkimuksesta hyötyä, onko se moraalisesti hyväksyttävissä ja onko tutkimus tehty eettisesti kestävällä tavalla. Tutkimusaiheen ja aineiston kokoa ei pidä sekoittaa tutkimuksen merkitykseen. Tutkimuksen etiikan kritiikki voi kohdistua joko tutkimuksen yhteiskunnallisiin, ekologisiin, taloudellisiin, poliittisiin jne. vaikutuksiin tai tutkimusprosessin sisäisiin kysymyksiin, kuten väärennöksiin, plagiointeihin jne.

Lue lisää: Jan Rydman: Tiede, julkisuus ja media.